Havaintoja parisuhteesta

Minulla ei ole oikeutta surra

15.8.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Viime kesänä eron kokeneena ja sen jälkeen masennukseen sairastuneena on arki muuttunut melkoisesti. Poikani on luonani joka toinen viikonloppu ja käyn viikollakin toisinaan poikaa katsomassa. Meidän yhteiset viikonloppumme ovat minulle kultaa kalliimpia. Arki on haasteellista masennuksen kanssa ja ilman, mutta moni huoli ja murhe unohtuu ja hymy nousee kasvoille, kun reilu parivuotias pojankultani räväyttää koko hammasrivistön paljastavan hymyn kasvoilleen, nostaa kädet valmiina halaukseen, ottaa topakoita juoksuaskeleita minua kohti ja huutaa: ”ikkä!” Me ollaan huippuisiä jokainen. Kaikesta huolimatta”

Näin kirjotti minulle eräs isä kirjoitettani alkuviikosta tekstin isyydestä. Saamani viesti tuli uudelleen ajankohtaiseksi luettuani Helsingin Sanomista tänään harvinaisen koskettavan, Heini Maksimaisen kirjoittaman haastattelun toimittaja Tuomas Rajalasta.

Tuomas Rajala jätti vaimonsa kaksi kuukautta ennen heidän toisen lapsen syntymää ja kertoo artikkelissa harvinaisen suoraan ja avoimesti tuntemuksiaan tuosta ajasta.

Tapa, jolla eron hoidin, hävettää minua todella paljon ja olen pyytänyt sitä ex-vaimoltani anteeksi monta kertaa. Hänellä on oikeus olla siitä tavasta vihainen, ja hyväksyn sen täysin

Ero on aina tragedia sen kokevien molemmille osapuolille ja usein myös heidän lähellään oleville. Ja vaikka sitä ei haluta aina kuullakaan, niin tukea tarvitsee niin sanottu jätetty kuin jättäjäkin. Eron helppoudesta huutajilta voisi kauniisti pyytää, että voisitteko olla hiljaa. Ero saattaa aiheuttaa mittaamatonta surua ja vuosia kestävää syyllisyyttä, jolla voi olla traagisiakin seurauksia.

Näin kirjottaa syyllisyydestään Tuomas Rajala tällä viikolla ilmestyvällä Isävuoro-kirjassaan:

Olen pohjasakkaa. Ihminen, joka jättää raskaana olevan vaimonsa, koska haluaa vapautta, on sairas ja viallinen.

Rajala haluaa kirjoittaa omasta erostaan siitäkin huolimatta, että ei saa siitä kertoessaan sympatiaa osakseen, koska havahtui uutiseen, joka kertoi, että miesten kuolemanriski nousee kaksinkertaiseksi eron jälkeen. Hän haluaa omalla tarinallaan ja esimerkillään kertoa eronneille miehille, että asioiden käsittelemättömyys ja puhumattomuus kasvattaa kuolemanriskiä yhä korkeammaksi.

Itse hän koki, että hänellä ei ole oikeutta surra:

Otin pahiksen ja saatanan roolin. Hyväksyin sen, että minua ruoskitaan, koska olin tehnyt niin sikamaisesti. Ajattelin ettei minulla ole oikeutta surra, koska minä aiheutin muille mielipahaa. Syyllisyys oli siinä vaiheessa ylitsepääsemätön tunne.

Noin 70 prosenttia Suomessa haetuista avioeroista on naisen aloitteesta. Kävin muutama vuosi sitten Tampereen Miessakkien järjestämässä ”Erosta elossa” -kurssilla, jossa kurssin vetäjä kertoi tarpeesta akuutista avusta miehille, jotka ovat kokeneet avioeron. Hän itse vastaili auttavaan puhelimeen, jonne eronneet miehet pystyivät soittamaan halutessaan. Soittoja tuli.

Syy siihen, että miehet soittavat anonyymille kuuntelijalle on se, että monelta mieheltä puuttuu kriisitilanteessa ympäriltään tukiryhmä. Ihmisiä, joihin voi tukeutua surunkin keskellä. Toinen syy on se, että vaikka miehellä olisikin ihmisiä ympärillä, niin mies on tottunut suremaan yksin ja jättämään vaikeat asiat käsittelemättä ja hukuttaa ne esimerkiksi pakonomaiseen liikuntaan, tuhat tuntiseen työviikkoon tai vielä myrkyllisempään toimintatapaan, eli perisuomalaiseen ryyppäämiseen.

Niin kuin Tuomaskin haastattelussa omin sanoin sen kertoo, että tunnepuolella suomalaisen poikalapsen kasvatus on mennyt hyvinkin perseelleen. Poika on se, joka on reipas ja joka ei koskaan itke, koska pojat nyt ovat poikia, ja he nyt ei vain kerta kaikkiaan itke. Jos kaatuu, niin reippaasti vain pystyyn. Asiaan on tullut onneksi viimeisinä vuosikymmeninä jo pientä muutosta parempaan.

