”Erositte liian helposti, teillähän on uusi koti ja kaikki hyvin”

”Erositte liian helposti” ”Teillähän on uusi koti ja kaikki hyvin”.

Näitä sain kuulla tutuilta, kun he kuulivat erostamme. Kaikista läheisimmät ihmiseni taas olivat hiljaa ja lohduttivat, kun itkin näitä lauseita. Kaikista läheisimpäni olivat helpottuneita, olivat odottaneet että olin tarpeeksi vahva lähteäkseni.

Ulospäin meillä oli kaikki hyvin, juuri niin kuin ”pitääkin”. Juuri rakennettu koti, koira, kummallakin päivätyö, hyvät palkat jne. Koti vaan ei tuntunut kodilta. Edessä oli aina tekemättömät kotityöt. Mies pakeni todellisuutta pelimaailmaan ja töihin, mitä pyöritin yksin lapsiperheen arkea ja yritin vimmaisella sisustamisella luoda kotiin kodin tuntua. Ymmärtämättä, ettei koti synny seinistä, vaan siitä, kuka kodissa asuu ja onko siellä turvallista olla. Kävimme lukemattomat pariterapiat, masennuin syvästi ja aloitin myös oman terapian. Lapset tapasivat kuraattoria ja nallekorteista isä sai vihaisen kortin. Keskustelut kuraattorin kanssa siitä, että lapset kokevat isän olevan aina vihainen ja lyövän. Tiesin, että hekin kärsivät. Ei se meitä ikinä lyönyt, tuuppi ja oli turhan kovakourainen. Mutta lapset kokivat sen lyömisenä ja se riittää.

Romahtelin ystäville, harrastuksissa ja töissä. Häpesin. Eihän minun ammatissani olevalla voi olla lapsilla tällaista kotona? Olin väsynyt. Kun sanoin kotona etten vain enää jaksa tätä huutamista, kylmyyttä ja yksinäisyyttä, asiat paranivat aina hetkeksi. Pieneksi hetkeksi. En kuitenkaan voinut silloinkaan luottaa lasten hoitoa hänelle. Piti varoa ettei mies saa mitään ärsykettä ja huutaminen alkaisi taas. Piti suojella omia lapsia omalta isältään.

Eräs työmatka parahdin vain hervottomaan itkuun. Vieressä istui työkaveri, joka oli kokenut samaa, mutta kaiken pahempana. Nyt hän oli yksin lasten kanssa ja vapaa. Hän ei kannustanut eroamaan, ei sanonut mitään, kuunteli ja lopuksi totesi: ”Tulee vielä päivä, jolloin tiedät sen olevan tämän elämän viimeinen päivä siinä elämässä. Se päivä tulee, sen vain tietää sitten.”

Se päivä tuli. Olimme aamulla menossa terapiaan. Katsoin silloin aamulla sängyssä nukkuvaa miestä, pyysin mielessäni hiljaa anteeksi, pian repisin kaiken paskaksi ja nuo silmät eivät hetkeen umpeutuisi rauhassa. Terapiassa sanoin haluavani erota, pyysin ettei kukaan yrittäisi kääntää päätäni. Olin jo palannut takaisin aiemmin, nyt haluan lähteä oikeasti.
Niin kuin jokaisessa erossa meillä on ollut hyvät ja huonot hetket. Meillä enemmän huonoja, vaikka toivoisin että kaikki menisi hyvin. Olemme niin kovin erilaisia, että ehkä pitää vain hyväksyä se , että emme milloinkaan tule löytämään kasvatukseen yhteistä linjaa.

Kun on itse kokenut parisuhteen joka ei ole terve, ymmärtää kuinka vaikeaa lähteminen on, juurikin lasten takia. Mutta onko se parempi jäädä huonoon suhteeseen ja kaikki perheen jäsenet käyvät terapiassa tai kuraattorilla? Kaikilla on paha olla. Vai että eroaa ja katsoo, mitä elämällä on tarjota? En ole ikinä sanonut tai kirjoittanut kenellekään ”lähde. Jätä se. Miksi et lähde?” Sen sijaan olen antanut työkaverini neuvon ”tiedät milloin on viimeinen päivä”.

Eron jälkeen miestä alkoi kiinnostamaan omat lapset. Hän yrittää olla hyvä isä omalla tavallaan. Ei ole helppoa lähteä rakentamaan isyyttä tilanteessa nyt, mutta hän on onnistunut. Toisen lapsen kohdalla työtä on vielä, mutta olen varma että tulee aika kun hänkin luottaa täysin isäänsä. Hänellä on myös tilaa rakentaa omaa isyyttään, kun en ole paikalla ”puuttumassa” kuten hän sanoisi. Itse koen että suojelemassa, vaikka sen tarvetta ei enää ole. Eron jälkeen aloin miettimään myös paljon sitä, millaisena lasten isä näki minut. Kontrolloivana äitinä ja naisena. Ymmärrän nyt että olen sitä tosiaan ollut. Koska olin joutunut suojelemaan lapsia niin kauan ja hoitamaan itse paljon asioita, oli vaikea antaa toiselle tilaa, mahdollisuutta edes yrittää. Yritin myös saada kotia tuntumaan kodilta uusilla projekteilla, joiden piti tietenkin tapahtua heti. Valitin pelaamisesta, vaikka tosiasiassa en olisi edes kaivannut enää vuosien kylmyyden jälkeen hänen seuraansa.

Eron jälkeen lapset jatkoivat eron työstämistä ammattilaisilla. Minä jatkan edelleen terapiaani, mutta olen voinut lopettaa lääkityksen. Lapset eivät enää tarvitse ulkopuolisten tukea ja veikkaan, että isäkin saisi nallekortista nyt ihan mukavan nallen.
Vaikka ero vei lapsilta kaiken turvallisuuden hetkeksi, koen että tilanne on nyt parempi. Molemmissa kodissa on iloa, naurua ja rakkautta. Niin aikuisten keskeistä kuin aikuisen ja lapsen välistä.

Ainut toive mitä minulla vain on. Älä puhu sukulaistesi kanssa pahaa minusta lasten kuullen. Kun lapset puhuvat niistä, ei minua satuta ne sanat, vaan se epätietoisuus, hämmennys, pelko ja suru lasten kasvoilla. He ovat puoliksi minua, puoliksi sinua. Heidän toinen puoli on tullut loukatuksi. Kuivaan vihan kyyneleitä lasten poskilta, selitän että ”äiti tietää ettei mummu pidä minusta. Ei se haittaa. Minusta mummu on todella hyvä mummu teille ja mukava. Pitäisikö meidän vähän piirrellä?” Toinen ymmärtää jo liian hyvin, kuulen kun huoneen ovi paukahtaa kiinni. Rakas isopieni, kunpa antaisit minun vielä ottaa syliin. Pienempi lapsista tuo värikynänsä. Laitetaan oikein iloisia värejä. Taustalta kuuluu seinään kohdistuvat potkut,

”Ei hätää rakas. Ehkä se oli vain tuuli”.