Lifestyle

Miksi olen harkinnut bloggaamisen lopettamista?

9.9.2019 Teksti: Minna / Glitz & Glam

Olen tässä viime aikoina sanonut rivien välissä, että olen toisinaan miettinyt bloggaamisen lopettamista. Enemmän olen siitä puhunut lähipiirilleni sekä läheisemmille kollegoille eli bloggaajille sekä työkavereille. En tiedä tuleeko se yllätyksenä, mutta olen viimeisen parin vuoden aikana pohtinut toisinaan lopettamista. Haluan avata syitä, miksi tällaiset ovat mielessäni pyörineet?

Ihan ensiksi haluan sanoa, että en ole lopettamassa, ainakaan nyt just. Sehän on selvää, että tässä kohtaa alan olla siinä pisteessä, että en enää funtsi bloggaamisen tulevaisuutta vuosien päähän. Minulla on sellainen tavoite, että saisin juhlia 10-vuotispäivää, mutta jos sitä en näe, se ei haittaa. Toivon kuitenkin sitä todella paljon.

Ajatus, että just tänään avaan asiaa, juontaa siitä, kun viime viikolla Manifesto julkaisi vuosittaisen somevaikuttajabarometrin. Olen monta vuotta vastannut heidän kyselyynsä ja saanut raportin tutkimuksesta. En muista, onko aikaisemmin kyselyssä kysytty lopettamisen miettimisestä, mutta nyt siitä oli. Lähes kolmannes kertoo, että on miettinyt lopettamista. Minä olen yksi heistä.

YLE julkaisi samana päivänä artikkelin, jossa käsiteltiin vaikuttajien uupumusta ja lopettamisen pohtimista sekä syitä. Artikkelin pohjana toimi Manifeston barometri sekä Jenni Rotosen haastattelu.

Mutta miksi vuosia bloggaillut miettii lopettamista? Miksi lopettaa, kun menee mukavasti? Kävijöitä riittää, menestymistä on ja onhan tämäkin yksi työni. Tämä on monisyinen juttu, enkä tiedä, osaanko tätä avata teille, saati edes itsellenikään.

Tiedättekö, mitä on nälkä? Haluat jotain tehdä ja oppia siinä, että teet sitä suurella tunteella. Sinulla on mieletön nälkä siihen, mitä teet. Mitä käy, kun nälkä alkaa olla tyydytetty? Kehitys tyssää ja alat toistaa samaa vanhaa kaavaa, etkä enää saa henkistä tyydytystä omassa kehittymisessäsi. Olen ihminen, joka pyrkii eteenpäin ja haluaa kehittyä, mutta jos nälkä alkaa olla tyydytetty, on vaikeaa lähteä itseään haastamaan ja kehittämään. Minä saavutin tavoitteeni jo muutama vuosi sitten. Siksi koin nälkäisyyteni tyydyttyneen. Ei enää ollut sellaisia uusia tavoitteita. Viimeisen tavoitteeni saavutin tämän vuoden alussa. Olin L’Oréalin kampanjakasvona. Se on sellainen vaikuttajamaailman ”the juttu”, kun iso brändi haluaa sinut yhteistyöhön. Siitä tietää, että olet tehnyt jotain erityisen hyvin.

Mutta mitä seuraavaksi sitten? Mikä on tavoitteeni? Voisihan sitä ottaa seuraavaksi tavoitteeksi 50 000 uniikkia kävijää kuukaudessa ja päästä sen toisen brändin kampanjakasvoiksi, joka on niitä ”the juttuja”, mutta ei se vaan enää sytytä nälkäisyyttäni.

Minun nälkäisyyteni siirtyi hiljakseen uutta ammattia kohtaan, kun lähdin opiskelemaan. Pari vuotta sitten alkoi aaltoileva pohdiskelu, että koska olisi aika laittaa pillit pussiin ja antaa tilaa uusille, nälkäisemmille? Heitä kuitenkin on tässä vuosien saatossa tullut lisää ja uudet bloggaajat tulevat niin valmiilla paketilla kentälle, että tällaista jo alan ”dinosaurusta” nolottaa oma tekeminen. On järjettömän haastavaa missä tahansa olla jatkuvasti nälkäinen, kehittyä ja seurata nopeaa muutosta. Työelämässä tämä jo tunnustetaan, nyt hiljakseen siitä puhutaan myös somevaikuttajien maailmassa, jossa bloggaajat taitavat olla ne vanhimmat tekijät.

