”Katsohan nyt, kun isi antaa suklaata, nam nam!”

”Kiitos sinulle, että kuuntelet ja tuet ihmisten kokemuksia esiin suuremmallekin yleisölle – kiitos, että olet! Minun elämäntarinani seksuaalisten hyväksikäyttöjen osalta on pitkä, moniosainen. Katsotaan, jaksanko joskus kertoa niistä muita kuin tämän ensimmäisen tositarinan. Tämä ei ole parisuhdetarina, joten ymmärrän, jos et halua julkaista. Kerron kuitenkin:

Olin kai jotain 3-vuotias taapero, kun oma, yleensä niin ihana, mukava ja kiltti isäni kajosi minuun, pitkällä vientimatkalla kesälomahoitoon sukulaisiin. Jotain tapahtui siellä matkan varrella, jollakin ajotauolla, joita kaikilla yleensä on tapana pitää pitkillä automatkoilla.

En muista itse tapahtumasta tai teosta mitään (lapsen mieli onneksi suojelee paljolta). Mutta muistan käytökseni ja tunteeni sen jälkeen: pelkoni, ahdistukseni, kauhuni, inhoni, kun isä tuli hakemaan minua muuten niin ihanalta mummolalomalta pois, parin viikon päästä. Jo pelkkä isän näkeminen ja hänen tulonsa mummolaan sai minut noiden rajusti ylilyövien tunteiden valtaan. Olin toivonut koko loman ajan, ettei se loma loppuisi koskaan, eikä minun tarvitsisi kohdata isää. Olin ollut mielessäni yhä epätoivoisempi, mitä lähempänä loman loppu häämötti. Kolmevuotias taapero!

Tarrauduin henkeni hädässä mummon syliin ja kaulaan kiinni, kuin se olisi viimeinen oljenkorteni: itkin ja yritin viimeiseen asti tehdä kaikkeni, että minun ei tarvitsisi päästää irti ja lähteä isän mukaan autoon, kotimatkalle – ajatus meistä autossa, aivan kahdestaan isän kanssa, hirvitti minua! Tuntui todella, kuin olisin ollut joutumassa suoraan suden suuhun ja kuolemaan!

Näin aikuisena ihmettelen, kuinka analyyttinen tuon ikäisen lapsen mieli kuitenkin on, ja kuinka lojaali lapsi kuitenkin voikaan olla vanhemmilleen. Ja kuinka syvää häpeää jo tuon ikäinen lapsi voikaan tuntea, niin omasta puolestaan (iman omaa syytäkin) kuin jopa aikuisten puolesta. Pieni lapsi ei myöskään mistään hinnasta haluaisi horjuttaa ns. status quota ja aikuisten rakentamaa kulissia…

Ja kuinka selkeästi jo tuon ikäinen tietääkään, mikä on jotenkin vain totaalisen väärin tehty – milloin jokin näkymätön raja on ylitetty, vaikka sanoja ja käsitteitä ei edes vielä ole sellaisille asioille kuin insesti, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö tms.

Jotenkin vain tiesin, etten voi enkä saa missään nimessä saattaa isää sellaisen häpeän ja nolouden eteen, että paljastaisin, mitä hän on tehnyt minulle (ilmeisesti vielä tuossa kohtaa muistin tapauksesta jotain, vaikka en muistanut enää jonkin ajan päästä, enkä vuosiin sen jälkeen osannut yhdistää muistojen palapelin osia toisiinsa).

Muistan ja olen aina muistanut kuitenkin tuon ajatuksenkulun ja tunteiden ristiriidan silloin: minun oli vain pakko saada siinä mummon sylissä nieltyä kauhuni, pelkoni, paniikkini – saatava itseni rauhoittumaan ja tyynesti vain käveltävä sinne suden suuhun, kaikesta huolimatta. Mummolle ei saanut eikä voinut kertoa, mikä minua oikeasti ahdisti. (Isä oli varmastikin myös vannottanut minua olemaan kertomatta yhtään mitään, mitä viimeksi matkalla oli tapahtunut, mitä hän oli mimulle tehnyt. Vaikka tällaista en muista, että olisi vannottanut.)

Näin aikuisena ihmettelen myös sitä, että eikö mummi muka ollut huomannut minusta mitään, kun tulin hänen luo alunperin? Olen varmasti ollut normaalia hiljaisempi ja totisempi. Eikö hän huomannut ja aavistanut mitään edes tuosta minun rajusta reaktiostani poislähdön hetkellä? Ettei se ollut minulle normaalia? Käyttäydyin nimittäin todella kauhistuneesti, peloissani ja paniikinomaisesti, minulle epätyypilliseen tapaan mummoon tarrautuen ja isästä mahdollisimman kauas vetäytyen.

