The lupaus

Näihin aikoihin on tapana tehdä lupauksia. Kokeiltuani edellisinä vuosina niitä kaikkia ja petettyäni itseäni sekä suklaan, lihomisen että viinin kanssa, olin melkein luopunut lupaamisesta.  Kunnes poikani sanoi, ettei me ollaan koksaan leikitty äiti sun kanssa leegoilla. Ja se on piru vie totta.

Pysähdyttyäni leegojen eteen tajusin, että leikin lasteni kanssa tuskin koskaan. Teen heille kyllä nakkisoppaa, komotan hampaiden pesusta, annostelen D-vitamiinit tarkat tipalliset, pesen ja mankeloin vaatteita kauhtumiseen asti, mutta leiki minä en. Lapset ovat osa isoa suorituskarusellia, joka ei pysähdy alatasanteelle sen vertaa, että kyydistä pääsisi pois. Koulu, päiväkoti, piano, jalkapallo, nappulakengät, luistimet, hiihtimet, pienet ja suuret elämänkappaleet samassa kuivausrummussa.

Kaivoin tämän toteamista varten esiin poikani vauvakuvia. Niissä luettiin yhdessä Vogueta, kaivettiin hiekkalinnoja, istuttiin traktorissa ja maattiin lattialla. Niitä kuvia ei ole enää näkynyt -nyt niissä kuvissa ovat poika ja pojan kaverit ja poika yksin. Välillä isä rakentaa. Sama koskee tytärtä, joka nauroi korvasta korvaan, kun sai tarjota äidilleen leikkikahvilasta vähän purtavaa. Otatko exspressiä maidolla vai soijamaidolla hän kysyi ja minä otin kaikilla maidoilla. Voi että meillä oli mukavaa. Lapsi sai varastettua äidiltä hetken huomion.

Tästä syystä olen tehnyt itselleni lupauksen olla läsnä läheisteni elämässä nyt kun he vielä ovat tässä. Aion lopettaa perunankuorimisen kun lapsella on asiaa enkä vain vilkaise olkani yli suunnilleen siihen suuntaan, jossa pieni ihminen yrittää tohkeissaan jotakin selventää. Aion keskittyä tärkeisiin asioihin turhanpäiväisten sijaan: kun perheenjäsen marssii kengät lumessa olohuoneen matolle kertomaan asiansa, en ala nalkuttaa lätäköistä, vaan kuuntelen asiaa lätäköiden yli.

Eivät ystävät ole päässeet yhtään paremmille osille. Juuri hoidin ystävän puhelun niin, että samaan aikaan tyhjensin astianpesukoneen, pesin teepannun, keitin teen ja join teetä sekä taisin syödäkin jotain. Ai, että suunnittelet toista lasta, sanoin jossakin aamun kaurapuurokattilan ja gluteenittoman keksin välimaastossa. Ai, että olet jo melkein raskaana taisin myös sanoa ja ihan ihmettelen, jos nimeni on enää edes puhelimen muistissa. Paremman puoliskon kanssa on käyty monta puhelinkeskustelua niin, että käyn samaan aikaan omasta mielestäni paljon kiinnostavampaa keskustelua naamakirjassa.  ”Ai, että ruisleipää, juu, juu, ostan kauraleipää.”

Osaankohan loppujen lopuksi kuunnella tippaakaan? Saatan näyttää keskusteluissa siltä, että kuuntelen vastapuolen asiaa, mutta oikeasti vain odotan vuoroa päästä itse sanomaan jotakin. Koko se aika, joka minun pitäisi kuunnella, menee oman pääni sisäiseen monologiin, jossa jo hion seuraavaa omaa repliikkiäni. Ei kovin mairittelevaa. Tällä taktiikalla jäävät juttujen tauot ja kehon kieli kokonaan huomiotta, vaikka ne ovat keskustelussa yhtä tärkeitä kuin puheen solina.

Läsnäolo nimittäin on se asia, joka eniten jää kalvamaan kun läheiset tai ystävät kuolevat. Joka ikisellä kuoleman kerralla olen joutunut sen yksinpuhelun äärelle, että tuliko käytyä tarpeeksi. Että tuliko autettua. Että tuliko kysyttyä, voiko tehdä jotakin. Vai tuliko vain upottua siihen omaan arkeen, jossa minulla kuitenkin lapset ja yyteet ja piti muuttaa ja oli niin univelkaisen rankkaa koko ajan. Vielä yhdenkään haudan partaalla en ole saannut itseltäni puhdasta omaatuntoa.

Läsnäolon lupaus vaatii harjoitusta. Pitää katsoa pois tietokoneesta, kun kuuntelee ystävän kuulumisia. Pitää ottaa aikaa vaan hengittää yksin, koska jos ei osaa hengittää yksin, ei sitä voi osata kenenkään muunkaan kanssa. Pitää lopettaa sählääminen joka suunnassa yhtä aikaa, koska mikään ei voi olla niin tärkeää kuin leegojen rakennus eikä sekään ole kovin tärkeää.

Kuva: Thinkstock