En harrasta vertailua toisiin, sillä olen aina keskittynyt omaan juttuuni. Näin on ollut alusta lähtien. Olen aina ollut vähän omien polkujeni kulkija, mutta kuitenkin vähän arka sellainen. Mutta siitä huolimatta, en minäkään ole välttynyt alemmuuskomplekseilta. Instagramin kun avaa, niin eipä mene pitkään, kun haluan sulkea sen. En koskaan, ikinä, milloinkaan tule olemaan tykkäysmagneetti. Instagramini seuraajamäärät eivät kompensoi ollenkaan blogin kävijämäärien kanssa, jotka ovat 42 000-46 000 kävijää kuukaudessa.

Minun peppuni ei ole terästä ja täydellisen kokoinen ja muotoinen. Minulla ei ole täydelliset Insta-kulmat, eikä kotini ole sisustuslehdistä. Kissani ei pysy paikoillaan, kun kuvaan, enkä lapsiani haluaisi liikaa somessa esitellä, sillä sen, minkä nettiin laitat, ei sieltä saa koskaan pois. En halua olla osa sitä maailmaa, en halua. Minä tiedän, minkä työn instaajat tekevät täydellisen kuvan eteen, mutta minulla ei ole nälkäisyyttä metsästämään täydellistä ja tykkäyksiä keräävää kuvaa. Minulla ei ole kiinnostusta verkostoitua tykkäysketjuihin, joissa yritetään ”huijata” algoritmeja luulemaan kuvaani yleisöä kiinnostavaksi, jotta algoritmit näyttäisivät kuvaa laajemmalle yleisölle.

Voisin sanoa, että olen yksi tämän alan, somevaikuttajien, pioneereja. Olen aloittanut silloin, kun kaikki oli vielä niin kehitysvaiheessa. Minä ja lukuisat muut kollegani kehitimme alaa. Minä en kuulu ihmisiin, jotka hokevat kaikessa, ennen oli paremmin. Minä olen jatkuvan kehityksen kannalla, sillä jos ennen olisi ollut paremmin, edelleen naisia telotettaisiin noituudesta, homoseksuaalisuus luokiteltaisiin sairaukseksi ja me kuolisimme nuorempina ja menettäisimme hyvin suurella todennäköisyydellä lapsemme ennen hänen aikuisikääsä.

Mutta kehityksessäkin tapahtuu vinksahtamista. Se kuuluu asiaan. Tämän ajan ristinä on liiallisen paineen luonti kanssaihmisille, vaikka sitä ei haluaisikaan aiheuttaa. Voisin kuvitella, että myös minä aiheutan toisille paineita ja suoraan sanottuna v*tutusta, kun esittelen aikaansaannoksiani sekä menestymistä, ja kuvissa on meikki, kynnet ja hiukset mintissään. En aidosti halua aiheuttaa kenellekään alemmuuden tunnetta. Siksi tiedostan, ettei se täydellisten pakaroiden esittelijä, täydellisen valkoisen ja tavarattoman kodin tai lähes nelikymppisen selfie, jossa filtteillä näytetään parikymppiseltä, yritä aiheuttaa kenellekään alemmuuden tunnetta. He vaan tuottavat seuraajilleen sisältöä ja yrittävät pärjätä tässä muuttuneessa maailmassa. On vain jokaisen oma päätös, oletko siinä mukana vai et? Pointtini tässä on se, että en kitise, mitä muut tekevät, vaan jään pohtimaan, että haluanko olla mukana tässä kaikessa vai en?

Löytääkseni itseni uudelleen, haluan tehdä muutoksia Glitz & Glamissa. Haluan poistua liiallisesta materialismista. Tämä on pitkään ahdistanut minua. Mutta vaikea tehdä muutosta, kun blogiani luetaan nimenomaan kosmetiikan vuoksi. Minulla on, kuten muillakin, muitakin mielipiteitä ja näkemyksiä. Minä vain piilouduin purkkien taakse, kun en enää uskaltanut olla minä. En uskalla avata sisäistä minääni julkisesti samalla tavalla kuin uskalsin vielä muutamia vuosia sitten. Mitä enemmän blogini keräsi lukijoita, sitä vähemmän avasin itseäni. Viimeiset vuodet olen käytännössä ollut purkkien ja purnukoiden takana piilossa. Olen pelännyt. En ryhtynyt bloggaajaksi ollakseni julkkis. En pidä itseäni julkkiksena, vaikka sillä nimellä minua on kutsuttu monissa asiayhteyksissä – hassua! Pelkoni ovat liittyneet työnsaantiin uudelle alalle sekä vauva.fiin keskusteluihin päätymisestä. Olen tehnyt itsestäni vähän persoonattoman – hajuton ja mauton ei näy, eikä kuulu. En ole uskaltanut olla itseni, koska siinä on riskinsä, jos on jostain jotain mieltä. Minusta on varmaan puuttunut tartuntapinta viime vuosien aikana. Olen persoonaton, vaikka oikeassa elämässä olen persoona ja minulla on mielipiteitä.

