Minna Kulmalan mielestä vahvuutta on tehdä itse omat päätöksensä.
Ihmiset

Nelikymppisenä uuden elämänvaiheen aloittanut Minna Kulmala: ”En nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin riuhtaista itseni irti”

Minna Kulmala, 45, koki pikkuhiljaa kadottavansa itsensä ja sen, mitä elämältään haluaa. – Elämäni alkoi tuntua suoriutumiselta, jossa ei ollut iloa tai hengähdyshetkiä, hän sanoo. Asioiden oli muuttuttava.
Teksti: Tiina Laaninen Kuvat: Sara Pihlaja

Kohtasin kaksivuotiaana marjapensaikossa kyyn, jolle puhuin innostuneena. Yritin saada käärmeen käteeni. Vanhemmat muistavat vieläkin, miten olin yhtäkkiä kiljunut pensaikossa täyttä kurkkua. He veivät minut terveyskeskukseen, sillä sääressäni oli kyynpuremaan täsmäävä jälki. Oireita en kuitenkaan saanut.

Alaluokilla puheliaisuuteni ja eläväisyyteni toi haasteita. En olisi jaksanut istua tunteja paikallani luokassa, ja osan alakoulusta olin erityisluokalla. Rauhattomuuteeni vaikutti myös lukihäiriö, jota ei osattu tunnistaa. Lukemisen intoa se ei silti koskaan minulta vienyt: luin biologian kirjan läpi heti sen saatuani, sillä luonto ja eläimet ovat aina kiinnostaneet minua.

Yläkoulussa käytin luovuuttani ompelemiseen. Saatoin ommella itselleni vaatteita niin innostuneena, että unohdin syödä. 15-vuotiaana olin kylässä koulukaverillani, kun saimme idean kirjan kirjoittamisesta. Seuraavien viikkojen aikana kirjoitimme tarinaa luku kerrallaan vuorotellen ja vaihdoimme tekstiä toiselta toiselle koulussa. Jos omassa tekstissäni oli lukihäiriön takia välillä liikaa tai liian vähän konsonantteja, ystäväni korjasi sanat oikeaan muotoon.

Minna 14-vuotiaana.

Minna 14-vuotiaana.

Päähänpistosta tuli kuin tulikin ihan oikea kirja, ja minun ja Kaisa Ikolan kirjoittama Hullu luokka julkaistiin 1990. Olimme kahdeksasluokkalaisia ja saimme nuorina mediahuomiota. Se ahdisti minua, en ollut siihen valmis.

Seuraavana vuonna ilmestyi kirjasarjan toinen teos, ja samana vuonna pärjäsin koulupukujen suunnittelukilpailussa ja päädyin messuille esittelemään pukuani. Tunsin, että missä päin kotiseutua liikuinkin, erotuin muista. Olisin mieluummin halunnut sulautua joukkoon. Kirjoittamiseni meni lukkoon.

Nuorena äidiksi tuleminen oli yksinäistä

Tulevan mieheni tapasin lukiolaisena. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi ja jo työelämässä. Luovuus yhdisti meitä: hän soitti bändissä ja teki kappaleita. Lukion­ jälkeen muutin pois kotoa opiskelemaan tekstiilialaa Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen. Viikonloppuisin matkustin Lapualle poikaystäväni luokse. Kun olin 21 ja valmistuin, menimme naimisiin. Meille oli selvää, että perustaisimme perheen. Tyttäremme syntyivät 1997, 2001 ja 2007.

Tulin äidiksi 22-vuotiaana. Tunsin itseni toisinaan yksinäiseksi, sillä ystävilläni ei vielä ollut lapsia.

Äitiyslomia en juuri pitänyt. Kun esikoinen nukkui, tein töitä perheyrityksessämme. Halusin suoriutua täydellisesti niin äitinä, puolisona kuin yrittäjänäkin. Pyöritin arkea – ja jälkikäteen olen ymmärtänyt, että lepäsin vain silloin, kun migreeni pakotti minut siihen.

