”Jo alussa oli selvää, ettei hän tulisi saamaan lapsia”

”Minä olen lapseton rakkaudesta.

Tapasimme nuorina kun hän oli juuri edellisenä vuonna käynyt läpi syöpähoidot. Kivessyöpä jolla oli etäpesäkkeitä. Jo alussa oli selvää, ettei hän tulisi saamaan lapsia. Se ei ollut nuorelle minälleni ongelma, en ollut koskaan erityisesti haaveillut lapsista. Vuosittain kävin hänen mukanaan kontrollikäynneillä, joka kerta jännitettiin, uusiiko syöpä. Saatiin ensimmäiset työpaikat.

Työkaverini tuli raskaaksi ja puhuessamme aiheesta, kerroin ettemme mieheni kanssa voi saada lapsia. Hän vähääkään epäröimättä kysyi miksen eroa. En saanut sanaa suustani, mutta oikea vastaus olisi ollut: rakkaudesta.

10 vuotta kontrollikäyntejä ja tuli puhelu, että ennen hoitoja talteenotetun sperman säilytysaika on loppumassa. Haluatteko lapsia?  Vaikea kysymys, johon tuli vastattua että ei kai.

Se siitä.

Koska syyt lapsettomuuteen ovat toisen henkilökohtaisia asioita, olen avannut syitä vain lähimmille ystävilleni ja perheelleni. Vuosien varrella on puolitutuilta kuitenkin tullut lukuisia tunkeilevia kysymyksiä, lähes inttämistä, koskien lapsenteon aloittamista. Kipuilemista kun joku lähellä oleva saa lapsen. Vaikein aika oli, kun erittäin läheinen sisareni alkoi odottamaan esikoistaan. Jouduin punnitsemaan valintojani uudelleen ja koin surua, ettei meistä puolisoni kanssa tulisi koskaan vanhempia. Avauduin tästä ystävälleni joka tokaisi että mitäs siinä vingut, ainahan voit adoptoida. Tämä on totta, mutta hän itse, omia biologisia lapsia omaavana, tuskin ymmärsi asiaa minun kannaltani. Minä en ole herkkä itkemään, mutta tuolloin purskahdin itkuun. 

Olen aika ajoin tietenkin pohtinut ja punninnut, epäillytkin, päätöstäni jäädä mieheni rinnalle. Minähän todennäköisesti olisin voinut saada lapsia. Ja joka kerta olen tullut päätökseen että jään. Mieheni on, edelleen, kaikkea mitä olisin voinut toivoa ja enemmän. Ehkä minusta olisi tullut hyvä äiti, kuka tietää. 

Äitienpäivä ahdisti vielä viime vuosiin asti. Olin aina koko päivän hyvin allapäin. Nykyisin, kun olen yli neljänkymmenen, utelut ovat vähentyneet eikä päiväkään enää ahdista. Voin vilpittömästi onnitella ja juhlia äitiäni ja äideiksi tulleita sisariani. Minulta ei puutu mitään.

En olisi kenties tätä kirjoittanut, ellei eräs mies, jonka olen tavannut alle kouluikäisenä viimeksi, olisi kysynyt onko lapsia ja tokaissut, että vielähän sitä ehtii.”