Havaintoja parisuhteesta

Kunnes kuolema meidätkin kadottaa

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Hampaat irvessä, ikenet verellä ja rystyset valkoisena ei pitkään jaksa yhtään mitään. Jos jaksaakin, niin onko se elämän ja elämisen arvoinen olotila pitkään jatkuvana?

Avioliitto oli kuin Neuvostoliitto. Ikuiseksi kirjoitettu, vaikka jo hyvissä ajoin ennen murtumista huomasi, että siinä liitossa tukahtui vapaus valita ja vapaus rakastaa. Niin ilmaisi asian minulle muutama vuosi sitten yli seitsemänkymppisenä eronnut rouva. Hänen mielestään minkä tahansa muurin, järjestelmän tai parisuhteen voi kaataa, jos vain lakkaa valehtelemasta itselleen ja uskaltaa mennä kohti pelkoa.

Tällaista tämä toisinaan tuntuu monelle olevan. Jotain sisältä kumpuavaa pakkoa johonkin, jota ei ole ollut aikoihin edes olemassa. Pakkoa olla jossakin sellaisessa, jossa ei ole voinut vuosikausiin hyvin. Pakko, joka tulee jostain ulkopuolelta. Jostain olettamasta, että pakko on onnistua ja jos ei onnistu, niin on selityksen velkaa.

Elämä on niin paljon parempi olotila, kun siinä ei ole ympärillä pakkoa. Vaikka täällä yhäkin liikkuu ihmisiä, jotka tuntuvat arvostelevan toisten ihmisten valintoja ja jotka ovat ensimmäisinä nauramassa toisten ihmisten niin sanotulle epäonnistumiselle, niin he ovat vain ihmisiä, jotka ovat jättäneet oman pesänsä siivoamatta. Pyöriköön he omissa liejuissaan. Elämä on toisaalla. Se on ihmisen vapaassa valinnassa. Se on rakkaudessa, joka ei perustu pakkoon tai keinotekoisiin määritelmiin.

Vapaus valita, vapaus olla oma itsensä ja vapaus tehdä valintoja. Paljon huonomminkin voisi olla.

Kuinka hienoa, että ihmiset uskaltavat erota. Kuinka hienoa, että ihmiset vaihtavat työpaikkoja, ammatteja ja parisuhdestatuksia, jos elämä tuntuu siltä, että vanha ei anna elämälle enää yhtään mitään.

Kuinka hienoa, että saa olla avoimesti homo, muunsukupuolinen, seksipositiivinen, lapseton tai masentunut. Kuinka hienoa, että ihmisen ei ole pakko olla jotain sellaista, jota hän ei ole. Esittää jotain näytelmään kirjoitettua tragikoomista hahmoa. Kuinka hienoa, että ei ole koko ajan pakko onnistua. Kuinka hienoa on olla tuntematta häpeää epäonnistumisen hetkellä, sillä häpeä jää tulematta, kun antaa itselle vapauden myös epäonnistua.

Vapaus on samalla vastuuta. Emme me voi elää miten sattuu. Meidän vastuullamme on elää niin, että lapsillemme jää kelvollinen ympäristö elettäväksi. Rakkaus on vapauden lisäksi vastuuta, mutta eniten on vastuullinen itselleen. Pitää antaa itselle lupa rakastaa. Rakastaa niin lujaa, että mikään ei jää epäselväksi. Rakastaa omalla tavallaan ja mikä parasta, tapojahan on lukuisia.

Pitää muistaa, että mikään ei ole lopulta pysyvää. Eikä minkään edes pidä olla lopullisesti pysyvää. Ikuiseksi kirjoitettu parisuhdekin loppuu viimeistään toisen kuolemaan. Kaikki tämä on hetkellistä lainaa. Ohjelma, joka loppuu lopputeksteihin. Ohjelma, joka ei koskaan tule uusintana eteen elettäväksi.

Samalla tämä elämä tuntuu aivan liian monelta mahdollisuudelta. Tuntuu kuin hukkuisimme vaihtoehtoihin. Tuntuu, että olisipa vähän pienempää. Nyt kun olemme saaneet enemmän vapautta, voisimme taas liikkua kohti pienempää. Sitä itselle sopivaa pienempää. Nyt meillä ei ole pakkoa olla joku ja elää jotenkin. Voimme maalata maailmamme itse. Sitä kauniimpi ja seesteisempi siitä tulee, mitä vähemmän värejä käyttää. Valitsee vain kunnolla itselle sopivat värit. Niitä ei tarvitse kysyä äidiltä, jumalalta, naapurilta eikä keneltäkään ulkopuoliselta. Ne ovat sinun värejäsi.

Sitten astuu vain siihen maalaamaansa maailmaan ja pysyy siinä mahdollisimman onnellisena, kunnes kuolema meidätkin kadottaa. Ilman pakkoa elää jollekin itselle vieraan ja väärän raamin mukaan.

Koska Jarkko Martikaisen sanoin:

”Kaikki me kuolemme pian”.

Lue myös

X