Havaintoja parisuhteesta

Isä, sinä otit minut syliin ja päästit irti

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Punainen kuplavolkkarin katto.

Terapeutti pyysi piirtämään kuvan lapsuudesta. Tilanteen, jossa tunnelma olisi kohdallaan ja kaikki hyvin. Piirsin kuplavolkkarin päällä istuvan pojan, isän nostamana.

Isälläni oli autona punainen kuplavolkkari. Rakastin sitä autoa. Kesäisin istuin kuplavolkkarin katon päällä ja talvisin sen sisällä. Oli sekin kerta, kun olin saanut auton liikkumaan pihapiirini loivaan alamäkeen. Auto pysähtyi naapurin pressun alla olevaan tavararöykkiöön. Isäni ei torunut minua. Vahinkoja sattuu.

Öisin sängyssäni oli kymmenittäin pikkuautoja ja sohvalla kasa pehmonalleja. Äitini meikit kiehtoivat minua. Siskoni ja naapurin tyttö meikkasivat minut niillä. Leikin nimi oli hieno rouva. Yksi lapsuuteni kaunis muisto, halusin leikkiä hienoa rouvaa aina silloin kun en halunnut leikkiä autoilla. Ei minua siitä kielletty.

Eikä itkemästä. Olin herkkä lapsi enkä osannut nielaista kyyneleitä. Olin poika joka sai itkeä. Isääni en nähnyt koskaan itkemässä. Yhtä lailla hänkin oli herkkä. Aivan kuin jokin ulkoinen, mutta samalla sisäinen voima sai isän olemaan itkemättä. Mies ei murru tai jos murtuu niin katseelta piilossa.

Itku valui norona sisäänpäin ja viina oksennuksena lattialle.

Isä, olit samaan aikaan äärimmäisen läsnä ja osallistuva. Nostit volkkarin katolle ja olkapäille. Pelasit minun kanssani Nintendoa ja sulkapalloa. Veit katsomaan jääkiekkoa ja eläimiä. Otit syliin ja annoit olla hauras lapsi.

Samaan aikaan pelkäsin että kuolet. Pelastin sinut tukehtumasta oksennukseesi. Muistatko sinä sen juhannusaaton? Et sinä muista, mutta minä olen piirtänyt siitäkin hetkestä kuvan. Hengititkö sinä edes vähään aikaan? No et sinä tahallasi. Vahinkoja sattuu.

Myöhempinä vuosina sinä soitit minulle. Jos minulla olisi edes sen verran rahaa, että voisin ostaa bensaa niin ostaisin ja ajaisin rekan alle. Niin sinä siinä puhelun aikana sanoit.  Lupasin lainata kunhan opintotuki tulee. Aja rekan alle, kuole paskiainen. Älä aja rekan alle, älä jätä minua ilman isää.

Turva. Turvattomuus. Turva. Turvattomuus. Turva. Turvattomuus. Jälkimmäinen vei voiton. Seurasi vittu aikuisuuteen saakka, jossa sitä on pitänyt repiä itsestään irti tuhoutuneiden parisuhteiden raunioilta ja oman vanhemmuuden tieltä.

Piirrä itsesi ulos kuvasta, pyysi terapeutti. En osaa piirtää, olen yrittänyt kirjoittaa. Päiväkirjaa aloin kirjoittaa kahdeksanvuotiaana. Turva. Sanat luo turvaa. Sinne minä itseni kirjoitin päiväkirjani sivuille. Kouluun lähtiessäni kävelin huoneiden väleissä olevat kynnykset tietyssä järjestyksessä, koska loin taikauskon ja neuroosin uskomalla, että minä olen vastuussa siitä mitä seuraavana tapahtuu. Jos olisin kävellyt huoneet oikeassa järjestyksessä niin olisimme katsoneet yhdessä lauantai-illan viihdeohjelmia. Jos väärässä järjestyksessä niin sinä olisit osatanut enemmän kuin neljä saunakaljaa. Neljässä saunakaljassa meni raja. Jos niitä näkyi jääkaapissa enemmän, niin niitä ei enää laskettu. Toiset lapset keräsivät tarroja. Minä keräsin pullonkorkkeja. Sain taloyhtiömme yleisestä saunasta niitä pussillisen viikoittain. Samaa tarinaa eri ovien alla elettiin.

Kahdeksankymmenluvun lopussa salama löi taloyhtiön lipputangon rikki. Jäljelle jäi nysä. Yhdeksänkymmenluvun alussa lama löi taloyhtiössä asuvien perheiden elämän rikki. Tehdas lakkasi olemasta. Lipputangon nysän päällä seisoi joka perjantai Koskenkorvapullo. Miehet seisoivat ringissä. Oli menossa pulloarvonta. Joku sai ilmaisen kännin. Muita kännejä maksettiin työttömyyskorvauksella. Pihalla miehiä jotka oli kasvatettu uskomaan rajuun työntekoon. Mies rakentuu tekemänsä työn kautta. Mitä jää jäljelle kun työ viedään pois? Tyhjä mies joka hakee elämäänsä sisältöä. Kännissä kaikki tuntuu helpommalta. Velat saatavilta.