Naiset selviävät tutkimusten mukaan erosta nopeammin jaloilleen kuin miehet. He alkavat usein työstämään asiaa heti eikä miesten tavoin pakon edessä vasta vuosien kuluttua ja naisilla on aktiivisempi joukko ihmisiä kuuntelemassa heitä ja tarjoamassa apua ja lohtua. Näin sanoo tutkimukset, mutta aisia ei kuitenkaan ole aina sukupuolisuuntautunut vaan persoonakohtainen.

Kirjoitan tätä tekstiä siitä syystä, että se tulee minua lähelle. Se tulee ehkäpä liiankin lähelle, josta syystä tämä henkilökohtainen osuus jää kirjoituksessa lyhyemmäksi. Olen itse ollut Tuomaksen itseään kuvailema saatana omassa elämässäni. Poikkeuksena niin, että Tuomaksen jätettyä vaimonsa kahta kuukautta ennen lapsen syntymää, minä olen jättänyt vaimoni kaksi kuukautta lapsen syntymän jälkeen.

Olen saanut siitä ymmärrettävän vihan niin lähipiiristäni kuin julkisilla alustoilla. Jälkimmäiseen vihaan en halua nyt puuttua, muuta kuin sanomalla, että toisinaan olisi ihmisten hyvä muistaa, että jokaisen teon ja tekemättä jättämisen takana saattaa olla murenemassa oleva ihminen. ”Pahankin” teon tehnyt ihminen saattaa kaivata tukea ja ansaitsee tukea, sillä ei kai kukaan meistä niin pyhimys ole, että hänellä on varaa hakata toinen ihminen sanoilla hengiltä tai sulkea ulkopuolelle.

Pystyn täysin samaistumaan Tuomaksen sanoihin siitä tunteesta, että ei ole oikeutettu suremaan tai pyytämään tukea. Itsehän valintansa on tehnyt ja pahiksen roolin ansainnut. Olisihan se raukkamaista siinä tilanteessa sanoa, että omat voimat alkavat olla lopussa. Helpompi on leikkiä vahvempaa ja keskittää ajatuksensa johonkin toisaalle. Huijata itseään, että aika korjaa haavat. Tai alkaa pakonomaisesti puolustamaan itseään vihaisen ihmisjoukon edessä, vaikka parempi tapa olisi myöntää heikkoutensa ja asiat, jotka olisi voinut tehdä paremmin ja kauniimmin.

Kun eihän se niin mene. Aika pahentaa haavoja, jos niitä ei ole valmis kohtaamaan. Ne tulevat muistuttamaan sinua pimeinä yön tunteina, kun maailmaa ei pystykään pakenemaan loputtomalla liikkeellä, kunnes tulee se hetki, jolloin liikkuvaan maailmaan ei halua enää edes herätä, vaan haluaa jäädä peiton alle odottamaan, että kaikki liike lakkaisi.

Otin tekstini alkuun otteen masentuneen isän viestistä siksi, koska se on lohdullinen merkki siitä, että me miehetkin alamme myöntää pahoja oloja sisällämme. Me uskallamme olla maailman edessä heikkoina ja hauraina. Me uskallamme pyytää apua ja samalla kertoa itsellemme, että mies ei ole se sisulla ja perkeleellä harmaan kiven läpi menevä oman onnensa seppä, joka mieluummin kuolee stressiin, alkoholismiin ja sydäntauteihin kuin kertoo olevansa haavoittuvainen.

Vaikeaa se on, toisinaan jopa helvetin vaikeaa.

Minä itkin, kun luin saamani viestin masentuneelta eroisältä. Minä itkin myös lukiessani Tuomaksen haastattelun Hesarista. En vain siksi, että tarinat tulevat omaa elämää niin lähelle, vaan siksikin, että jokainen ääneen sanottu vaikea sana on monelle muulle vertaistuki ja kannustus siihen, että puhumalla ja tuntemalla katkeaa tämä helvetillinen suomalaisia miehiä kahlitseva sukupolvia yhdistävä myrkyllisen miehuuden malli.

Loppusanat tälle itselleni tärkeälle tekstille antakoon Tuomas Rajala:

Olen täysin vastaan äijäkulttuuria, jossa olet jotain vain, jos puhut Suomi-konepistooleista. Se on minusta kaikista vähiten äijää. Äijää on se, että kertoo avoimesti tunteistaan, on sinut itsensä kanssa ja pyytää apua, jos on heikko.

Meidän jokaisen sisällä elää lapsi, joka haluaa päästä syliin.

Lue myös

Suosittelemme