Olin kiltti tyttö, joka ei osannut pitää huolta oman jaksamisensa rajoista. Pikkuhiljaa kadotin itseni ja sen, mitä elämältäni haluan. Elämäni alkoi tuntua suoriutumiselta, jossa ei ollut iloa tai hengähdyshetkiä.

Kielsin onnettoman oloni pitkään. Silti paha olo vain kasvoi sisälläni. Lopulta en nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin riuhtaista itseni irti.

Olin 40, kun kerroin miehelleni haluavani erota. Jo aiem­min olin ryhtynyt tekemään kouluissa sijaisuuksia ja opiskelemaan eri aineita avoimessa yliopistossa, sillä kaipasin jotakin omaa.

Tunsin joutuvani pienen paikkakunnan silmätikuksi. Olin kirjailija, josta ei koskaan tullut oikeaa kirjailijaa. Olin nainen, joka jätti miehensä.

Keskimmäinen tyttäremme halusi yläkoulun jälkeen lukioon Tampereelle. En tuntenut kaupungista ketään etukäteen. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi olin valmis muuttamaan. Muuttoauto toi minut ja kaksi nuorinta tytärtäni Tampereelle kesällä 2017, vanhin tyttäreni asui jo omillaan.

Jaksamisen rajat on täytynyt opetella

Aloitin 42-vuotiaana uuden elämän Tampereella. Tunsin tulleeni kotiin. Täällä on helppo hengittää. Muutettuani oivalsin, kuinka uupunut olin. Edelleen minusta tuntuu, että toipuminen on kesken. Vakituista työtä minulla ei ole ollut vielä koskaan, mutta en stressaa siitä. Paketoin opintoni viisi vuotta sitten yliopistotutkinnoksi, ja osa-aikatyö tuntuu tällä hetkellä minulle sopivalta.

Olen viime vuosina siivonnut ystäväpiiriäni ja opetellut tunnistamaan jaksamiseni rajoja. Enää en tee asioita velvollisuudentunnosta. Enää maailmani ei myöskään kaadu siihen, jos tiskipöydälle jää tiskejä seuraavaan päivään tai pyykkivuori odottaa käsittelyä. Ompelukoneeni hurisee taas, ja jokin tulppa kirjoittamisessa on auennut yli 20 vuoden jälkeen. Haaveilen siitä, että vielä joskus ammattini olisi kirjailija.

Uskon edelleen rakkauteen. Toivon löytäväni kahden aikuisen ihmisen parisuhteen, jossa on tilaa läsnäololle ja itsellisyydelle. Tyttärilleni olen muistuttanut, että loputtomissa kompromisseissa voi hukata itsensä. Hyvää vahvuutta on tehdä itse omat päätöksensä.

Hyvää elämää:

Olen ylpeä tyttäristäni. Minulla on heistä jokaiseen läheiset välit.

Juuri nyt nautin luonnon monimuotoisuudesta ja kesästä. Minun on hyvä olla tässä ja nyt.

Inspiroidun luonnosta, musiikista ja tarinoista.

Rakkain rutiinini on aamupuuro, johon kuuluvat isän poimimat mustikat.

Saan voimaa kävelylenkeistä Pyynikin maisemissa. On ihana kuunnella tuulen huminaa tai pysähtyä juttelemaan oravalle tai siilille.

Haaveilen puutarhakodista, jossa olisi puuhella ja takka.

Juttu on julkaistu Anna-lehden numerossa 32/2020. 

Tunnetko naisen, jonka elämäntarinan haluaisit lukea näiltä sivuilta? Lähetä vinkki meille sähkö­postilla [email protected] tai kirjeitse Anna, Firdonkatu 2 T 151, 00015 Otavamedia (kuoreen­ merkintä ”Matka naiseksi”). Emme valitettavasti voi vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti.

X