Liikunta

Olen aloittanut uuden harrastuksen ja löytänyt siitä ilon!

11.9.2019 Teksti: Minna / Glitz & Glam

Palatakseni vielä maanantain postaukseeni, jossa kerron ensimmäistä kertaa julkisesti bloggaamisen lopetuksen miettimisestä. Saamieni kommenttien pohjalta sain vahvistusta siihen, että minun ei tarvitse olla jotain mitä en ole. Niin sanotut tavallisuus ja normaalius (= ovat luultavasti keskivertoisuutta, jotain mitä moni muukin edustaa) ovat uusi musta. On ihan ok olla tavallinen, eikä edes pyrkiä siihen elämään, mihin somen mukaan tulisi pyrkiä. Olen tosiaan ollut isossa ristiriidassa, kun en koe itseäni riittäväksi, enkä edes haluaisi esittää sellaista. Olemalla tavallinen, ei valitettavasti ole ihan kirkkain ja ihailluin, mutta sitten taas, en kyllä ole koskaan pyrkinytkään siihen asemaan. Eli tavallaan työ bloggaajana asettaa minut haluamaan sellaista, mutta oikeasti en edes halua. Haluaisin olla oma itseni, en muuta.

Mutta siis toiseen aiheeseen. Kuvitan tämän postauksen ihan randomeilla kuvilla, joita arkistoistani löydän. Tämä muuten on kanssa ollut yksi syy, miksi tämän tyyliset postaukset ovat minulle vaikeita. Tykkään, että kuva tukee tekstiä, mutta eihän minulla ole kaikenlaista kuvamateriaalia elämästä ja ajatuksista kertoviin kuviin.

Otsikossa sen jo paljastankin, olen aloittanut uuden harrastuksen! Oikeastaan kaksi! Olen kuullut siitä mystisestä liikkumisen ilosta. Siitä, joka antaa mahtavan tunteen ja se on niin kivaa, että haluaa sitä aina vaan lisää. Minun on pakko myöntää, että sellaista en ole täydellisesti kokenut aikaisemmin, ainakaan en muista. Kunnes viime viikon tiistaina!

Olen lapsena ja nuorena harrastanut tanssimista. Rakastin sitä. Mutta sitten liian varhain kaiken nuorisoelämän aloittamisen ja siitä liian nopeasti aikuisuuteen hyppääminen tekivät sen, että tuollaiset jäivät. Harrastin toki muita asioita, mutta en sellaista palavaa intoa kokenut. Olin aina lähinnä ylpeä siitä, että sain itseni liikkeelle tai ylpeä kehittymisestäni. Nyt olen kokenut ensimmäisellä kerralla sen paljon puhutun liikunnan huuman, jota en tiennyt itsessäni olevan. Toki, onhan blogi ollut tavallaan harrastus aluksi, mutta oli sillä muutakin merkitystä, vaikka en osannut edes haaveilla, että siitä tulisi myös ammatti. Bloggauksessa olen kokenut huumaa ja opiskeluissani, mutta en liikuntaharrastuksissa.

Olen jo vuosia halunnut lähteä harrastamaan tanssia. Olemme miehen kanssa puhuneet lukuisat kerrat, että olisi ihanaa, jos voisimme käydä tanssitunneilla. Nyt meillä on tilanne, että voimme jättää lapsemme kotiin vähäksi aikaa, eikä tarvitse tanssitunnin takia lapsille hoitajaa. Lapsemme ovat kasvaneet niin isoiksi jo, että voimme alkaa toteuttamaan yhteisiä harrastuksia. Olin jo löytänyt paikan, missä aloittaisimme lavatanssien peruskurssilla.

Molemmat lapsemme harrastavat kansalaisopiston kuvataidekoulua ja tyttö sen lisäksi teatterikoulua. Kun poikaani ilmoitin kuvataidekouluun, päätin katsastaa myös kansalaisopiston tanssitunnit. Löysin sieltä lavatanssin peruskurssin miehen ja minun yhteiseksi harrastukseksi, mutta löysin jotain, mihin uskalsin yksin lähteä. Täysin ilman kaveria! Tämä on minulle ihan älyttömän iso juttu, että uskallan vuosien ja vuosien tauon jälkeen lähteä tanssitunnille ilman kaveria ja tanssia ilman humalaa ja hämyisiä valoja sekä tahmeaa lattiaa!

