”Jossain menee se raja joka saa minut haaveilemaan pettämisestä”

”Parikymppisenä olen pettänyt. Parikymppisen moraalikäsityksellä se oli mielestäni oikeutettua,
koska olin poikaystäväni kanssa onneton, ja koska hänkin oli pettänyt minua ensin panemalla
eksänsä kanssa. Tämän suhteen jälkeen ajattelin, että ihminen ei perusluonteeltaan ole
monogaminen, vaikka osa haluaa sitoutua monogamisuuteen päättämällä niin, ja päädyinkin
useampaan avoimeen suhteeseen. Olisin ollut niissä myös onnellinen, mikäli suhteet eivät olisi
kaatuneet aivan täysin muihin asioihin kuin seksiin muiden kanssa. Olen nyt monogamisessa
suhteessa. Olemme olleet neljä vuotta yhdessä, ja meillä on seksiä noin kerran kuukaudessa. Se on
minulle aivan liian harvoin. Tunnen itseni petetyksi, sillä tavatessamme seksiä oli useita kertoja
viikossa ja se oli monipuolista ja vaihtelevaa. Petetyksi olen tullut kuitenkin mielestäni elämän ja
olosuhteiden taholta, en rakkaan kumppanini. Toki tämä on se tavallinen tarina, että seksi vähenee,
mutta kerran viikossa ja kerran kuukaudessa välissä menee jossain se raja, joka saa minut
haaveilemaan pettämisestä.

Asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen, kuten ei mikään ikinä (ja muut kootut selitykset). Mieheni
kärsii erilaisista fyysisistä kivuista sekä masennuksesta. Ne vievät seksihalut. En jaksa enää avata
keskustelua aiheesta, olen ehdottanut yhdessä masturbointia, pelkkää suuseksiä, kysynyt lupaa
masturboida ja hän olisi vain läsnä, mutta häntä ei kiinnosta, se tuntuu vaikealta ja
epämiellyttävältä. Olen kysynyt useita kertoja, olisiko jotain, mitä voisin tehdä, mistä hän pitäisi,
mutta vika ei ole kuulemma minussa. Ja ymmärrän häntä. Hän kokee, ettei suoriudu tavalla, jolla
haluaisi, ja kokeekin, että ei annakaan minulle riittävästi. Keskustelut on käyty hyvässä hengessä ja
lempeästi kummankin puolelta, eikä aihe ole meille tabu. Mikään ei silti poista sitä, että musta mieli
vie häneltä halut, mutta minulta ei.

Olen kiitollinen siitä, miten hän huomioi minua niin teoilla, sanoilla, lahjoilla kun suukoilla ja
silityksilläkin. Hän on ihana mies, mutta minä olen myös mielestäni ihana nainen. Mietin, kuinka
paljon minun pitää kantaa yksin yllä seksuaalista itsetuntoani – näissä tilanteissahan ihmiset juuri
retkahtavat kaiketi? Olen aivan liian tarkkanäköinen ja rehellinen itselleni pettääkseni. En siedä sitä,
että ihmiset oikeuttavat moraalisesti vääriä tekoja, kuten pettämistä, sillä, että eivät esimerkiksi saa
huomioita. Se ei tee pettämisestä oikeutettua tekoa. Pettäminen on väärä teko, mutta se voi olla
joskus silti pienempi paha, kun hyviä vaihtoehtoja ei ole. Mietinkin välillä, petänkö
pettämättömyydellä itseäni? Missä menee oikeuttamisen ja itsekkyyden raja? Kuitenkin se, että
mieheni haluttomuuden syynä on masennus ja kivut (joita kumpaakaan suhteen alussa ei ollut) tekisi
minun mielestäni pettämisestä erityisen väärän teon. Hänellähän tässä on muutenkin pahempi olo
kuin minulla. Ajaudun rooliin, jossa ”olen se isompi, koska olen vahvempi / paremmassa asemassa”
ja otan itse ns. turpaan. Tiedän, että mahdollistan myös sen, ettei mieheni pysty enempään:
keskustelemaan, ehdottamaan vaihtoehtoja, hakeutumaan terapiaan… Koska olen itse liian kiltti,
ymmärtäväinen ja helposti tunnetyöstä vastuun ottava. Mutta kun… Mieheni lapsuudessa oli
väkivaltaa niin vanhempien välillä kuin lapsiakin kohtaa, kaapissa ei todellakaan ollut aina ruokaa ja
hienostihan hän on kasvanut aikuiseksi niin paskoista oloista you know.

Mikään muu kuin monogamia ei missään tapauksessa ole tässä parisuhteessa vaihtoehto. Kävimme
tämän keskustelun jo suhteen alussa, eikä mieheni missään tapauksessa kestäisi muuta, se
aiheuttaisi hänelle liikaa kipua, koska hän vain ei ole sellainen ihminen. Hänen rajansa menee siinä,
että muiden halaaminen on täysin ok ja vastakkaisen sukupuolen kanssa voi olla ystävä, kunhan
henkilö ei ole entinen seksikumppani (eli minun tapauksessani kaikki aiemmat miespuoliset ystävät
karsiutuivat pois, koska vietin niin pitkään avoimissa piireissä missä nyt vaan yksinkertaisesti pantiin
ristiin ihan ystävinä). Kosketus niskaan tai alaselkään on väärin, jos siinä on seksuaalinen vire.
Työkaverin reppuselkään ei sovi mennä. Minä tyhmä ajattelin, että tämä raja on ihan ok, sillä aluksi
seksiä oli paljon ja se oli aivan valtavan ihanaa. Nautin myös siitä, ettei minun tarvinnut enää kilpailla
kumppanini huomioista, kuten avoimissa suhteissa jossain määrin yleensä joutuu tekemään. Koen,
että olen aivan ehdottomasti miehelleni kaunein, tärkein ja ihanin. Ennen koin, että seksikkäin, enää
en pidä itseäni järin seksikkäänä, vaikka puhtaita leukoja vedän seitsemän ja harrastan muun muassa
tankotanssia, olen opiskellut seksologiaa ja olen empaattinen ja keskustelutaitoinen. Nyt en tiedä,
mitä tehdä. En haluaisi heittää parisuhdetta menemään sen takia, että seksiä on vähän ja se on
yksipuolista (minä päällä poikkeuksetta). Toisaalta näen, millainen idiootti olen, kun annan itseäni
rajoitettavan näin paljon, eikä kukaan muu voi tehdä mitään päätöksiä puolestani.