– Vaikeimpina hetkinä mieleeni on tulvinut hauskoja muistoja veljestäni, Liina Länsiluoto sanoo.
– Vaikeimpina hetkinä mieleeni on tulvinut hauskoja muistoja veljestäni, Liina Länsiluoto sanoo.
Ihmiset

Isoveljen itsemurha ajoi Liina Länsiluodon ahdistukseen, johon auttoivat vasta lääkkeet ja terapia: ”Pärjääjän voi olla vaikea myöntää olevansa avuton ja rikki”

Kun Liina Länsiluodon, 36, isoveli teki itsemurhan, suru syöksi hänet syvyyksiin. Rankasta kokemuksesta versoi lopulta myös hyvää.
Teksti: Riikka Heinonen Kuvat: Anton Reenpää

Kolme vuotta sitten huhtikuussa puhelimeni soi kesken työpäivän. Soittaja oli äitini. Hän kertoi, että isoveljeni oli tehnyt itsemurhan. Lyyhistyin epäuskoisena työpaikan kahvihuoneen nurkkaan itkemään. Työtoveri painoi lohduttavan kätensä olkapäälleni.

Veljeni, perheellinen mies Pohjanmaalta, oli vain kaksi vuotta aiemmin parantunut vakavasta syövästä, joka lähestulkoon vei hänen henkensä. Sairaus oli jättänyt jälkeensä masennuksen, jonka syvyyttä ei kukaan hänen lähipiirissään arvannut. Sokki veljen kuolemasta iski voimalla. Varsin pian suljin surun kannen, mutta puristava tunne rinnassani ei kadonnut millään.

Raskaus piti loitolla kuoleman kauhua, sitten tulivat paniikkikohtaukset

Kuukausi veljeni hautajaisten jälkeen aloin odottaa toista lastani. Sisälläni kasvava uusi elämä piti loitolla kuoleman kauhua. Vauvahuuma kannatteli, kunnes kesällä 2018 syöksyin syvyyksiin. Suru laukaisi jotain synkkää mielessäni ja kehossani. Samoihin aikoihin lopetin imetyksen, mikä aiheutti hormonimyllerryksen.

Sain öisin paniikkikohtauksia, joiden aikana luulin kuolevani. Kärsin hengenahdistuksesta, ja kurkkuani kuristi. Voimakas ahdistus tuntui konkreettisena tippumisen tunteena – nyt mennään alas ja lujaa.

Ahdistuksen keskellä yritin hoitaa vauvaa ja kolme vuotta vanhempaa esikoista ja rämpiä eteenpäin. Lopulta hakeuduin lääkäriin hengitysvaikeuksien takia. Keskusteltuamme hetken lääkäri työnsi astmapiipun sivuun ja totesi, että tässä taitaa olla kyse jostain aivan muusta.

Liina Länsiluoto 16-vuotiaana.

Liina Länsiluoto 16-vuotiaana.

”Ymmärsin, että surun ja vihan hyväksyminen oli minulle vaikeaa”

Aloitin mielialalääkityksen ja psykoterapian. Sen aikana tajusin, että olin yrittänyt pärjätä veljeni kuoleman aiheuttaman surun läpi samoin kuin olin pärjännyt muussakin elämässäni. Olin puhunut vaikeista tunteista ystävieni kanssa, mutta surun ja vihan hyväksyminen oli minulle ylivoimaisen vaikeaa. Onneksi jo muutamia kuukausia psykoterapian aloittamisen jälkeen minulle tuli voimakas tunne, että olen oikealla tiellä.

Hiljalleen pimeydestä alkoi versoa hyviä asioita: aloin kirjoittaa runoja ja palasin maalaamisen pariin. Kaivoin vanhat, osittain jo kuivuneet öljyvärini esiin. Taiteen avulla pystyin käsittelemään veljeni kuoleman aiheuttamaa pelkoa ja surua. Kirjoitin surustani lopulta kokonaisen runokokoelman, joka julkaistaan tänä syksynä.

”Sen sijaan, että pelkäisin putoamista, olen opetellut luottamaan siihen, että lennän”

Olin ennenkin käsitellyt vaikeita tunteita taiteen keinoin. Aloitin maalaamisen jo 8-vuotiaana ja purin lapsena sen avulla vanhempieni avioeroon liittyviä tunteita.