Kyseessä on XXL-Dance®. Tietysti minua jännitti ensimmäinen tanssitunti ja kyllä oli tahmea olo ensimmäiset 15 minuuttia. Sitten alkoivat estot hiljakseen rapista. Puhuinkin siitä tunnilla avoimesti, että tässä ottaa hetken, että pystyn irrottelemaan estoitta. Naureskelin, että yleensä olen ottanut rohkaisua ja tanssahtelen hämyisellä tanssilattialla, joka on yleensä aika tahmea siinä vaiheessa. Viittasin sillä tietenkin yökerhoissa tanssimiseen. Yllätyin, kuinka nopeasti kuitenkin alkoi letkeys löytyä ja estot vähän karisivat. ”Tunti” kestää 45 minuuttia, joka meni aivan älyttömän nopeasti! Minulla ei ollut alemmuuskompleksia, en hävennyt itseäni, vaan pidin hauskaa. Tulin sellainen hymy huulilla ja huuma pääni sisällä, että en osaa sitä sanoittaa riittävän hyvin. Hehkutin siitä miehelleni ja myöhemmin äidillenikin, että ensimmäistä kertaa aikuisiällä koin jotain sellaista liikunnan aikana ja sen jälkeen. Se oli sairaan kivaa, enkä malttaisi odottaa seuraavaan kertaan.

Harmi vain, että en eilen voinut osallistua tunnille. Sain Savonlinnassa ollessani rakon jalkaani, joka jostain syystä ärtyi myöhemmin pahemmaksi kuin aluksi edes oli. Nyt en voi kunnolla liikuttaa jalkaa ja kävelykin on vähän hankalaa, niin päätin sitten skipata. Hitsi, miten paljon ahdisti ja harmitti. Harmittaa edelleen, ei pelkästään sillä hetkellä, kun ilmoitin ohjaajalle siitä. Mutta ensi viikolla taas!

Minulla ja miehellä jää tämän viikon lavatanssitunti väliin, kun miehelläni on työvuoro juuri silloin. Noh, en jää tätä murehtimaan, mutta pakko sanoa, että nyt on saattanut löytyä jotain, joka koukutti pahasti! Nyt oikeasti harmittaa, kun jää tanssit väliin rakon ja miehen työvuoron vuoksi. Mutta ensi viikolla sitten taas. Niin kovasti odotin tiistain XXL-Dancen tuntia, joka tosiaan on matalan kynnyksen ryhmätanssia. Nimestäkin voi tosiaan päätellä, että se on suunnattu isommille, jotka pelkäävät pilkatuksi tulemista muissa ryhmissä. Ihanaa, että Kouvolassa tuokin konsepti on nyt alkanut. Voin suositella!

Olen tässä vain pohtinut, että miksi annan estojeni liikaa hallita itseäni? Tämänkin ilon olisin löytänyt aikaisemmin, jos vaan olisin uskaltanut. Olen psykologiaa käsittelevissä koulutuksissa kuullut paljon siitä, että ihmisellä kuoleman pelkoa vahvempi on torjutuksi tulemisen pelko. Torjuntaa on monenlaista, joka voi olla esimerkiksi naurunalaiseksi joutumista tai pilkan kohteeksi joutumista. Eli on täysin inhimillistä pelätä, mutta silloin ei voi onnistua, jos pelko estää toimimasta.

Tällaisista elämässäni tapahtuvista ja pääni sisällä olevista asioista olen tosiaan halunnut jälleen päästä puhumaan blogissani. Pohtia ja jäsentää asioita itselleni samalla, kun kirjoitan sitä ulos pääni sisältä. Ja jos sillä on jotain esimerkin voimaa, niin sehän on aina vaan mahtavampaa. Jos minäkin pystyn, on muillakin estoisilla mahdollisuuksia murtaa omia estojaan. Estot, häpeän pelko ja epäonnistumisen pelot rajoittavat ihan liikaa meidän monen mieliä.

Milloin sinä voitit oman häpeän pelkosi tai jonkun muun itseäsi rajoittavan eston? Vai painitko asian kanssa? Kerro siitä kommenteissa, sillä sanomalla tai kirjoittamalla asian muille, saattaa asiat jäsentyä itselleen uudessa valossa.

Lue myös

Suosittelemme