Ihmiset

Nunna Elisabet teki työuransa lääkärinä, nyt hänellä ei saa olla ystäviä tai lemmikkiä: ”Olen luopunut monesta”

Nunna Elisabet, 69, oli aiemmassa elämässään lääkäri Liisa Toppila. Elämänkokemukset johdattivat häntä vähitellen kohti kutsumustehtävää.

Teksti:
Riikka Heinonen
Kuvat:
Heli Hirvelä

Nunna Elisabet ehti aiemmassa elämässään olla naimisissa.

Nunna Elisabet, 69, oli aiemmassa elämässään lääkäri Liisa Toppila. Elämänkokemukset johdattivat häntä vähitellen kohti kutsumustehtävää.

Olen kohdannut monia ihmisiä, jotka ovat katuneet sitä, etteivät ole tehneet asioita silloin, kun olisivat voineet. Päätin, ettei minua saisi kiinni siitä synnistä, että olisin jättänyt elämäni elämättä. Olen monta kertaa hypännyt tuntemattomaan ja hyväksynyt, että saatan epäonnistua ja joutua palaamaan maitojunalla. Olen aina jättänyt takaportin auki, jotta paluu olisi mahdollinen.

Opettajavanhempani toivoivat, että minä ja kaksi veljeäni tutustuisimme toiseen kulttuuriin ja kieleen. Meidät laitettiin Helsingin ranskalais-suomalaiseen kouluun, jota kävin ylioppilaaksi asti. Sitten lähdin opiskelemaan lääketiedettä katoliseen yliopistoon Lillessä Pohjois-Ranskassa.

Ensimmäisen vuoden asuin nunnien täyshoitolassa. En voinut jatkuvasti vikistä apua vanhemmiltani, vaan minun oli opittava selviämään yksin.

Rakastuin amerikkalaiseen opiskelijapoikaan. Valmistuttuamme menimme naimisiin ja muutimme Yhdysvaltoihin Connecticutiin. Työskentelin jonkin aikaa lastenlääkärinä ennen kuin avioliittomme alkoi rakoilla. Vaikka minulla oli hyvä työpaikka, en halunnut jäädä maahan. Amerikassa oli vallalla minäkeskeinen kulttuuri, eikä yhteiskunta välittänyt ihmisistään. Sairaalaan tulijalta kysyttiin ensimmäiseksi, oliko tällä vakuutusta ja varaa hoitoon. Se tuntui pöyristyttävältä.

Avioeromme oli vaikea kahden kulttuurin ja mantereen välillä. Onneksi meillä ei sentään ollut lapsia. Lopulta mies tuli järkiinsä ja suostui sopueroon. Palasin Suomeen 27-vuotiaana ja sain töitä terveyskeskuksesta.

Nunna Elisabet: ”Lapsuudenperheeni ei ollut uskonnollinen”

Olin Ranskassa tutustunut katolilaisiin nunniin, jotka olivat olleet lähetystyössä Afrikassa.

Kuuntelin heidän tarinoitaan, ja minussa syttyi palo, että halusin lähteä kehitysyhteistyöhön. Sitten soitin Punaiseen Ristiin eräänä räntäisenä päivänä vuonna 1984. Minulle tarjottiin mahdollisuutta lähteä katastrofityöhön pakolaisleireille Malesiaan.

Sen jälkeen työskentelin Nigerissä nälänhädän aikana, Sudanissa pakolaisleireissä, Egyptissä kehitystyöprojektissa ja sota-aikana ex-Jugoslaviassa. Länsimaisen lääkärin koulutuksen saaneena minun oli vaikea kohdata tilanteita, joissa piti valita kenet yrittäisi pelastaa. Oliko tärkeämpää pelastaa mahdollisimman monta lasta nälänhädän uhalta vai pitäisikö suunnata voimavarat elämän perusedellytysten, kuten veden, ruoan, rokotusten ja koulutuksen aikaansaamiseen?

Jouduin tekemään vaikeita päätöksiä, joiden seuraukset näin konkreettisesti silmieni edessä.