Kymmenien vuosien työura. Kuulakärkikynä kiitokseksi näistä vuosista. Häpeä ja syyllisyys. Toimettomuus ja apatia. Alkoholimyrkytys.

Niinä vuosina minulle kasvoi yhteiskunnallinen omatunto. Työlaispojasta alkoi kasvaa tiedostava nuori. Samaan aikaan ylpeä juuristaan ja saatanan pettynyt niihin. Miksi minusta tuntuu että en kuulu minnekään?

Turva. Turvattomuus.

Isä. Silloinkaan sinä et itkenyt. Miksi sinä et itkenyt? Jos olisit itkenyt, niin sinun ei olisi ehkä tarvinnut paeta itseäsi humalaan. Miksi sinä et antanut lupaa itsellesi? Lipputanko murtui. Aikakausi murtui. Yhteiskunta murtui. Niin murruit sinäkin, mutta silti halusit seisoa jaloillasi kuin murtumaton. Isä, minä tiesin jos silloin, että sinussa asuu valtava herkkyys. Sinun olisi pitänyt murtua.

Minä näin tuon aikakauden ensin lapsen silmin ja sen jälkeen nuoren miehen silmin. Nuori mies oli ahdistunut. Kiltteyttään hän ei kapinoinut. Hän alkoi pitää huolta. Olla korostetun positiivinen niissä tunnelmissa joita olisi voinut leikata veitsellä. Pidin yllä roolia, koska minäkään en halunnut murtua. Minä aloin kulkea samoilla tunnesaappailla kuin sinäkin. Sukupolvien ketju ja niin edelleen. Iltaisin laitoin korvalappuseroista täysillä Nirvanaa soimaan. Kurt Cobain huusi, vaikka minä olisin halunnut. Pakenin musiikkiin, sanoihin ja kirjallisuuteen.

Halusin  pelastaa maailman, halusin pelastaa jonkun.

Älä huoli isä, minä välitän sinusta. Muistatko kun viisi vuotta sitten tapasimme jyväskyläläisen huoltoaseman kahviossa. Se oli terapeuttini minulle antama kotiläksy. Saavuin junalla sanomaan sinulle, että olet samaan aikaan ollut ihana isä ja paska isä. Sinä kuuntelit ja sanoit jotain merkittävää. En minä voi mitään kieltääkään. Ne ovat sinun tunteistasi ja kokemuksiasi ja olet oikeassa. Niin sinä sanoit.

Sen jälkeen pyysit anteeksi.

Älä huoli isä siitäkään, että miten minulla on mennyt. Minulla on ollut omat kipukohtani ja olen tuhonnut keskeneräisyydelläni kauniita asioita. Samalla olen luonut ympärilleni kaunista samalla keskeneräisyydelläni ja kipuilullani. Olen ollut turva ja turvattomuus.

Turva. Turvattomuus.

Silti tämän kaiken läpikäyneenä olen kuitenkin kauniin puolella. Tiedätkö mikä sen parhaiten todistaa, isä?

Tänä aamuna lapseni heräsi puoli kahdeksalta. Hän pyysi tulla vähäksi aikaan viereeni nukkumaan. Siinä minä silittelin hänen hiuksiaan ja kyselin näkikö hän kauniita unia. Päiväkodissa hän oli tehnyt minulle isänpäiväkortin. Toinen lapseni nukkui vielä tunteja teininuntansa, koska illalla valvoimme myöhään katsoen yhdessä elokuvaa.

Minun ei tarvitse kai enempää selittää.

Isä, minä olen ollut jo viisitoista vuotta se joka sinä olet ollut minulle koko minun ikäni.

Isä.

Sen puolen sinusta minä haluan kantaa sisälläni koko loppuelämäni. Sen puolen jossa sinä otit minut syliisi ja pidit pahan maailman ulkopuolella. Sen puolen jossa nostit minut kuplavolkkarin päälle, koska sieltä isä näki koko maailman. Siellä minä vieläkin istun katsomassa maailmaa niillä samoilla pienen pojan silmillä ja kirjoittamassa niitä sanoiksi, että mitä minä silmilläni näen. Kaiken tuon lisäksi olen uskaltanut murtua, murtaa sukupolvien välistä ketjua ja haudata se syvimpään luolaan. Isä, minä itken vielä aikuisenakin.

Turva. Turvattomuus.

Turva.

Isä, minä haluan nähdä turvan, jotta minä voin antaa sitä omille lapsilleni.

Isä, minusta tuli ihan hyvä ihminen. Se, mikä sinäkin olet.

Hyvää isänpäivää meille molemmille.

 

Lue myös

X