Tästä syystä tulen olemaan enemmän oma itseni ja haluan nostaa aiheiksi muutakin kuin kauneutta ja kosmetiikkaa. Onhan niitä muitakin aiheita välillä ollut, mutta haluan muuttaa suhdetta 50-50. Puolet kosmetiikkaa ja puolet muuta. Haluaisin ottaa asupostauksiakin. Minun vain täytyy tehdä sisäinen taisteluni ja vain kehdata tulla maailmalle ja altistaa itseni arvostelulle. Kävin viime viikolla ostamassa uusia vaatteita, joista jotkut ovat aivan uutta tyyliäni. Minä ostin sinapinkeltaisen puseron! Ja syksyisen kukkamekon! Minulla on nyt jokin uudistumisprosessi käynnissä. Tämä ei koske pelkästään blogia, vaan ulottuu muillekin elämäni osa-alueille.

Tämä on varmaan pitkästä aikaa avoimempia postauksiani itsestäni. Olen pohtinut bloggaamisen lopettamista, mutta nyt sen virallisesti kerron ääneen ja pohdin julkisesti sen syitä. Tarvitsen muutosta, joten minun on pakko laittaa itseni pois mukavuusalueeltani ja haluan vähän kokeilla, miten ei-kauneusaiheiset postaukset inspiroisivat minua. En halua kuitenkaan muuttaa blogiani lifestyleksi, mutta en vaan pysty enää pitkään jatkamaan samalla sabluunalla, vaan tarvitsen muutosta.

En nyt vielä laita pillejä pussiin, vaikka sekin päivä vielä tulee. Sen olen päättänyt, että huipulla lopetetaan, ja kun lopetetaan, niin sitten oikeasti lopetetaan. Jokainen tietää sen, kun joku blogi hiljenee ensin kuukaudeksi, sitten kahdeksi, lopulta siellä aloitetaan se kymmenen kertaa uudestaan, mutta homma ei lähde enää käyntiin. Se kertoo siitä, että ko. blogin kirjoittajan nälkä bloggaamista kohtaan on tyydytetty tai hänen nälkäisyytensä on siirtynyt toisiin kohteisiin. Tai sitten elämässä on suuri muutos, kuten lapsensaanti tmv. Olen tehnyt sen päätöksen, että sitten kun sen aika on, lopetetaan kerrasta, ei vähitellen. Vielä en ole valmis, vaikka vähän sellaisen kuvan kertomastani saattaa saada. Haluan edelleen kirjoittaa blogia, koska olen tyyppi, jolla on aina asiaa. Puhun ja nauran paljon, eikä kenellekään tule minusta ensimmäisenä mieleen, että olipa siinä vähäsanainen ihminen.

Huh, nyt se on sanottu ääneen. Olen uskaltanut julkisesti sanoa, että olen miettinyt lopettamista. Se päivä tulee, mutta sen aika ei ole vielä tänään. Pitkästä aikaa avasin ajatuksiani todella avoimesti. Minua jännittää aina postauksien julkaisut, joissa olen avannut itseäni ja mielipiteitäni. Se on vaan niin lamaannuttavaa välillä, että joskus on käynyt niin, etten olekaan julkaissut melkein valmista postausta. Nyt haluan poistaa näitä lukkoja itsestäni, joten olen tästä muutoksesta löytänyt haasteen ja tavoitteen, joten saattaa olla, että bloggaus tuntuu taas sellaiselta palolta sielussa ja välittyisi myös teille lukijoillekin.

Haluankin kysyä, että mitä mieltä olet muutoksesta, jonka haluan tehdä?

Lue myös

Suosittelemme