Rosa Meriläisen kolumni: Elä ja työskentele niiden keskellä, jotka ovat puolellasi

Haluan tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka uskovat minuun ja ovat minun puolellani. Olen keräämällä kerännyt ympärilleni kollegoita, jotka saavat parhaat puoleni esiin, kirjoittaa Rosa Meriläinen.

Haluaisin elää koko elämäni tällaisen pitkän pöydän ääressä”, huokaisin haikeana vanhassa kotikaupungissani rapujuhlissa, jotka oli viritetty yhteisöllisen asunto-osakeyhtiön yhteisen päiväkodin isoon saliin. Pöytä oli pitkä ja notkuva, sen ympärillä rakkaita ystäviä ja heidän ystäviään ja puolisoitaan.

Sekin on isoissa juhlissa turvallisuudentunnetta ja luottamusta vahvistavaa, että ihmiset, joita ei etukäteen erityisemmin tunne, lumpsahtavat nopeasti osaksi sitä samaa sielunkoloa, joka on täynnä kiitollisuutta ja lämpöä omia ihmisiä kohtaan. Tähän me olemme kerääntyneet, pidämme toisistamme, pidämme tästä illasta, haluamme kuulla toistemme ajatuksia ja tunteita.

Tutustumisleikkinä jokainen kertoi vuorollaan, mikä hänelle elämässä on kaikkein tärkeintä. Minusta se oli hyvä kysymys, aivan kuten vastauksetkin olivat. Olin ylpeä jokaisesta ihmisestä, sillä heidän arvonsa tuntuivat olevan kohdillaan. Menestystä elämässä ei mitattu osana jotain kuvitteellista kilpailuasetelmaa, missä itseä verrataan toisiin erityisesti työelämässä, vaan keskustelun keskiössä olivat rakkaus, omistautuminen omille jutuille, perhe ja ystävät.

Näihin juhliin en osallistunut auttamalla valmisteluissa, sillä singahdimme paikalle hieman myöhässä puolisoni työhön liittyvästä esiintymistilaisuudesta. Mutta rakastan juhlissa sitäkin vaihetta: yhdessä tekemistä. Ruoan valmistaminen porukalla, hölisten ja tehtäviä lennossa jakaen, on kuin jatkuva rakkauden tekojen sarja.

Ruokkiminen itsessään on hellä teko, jota arvostan. On ihanaa käydä valmiiseen pöytään, kun vastaavasti itse joskus saa nauttia emännöimisestä: tämän aterian haluan teille antaa. Minulla on usein sellaisia juhlia, joissa kokoonnutaan kokkaamaan yhdessä. Sellaisetkin kiireiset johtajat, jotka eivät arjessa ruokaa ehdi valmistaa ja luulevat, etteivät edes osaa, tekevät yhteistyöllä mielettömiä herkkuja!

Ensimmäiset vuoteni kirjailijana olivat yhtä vetistelyä. Olin alati äimistynyt siitä, miten vilpittömästi kollegat minua kehuivat ja kannustivat. Laila Hirvisaari puhui kerran kustantajan karkeloissa minulle niin kiltisti, että ihmiset ympärilläkin alkoivat itkeä. Olen kuullut muilta, että tämä suomalaisen kirjallisuuden grande dame on yhtä ihana ja kannustava kaikille. Muistan jokaisen kauniin sanan, joka minulle on sanottu. Kiitos kollegat, Vilja-Tuulia Huotarinen, Sirpa Kähkönen, kaikki! En ollut tottunut sellaiseen hyvän jakamiseen aikaisemmilla työurillani tutkijana ja poliitikkona.

Eivät ihmiset ole toisilla aloilla yhtään pahempia kuin toisillakaan. Työkulttuurit vain vaihtelevat. Esimerkiksi suomalaisessa yliopistoelämässä ei ollut vain totuttu ajatukseen, että jotakuta pitäisi oikein erikseen kannustaa. Riitti, kun ei höystänyt korjaavaa palautettaan ylenpalttisen purevalla ivalla – joka sekin kuului ihan kuvaan. Nyt tuntuu, että nuoret sukupolvet ovat muuttamassa työkulttuuria siellä täällä. Eduskuntaa myöten nuoret osaavat olla kollegojen puolella, kiittää ja kehua myös julkisesti.

Millään alalla ei pitäisi olla välttämätöntä nostaa omaa häntäänsä muita alas painamalla. Julkisuuden sääntö politiikassa menee niin, että helpoiten pääsee lehteen haukkumalla toisen poliitikon. Vielä helpommin, jos haukkuu oman puolueen poliitikon. Houkutuksia on tarjolla alalla, missä ollaan asioista avoimesti eri mieltä: väittely on demokratian ytimessä. Toimittajat oppivat soittamaan niille kansanedustajille, jotka ovat aina valmiita haukkumaan jonkun. Minullakin kesti, ennen kuin opin olemaan astumatta siihen ansaan.

Olen pyrkinyt viimeiset kaksitoista vuotta valitsemaan työyhteisöni. Haluan tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka uskovat minuun ja ovat minun puolellani. Olen keräämällä kerännyt ympärilleni kollegoita, jotka saavat parhaat puoleni esiin. Tehokkuutta ei tarvitsekaan hakea väkisin tsemppaamalla tai itkemällä ennen aloittamista, kun niin ahdistaa ja pelottaa, että entä jos en osaakaan. Kiitos esimerkiksi tohtori Saara Särmälle kannattelusta läpi vuosien! Yksin ei kuulukaan jaksaa.