Beibe, mä haluun olla sun kissa

Jos haluaisit olla rakkaudessa jokin lemmikkieläin, niin mikä olisit?

Törmäsin kysymykseen jollakin Internetin palstalla täyttääkseni hetkellistä elämääni tullutta tyhjää aikaa. Tiedättehän, sellaista ihmisen mielenterveydelle hyvää tekevää aikaa, jolloin ihminen ei ole kenellekään missään roolissa tai kukaan ei sillä hetkellä vaadi sinulta yhtään mitään.

Minä haluaisin olla kissa.

Kissoja on monenlaisia kuten on ihmisiäkin. Löytyy vittumaisen luonteen omaavia kissoja. Löytyy arkoja ja antisosiaalisia kissoja, jotka menevät sängyn alle piiloon, kun vieraita tulee. Löytyy ulkona hiiviskeleviä kulkukissoja, jotka hankkivat saaliinsa purkin sijaan luonnosta. Niiden lisäksi on kilttejä rapsutuksenkipeitä kotikissoja, jotka haluavat käpertyä ihmisensä välittömään läheisyyteen maksimoidakseen sormenpäiden kosketuksen turkissaan.

Minä haluaisin olla tuollainen viimeksi mainittu kissa.

Monihan on ihmissuhteessaan kissan sijaan koira. Sellainen makupalan toiveessa kaikkea totteleva käpälänantaja. Sohvalla omia pallejaan nuoleva läähättäjä. Eikä siinä mitään vikaa ole, että saa viettää elämänsä tottelevan, kerjäävän ja läpeensä uskollisen tyypin kanssa. Paitsi jos sellaisen päästää karkuun, niin viettiensä perään juoksee miettimättä yhtään seurauksia. Se siitä uskollisuudesta.

Koira on vähän sellainen teeskentelijä, kun taas kissalla ei ole mitään syytä näytellä mitään muuta kuin itseään. Pitää vain hankkia sen vittumaisen luonteen omaavan kissan sijaan mukava kissa. Sellainen leikkisä, vähän laiskuuteen ja hedonismiin suuntautunut karvapakkaus tai karvatonkin on yhtä hyvä, jos on enemmän mieltynyt karvattomuuteen.

Sen verran tunnen itseäni, että kissalla olisi yksi ylivoimainen kilpailuetu kaikkiin muihin eläimiin verrattuna. Kissalla on nimittäin yhdeksän elämää. Ei haittaisi, vaikka jonain leikkisänä perjantai-iltana tulisi epähuomiossa horjahtaneeksi parvekkeelta alas. Sitä voisi vain nauttia matkasta maahan ja ajatella, että yksi kuolema sinne tänne. Paitsi jos siinä ilmalennon aikana tulee laskeneeksi, että voi saatana, tämähän on tapahtunut jo kahdeksan kertaa aikaisemminkin. Siinä vaiheessa voi jo hieman huolestua.

Kuten aiemmin totesin, minä olisin sisäkissa. Voisi minua ulkona kerran viikossa käyttää. Ihan vain siksi, että tekisi mieli kokeilla, että miltähän se mahtaa tuntua kontata valjaissa. Ei minua sinne luontoon muutenkaan vapaaksi voisi päästää. Minusta on tähän ikään asti päästyäni tullut puhdasverinen luonnosta vieraantunut citykissa. Se olisi ensimmäinen ohiajava auto tai ylilentävä pöllö, kun minut saalistaisi. Siinä menisi yhdeksän henkeä kerralla yhden ulkoilutunnin aikana.

Kyllä minä olisin ihan vain seurustelukissa. Päivät katsoisin ikkunasta viisaan näköisenä ulos. Kissathan näyttävät miettivän jotain elämää suurempaa tuijottaessaan ikkunasta ulos. Eivät ne mieti. Seuraavat lähinnä liikettä. Jaahas, siellä menee naapurin Maire rollaattorinsa kanssa. Tuolla taas näyttää olevan lapsi leikkimässä hiekkalaatikolla ja vanhempi tuijottamassa puhelintaan hiekkalaatikon edustalla. Oho, lintuko siitä ohi lensi. Mau, hirveä nälkä, tahtoo tonnikalaa.

Iltaisin käpertyisin ihmiseni läheisyyteen. Levittäytyisin hänen eteensä niin, että saisin laajapohjaista rapsuttelua. Sisältäni kuuluisi ääni, joka muistuttaisi päälle jääneen hieromasauvan hurinaa. Rakkaus siinä minua koskettelisi suloisen pehmeillä sormenpäillään. Tai voitaisiinhan me joku ilta kuvata vähän kissavideoita. Ihan vähän vain. Ihminen nukahtaisi ja minä jäisin katsomaan häntä rakastunein silmin. En liikahtaisi senttiäkään hänestä hohkaavan lämmön ympäriltä.

Paitsi jos olisin sellainen vittumaisen luonteen omaava kissa. Huomattuani, että ihmiseni nukkuu, sipsuttelisin kuselle. En siihen minua varten laitettuun kissanhiekkaa sisältävään laatikkoon, vaan piruuttani sen viereen.

Mutta ei sellaisten kissojen kanssa kenenkään pidä elämäänsä viettää.

Loppuun teemaan sopiva kuuntelemisen arvoinen biisi levottomalta 90-luvulta.