• Varmasti mummokin tajusi jotain, muttei osannut reagoida eikä toimia tilanteessa mitenkään muuten, kuin osallistua siihen näytelmään, mitä tarinaa isä hänelle tuputti.

Isä nimittäin loi jo tuolloin peitetarinansa, ja teki minusta ”hassun, hupsun pikkuisen”. Hän alkoi naureskellen ihmetellä, että ohoh: enkö enää tunnekaan häntä, kun on oltu pari viikkoa erossa, että olenko alkanut noin kovasti vierastaa isää? Tätä vierastamista hän korosti oikein kovasti: onhan lapsilla aina niitä kausia, kun vierastetaan. ”Ihan hupsu tyttö, miten sinä nyt noin?” Heh heh heh, isä ja mummo naureskelivat ”ujostelulleni”. Isällä oli suklaalevy, jonka palaa hän ojensi minulle sieltä huoneen toiselta puolelta (namusetä, todellakin!), että ”tulepa ottamaan suklaata – katsohan nyt, kun isi antaa suklaata, nam nam!”

Lopulta, tuon oman päänsisäisen analyysini ja ponderointini kautta ja itseni rauhalliseksi saatuani, tulin siihen tulokseen, etten voi muuta kuin luovuttaa irti mummon sylistä ja osallistua isän ”näytelmään” siitä, että kaikki on hyvin ja aivan kuten ennenkin. Ja että minä nyt olin vain vähän hassu. Muuta mahdollisuutta minulla ei ollut, lojaalissa kolmevuotiaan lapsen mielessäni. Tunsin oloni todella epätoivoiseksi, yksinäiseksi, avuttomaksi ja lannistetuksi.

Muistan, kuinka kaivauduin sitten auton takapenkillä pieneksi mykkyräksi, ratin takana olevalta isältä piiloon, ja yritin olla mahdollisimman hiljaa, aivan kuin en olisikaan siellä. Ja toivoin, että myös saisin olla aivan omassa rauhassa koko matkan. Kunnes oltaisiin kotona äidin luona, ja vaara olisi ohi: saisin huokaista helpotuksesta ja unohtaa koko asian. Minua ahdisti ja jännitti koko matkan ajan.

En muista taaskaan mitään sen kummempaa ajotauoista, mutta minulla on käsitys, että paluumatkalla ei enää kuitenkaan tapahtunut mitään. Kai isä itsekin näki ja tajusi minun käytöksestäni, että taisi tulla tehneeksi suuren, suuren virheen. Ettei olisi hänellekään ”turvallista” jatkaa touhujansa, jäämättä lopulta kiinni muille aikuisille.

Tätä tarinaa isä kuitenkin muisti aina vuosien jälkeenkin kertoa muille ja muistutella minullekin: ”muistatkos silloin, kun tulin hakemasta sinua mummolasta, miten et enää ollenkaan tuntenutkaan minua, vaan vierastit? Ja miten sain sinut suklaalla houkuteltua mukaani? Olipas se hassu juttu!” Tämä jatkuvasti vahvistettu, viattoman ja hauskan oloinen juonenkulku peitti sitten omat muistoni vuosien kuluessa yhä vahvemmin (kuten tietysti oli isän tarkoituskin). Päivätajunnassa se siis peitti alkuperäisiä muistojani, mutta ei koskaan kokonaan kuitenkaan…

Jossain siellä alla, muistojen pohjimmaisissa syvyyksissä tiesin aina, että ei se ihan niin mennyt eikä ollut. Enkä voinut sille mitään, että jokin oli minussa lopullisesti rikki, erilaista kuin useimmissa muissa ikäisissäni lapsissa. Olin pohjimmiltani aina jotenkin surullinen, varautunut ja sulkeutunut. Pohjimmiltaan luotin enää vain ja ainoastaan itseeni ja omaan maailmaani, omassa mielen kuplassani.

En silti koskaan tullut ajatelleeksi asioita, syitä ja seurauksia sen syvemmin, ennen kuin ne alkoivat pullahdella mieleeni itsestään, pala palalta, ehkä noin 15 vuotta sitten. Asiat löysivät yhteytensä toisiinsa. Lopulta muistin ja ymmärsin, mitä minulle oli tuolloin tapahtunut.

Uskon, että silloin vasta olin niin vahva, että pystyin oikeasti käsittelemään asiaa. Mieli oli siinäkin viisas: näki, milloin olin olin valmis. Ainoastaan yhdelle ihmiselle olen tästä traumasta kertonut, muuten olen pitänyt sen täysin itselläni. Joskus kolmevuotiaan lapsen mieli on niin lojaali, että se lojaalius yltää vuosikymmenten päähän.