Palasin Suomeen auttamaan iäkästä äitiäni. Työskentelin terveyskeskuksessa lääkärinä, mutta sitten vuosia aiemmin telomani olkapää alkoi kiukutella. Työskentelin työurani viimeiset 15 vuotta terveydenhuollon ammattihenkilöiden valvonnan parissa. Nyt olen onnellisesti eläkkeellä.

Nunna Elisabet vihittiin nunnaksi vuonna 2012.
Nunna Elisabet vihittiin nunnaksi vuonna 2012.

Lapsuudenperheeni ei ollut uskonnollinen. Uskonnollisuus on kuitenkin ollut elämässäni aina jollain tavalla mukana. Muslimimaissa katastrofityössä vietettyinä vuosina opin, miten uskonnollista vakaumusta eletään arjen keskellä.

Kutsumus ortodoksinunnan tehtävään kasvoi vähitellen. Olin vielä työelämässä, kun kävin puhumassa toiveestani metropoliitta Ambrosiukselle. Koin, että aika oli sopiva, sillä äitini oli kuollut eikä minulla ollut velvoitteita mihinkään suuntaan. Eräässä aamupalveluksessa Ambrosius tuli kertomaan, että oli perustamassa luostariyhteisöä Helsingissä sijaitsevan Kulttuurikeskus Sofian yhteyteen ja kysyi, halusinko tulla sinne.

Sanoin tulevani ja lähdin heti kotiin pakkaamaan.

Kävin samaan aikaan normaalisti töissä. Työtovereiden ihmetellessä, miksi tulin töihin toisesta suunnasta, kerroin viettäväni öitä maaseutukodissani. Vuonna 2012 minut vihittiin nunnaksi. Sovin pomoni kanssa, että saisin käyttää töissä mustaa t-paitaa, hametta ja huivia.

Vihkimisen jälkeen olin viikon poissa. Kun palasin töihin, työkaverit tuijottivat minua kuin lehmät uutta keväthattua. Onneksi he tottuivat uuteen rooliini nopeasti. Asuin luostarissa ja kävin sieltä käsin töissä, kunnes muutin takaisin kotiini Helsingin keskustaan.

Avioeron jälkeen kohdalleni ei sattunut enää ketään, joka olisi vienyt jalat alta. Koirat ovat olleet suuri rakkauteni. Kun viimeinen villakoirani kuoli, en voinut enää ottaa uutta. Minut oli jo vihitty nunnaksi, eikä nunnilla ole lemmikkieläimiä.

”En tiedä, olisinko ollut kummoinenkaan äiti”

Haaveilin naimisissa ollessani neljästä lapsesta, mutta lopulta en saanut ainuttakaan. En tiedä, olisinko ollut kummoinenkaan äiti. Osittain valintani ovat olleet tietoisia, mutta mukana on ollut myös aikamoisia tuulihattujuttuja. En tiedä, olisiko järkevästi ajatteleva ihminen jättänyt juuri saamansa työn ja lähtenyt saman tien muualle.

Olen aina ollut helposti räjähtävä. Ikääntyminen on siitä ihanaa, että sen ansiosta on tullut hieman lisää viisautta. Minun tehtäväni ei ole saada maailmaa valmiiksi. Eläkkeellä olen vihdoin voinut ottaa aikaa tekemisilleni.

Minun ei ole pakko vastata puhelimeen, jos haluan olla rauhassa. Minun ei tarvitse tietää somemaailmasta mitään, vaan saan käyttää aikani nuuskimalla kevään edistymistä Kasvitieteellisessä puutarhassa.

Naiseuteni on yhtä olennainen osa minua kuin hengittäminen. Olen työskennellyt naisen aivoilla ja sydämellä. Minun on helpompi hyväksyä ikääntymisen mukana tulevat muutokset, sillä olen luopunut monesta jo silloin, kun minut vihittiin nunnaksi ja kun muutin maasta toiseen. Olin aiemmin innokas teattereissa ja konserteissa kävijä, mutta niistä jouduin luopumaan. Nunnalla ei saa olla sydänystäviä, vaan kaikkia on kohdeltava samanarvoisina.

Luopumisen myötä saa yleensä mahdollisuuden johonkin uuteen. Se vain pitää suostua näkemään.

X