Taidetta tehdessäni olen kamppaillut häpeän ja epävarmuuden kanssa. Vaikka kirjoitusteni ja maalausteni julkaiseminen on nolottanut minua, olen askel kerrallaan ylittänyt nuo häpeän tunteet. Sen sijaan että pelkäisin putoamista, olen opetellut luottamaan siihen, että lennän.

Nautin päivätyöstäni viestintäjohtajana, mutta taiteen tekeminen tulee muista sielun kerroksista. Minulle on tärkeää, että voin äitiyden ja työroolini ulkopuolella purkaa ulos synkkiä ajatuksia ja saada taiteen kautta ääneni kuuluviin.

Pärjääjän voi olla vaikea myöntää olevansa avuton ja rikki

Veljeni itsemurhan ja sitä seuranneen romahduksen ansiosta olen oppinut, että elämässä saattaa välillä tulla vastaan asioita, jotka eivät mene ohi, vaikka miten hokisi itselleen pärjäävänsä. Joskus on vain hyväksyttävä, että tuntuu todella pahalta.

Veljeni oli minun laillani iloinen ja sosiaalinen pärjääjä. Kaikki on näyttänyt ulospäin olevan hyvin. Sellaisen pärjääjän voi olla vaikea myöntää olevansa avuton ja rikki.

Minulle on tärkeää puhua avoimesti mieleni särkymisestä, masennuksesta, terapiasta ja mielialalääkkeistä, jotta voin murtaa niihin liittyviä tabuja.

Mielialalääkkeiden syöminen hävettää minua edelleen. Toisaalta ajattelen, että jos minulla olisi jalka poikki, en häpeäisi sanoa, että otin särkylääkettä. Miksi minun sitten pitäisi hävetä mielialalääkkeiden syöntiä, jos mieleni on särkynyt?

”Jossittelu ei tuo veljeäni takaisin”

Olen hyväksynyt veljeni ratkaisun, vaikka olen siitä hänelle myös vihainen. Kyseessä on ollut todella ahdistuneen ihmisen epätoivoinen teko.

Jos veljeni kaltaisen vahvan miehen olisi ollut helpompi myöntää olevansa hajalla ja tarvitsevansa apua, tilanteeseen olisi kenties voinut olla toinenkin ratkaisu. Jossittelu ei kuitenkaan tuo veljeäni takaisin.

Tiedän nyt, miten ainutkertainen ja arvokas elämä on. Sen varrella voi tulla eteen kauheita asioita, joista onneksi voi versoa myös jotain hyvää.

Vaikeimpina hetkinä mieleeni on tulvinut hauskoja muistoja veljestäni. Muistan, kuinka sahasimme jouluaattona vinossa olevaa kuusta juhlavaatteissamme ja nauroimme vedet silmissä. Veljeni oli hyvinä aikoina kova nauramaan.

Monesti eri aikakaudet ja ihmiset elämässäni yhdistyvät mielessäni väreihin. Kun muistan veljeäni, ajattelen oranssia. Se on energian ja voiman väri.

Hyvää elämää

Olen ylpeä rohkeudestani tehdä omannäköisiä valintoja.

Inspiroidun maadoittavista metsäretkistä, omaa juttuaan täysillä tekevistä ihmisistä ja hyvistä keskusteluista. Mitä avoimemmin puhun vaikeista asioista, sitä avoimemmin myös toiset kertovat huolistaan. Vaikka keskustelut ovat välillä rankkoja, avoimuus tekee silti aina hyvää.

Rakkain rutiinini on päivittäinen meditaatio- ja tietoisuusharjoitus. Sen ei tarvitse kestää tunteja, vain viisi minuuttia hiljaisuutta saattaa jo riittää.

Saan voimaa taiteen tekemisestä ja runojen kirjoittamisesta.

Haaveilen alati kasvavasta taiteen roolista elämässäni. Toivon, että saisin vielä vanhana mummona maalata ateljeessani.

Juttu on julkaistu Anna-lehden numerossa 40/2020. 

Tunnetko naisen, jonka elämäntarinan haluaisit lukea näiltä sivuilta? Lähetä vinkki meille sähkö­postilla [email protected] tai kirjeitse Anna, Firdonkatu 2 T 151, 00015 Otavamedia (kuoreen­ merkintä ”Matka naiseksi”). Emme valitettavasti voi vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti.

X