”En kelpaa äitipuoleksi, aikuiseksi enkä bonusvanhemmaksi, koska en itse ole vanhempi”

”Koen suurta pettymystä, harmitusta, eniten kaikista luultavimmin v*****sta.

Siitä, miten aikuiset ihmiset vajoavat säälittävän ja surullisen alas, seitsemänteen helvettiin tai jopa sen alapuolelle omalla käytöksellään ero- ja uusperheissä. 

Erot eivät ole aina kauniita ja niihin liittyy joka tapauksessa paljon tunteita, että niitä kaikkia jokaisissa svääreissään on ymmärrettävästikin vaikeaa aina pukea sanoiksi. Vaikka ero olisi ollut oikea päätös, siitä huolimatta kaikki tunnetilat ovat sallittuja, mutta viimeiseksi jokainen voi itse valita asenteensa sekä tavat toimia näissäkin tilanteissa.

Bonuslapseni kertoi minulle tänään, kuinka äiti haukkuu isää ja minua joka viikko vaihtopäivän jälkeen.

Joka ikinen kerta.

Lapset asuvat siis puolet äidin ja puolet isän luona, viikko-viikko syklillä.

Lapsi oli surullinen ja asia oli vaivannut häntä pitkään.

Toisaalta häntä suretti kertoa asia, jottei tekisi meitä surulliseksi, mutta äidin käytös tuntui hänestä pahalta.

Mitään erityistä syytä haukkumiselle ei ollut, mutta äidin mielestä se on totta, että olemme vääränlaisia ihmisiä jokaisessa muodossamme.

Puolisoni ex-puolison lempiaihe on lapsettomuuteni. Sen verukkeella hän on satuttanut minua henkisesti niin paljon, ettei luultavasti kymmenellä veitseniskulla voisi enää syvemmältä satuttaa.

Minä olen ihmisenä olematon, arvoton, en kelpaa minkäänlaisena, edes ihmisenä, koska en ole äiti.

Lapsettomuuteni ei ole itse valittu päätös, vaan lukuisten keskenmenojen ja menetettyjen sikiöiden summa.

Miinus sadoissa raskaustesteissä ja arpinen haava sydämessä.

Ja hän nauttii siitä.

Minusta sekin on, suorastaan sairasta.

En kelpaa äitipuoleksi, aikuiseksi enkä bonusvanhemmaksi, koska en itse ole vanhempi. Jokaisessa asiassa vedotaan siihen, ettei minulla ole omia lapsia, joten en ymmärrä, osaa tai pysty.

Hänen mielestään.

Bonuslasteni vanhemmat sopivat aikanaan erotessaan, etteivät lasten kuullen soimaa toista vanhempaa tai mustamaalaa toisen elämää.

Toinen osapuoli on kuitenkin järjestelmällisesti, suorastaan tussilla maalannut meidät sekä meidän elämämme mustaksi niin, että taustapaperikin on värjäytynyt harmaan sävyin.

Minulla ja puolisollani sekä koko uusperheellämme on ihana elämä ja asiat sujuvat. Kaikki lapset ovat minulle todella tärkeitä ja rakkaita.

En voisi olla onnellisempi.

Silti toisen osapuolen ilkeily satuttaa ja tuntuu todella kurjalta, myös omasta, mutta etenkin lasten puolesta.

Olen tavannut puolisoni siinä kohtaa, kun heidän avioeronsa on todellakin ollut osituksia myöten viimeisteltyä ja ex-puolisolla on ollut jo uusi kumppani ennen heidän eroaan. 

Silti minä ja me olemme se osapuoli, joka saa aina vain lokaa niskaan.

Normaalisti olisin kaivanut jo sotakirveen ja alkanut taistella oikeuksieni puolesta, mutta yksinkertaisesti en jaksa.

Olen ihminen, joka vihaa draamaa ja sen jokaisia kaaria kaikissa muodoissaan.

Toisaalta katson säälien tätä aikuista ihmistä, joka viikko viikolta kaivaa itselleen syvempää kuoppaa omassa elämässään.

Siltikin yhtä aikaa tunnen inhoa siitä, miten surkeasti hän hoitaa aikuisen ihmisen ja vanhemman roolia, käyttää lapsia vain pelinappuloinaan ja katkeroituu omassa, ehkä onnettomassa parisuhteessaan, sillä uskon, ettei onnellisella aikuisella ole tarvetta sabotoida toisen onnea.

Kaikesta paskasta huolimatta aion pitää kiinni kaksin käsin siitä ihanasta mitä meillä on.

Uskon, että on olemassa jokin karman laki, mikä vielä joskus kuittaantuu omaan nilkkaan jokaiselle, joka tietyn riman alle vajoaa.

Lyhyesti sanottuna ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.”

Ennemmin tai myöhemmin.