Minulle rakkaus on kaikkea muuta kuin liian ahtaseen rooliin tungettu porvallinen tahtotila

Rakkaus on kauneinta, mitä elämä antaa. Rakkautta voi antaa ja saada monesta eri asiasta. Keskityn tässä tekstissä parisuhteeseen.

Parisuhderakkaus on kaunista. Se on sitä, kun vierellä on ihminen, jota haluaa joka ikinen päivä rakastaa niin kauniisti kuin osaa. Se on sisällä kupliva tunne, että saa osakseen kauneinta rakkautta, mitä toinen voi antaa.

Rakastan sanoja. Sitä että rakkautta luodaan toiselle kohdistetuilla kauniilla sanoilla. Mitä tekee rakkaudella, jossa sanoja ei ole. Jossa eletään sillä kammottavalta vanhalla viisaudella, että kun on kerran sanottu, niin mitä sitä enää uudestaan sanomaan. Sanat luovat turvaa. Ne luovat kauneutta. Niillä voi osoittaa arvostusta ja ihailua. Tai sitten voi tehdä valinnan ja olla antamatta niitä. Ja sitten voi tehdä valinnan, että ei muka tarvitse niitä toiselta ihmiseltä.

Tässä kulttuurissa kauniita sanoja säästellään jossain kellarin syvyyksissä. Tai jos niitä jaetaan esimerkiksi julkisesti niin se on jotenkin epäilyttävää, imelää ja arveluttavaa.

Lopulta sitten alleviivataan sitä, että eihän niillä sanoilla mitään tee, jos ne ovat pelkkiä sanoja vailla tekoja. Kyllä niillä tekee, koska aina ei ole mahdollisuutta osoittaa rakkautta teoilla. Esimerkiksi etäsuhteessa rakastaessaan.

Sitä paitsi tekojen pitäisi olla itsestäänselvyys. Niin kuin niiden kauniiden sanojen. Mitä tekee parisuhteella jossa ei ole ihanaa rakkausvuodatusta, kauniita ja merkityksellisiä kosketuksia, yhteistä tekemistä, loputtomiin suudelmia, tuntuvaa seksiä ja kaikkea sitä toisen ihmisen rakkaustarpeiden huomioimista toisinaan jopa hedonistisella kiimalla.

Kunnes luen viikottain ihmisten lähettämiä tarinoita parisuhteistaan ja avioliitostaan. Lausetta ”minä rakastan sinua” ei ole sanottu tai kuultu vuosikausiin. Suudelmat ovat pikaisia tavan mukaan nopeasti kerran viikossa annettuja. Samoin on seksin laita. Rakkaus ei ole tunne. Jos joku väittää niin, saa nenilleen. Rakkaus on ikuinen tahtotila ja väkisin punnertamista, jonkun ulkoaopetellun ylevän ”elämänmittaisen” parisuhteen tavoittelua. Kun on kerran luvattu ja plaah. Siihen yhdistettynä porvarillinen itsepetos ja tekopyhyys niin rakkaus käsitteenä on raadeltu hengiltä.

Minulle rakkaus on kaikkea muuta kuin liian ahtaaseen rooliin tungettu porvarillinen tahtotila. Se on Prisman käytävillä annettuja suudelmia. Se on syyspimeällä nautittuja kuutamouinteja. Se on kauniilla sanoilla leikittelyä ja flirttailua. Se ei ole nopeasti ohikävellen hipaisuja, vaan pysähtyen paikoilleen nauttimista. Se ei ole alijäämistä, vaan ylimenemistä. Se on kaikkea sitä vastaan, mitä rakkauttakin rienaava ja tappava sananlasku ”kell onni on, se onnen kätkeköön” edustaa. Se on tunne eikä loputonta yhteisöllisesti hyväksyttävää tahtotilaa ja itsepetosta.

Sellaisesta rakkaudesta olen vuosikaudet kirjoittanut ja voi pojat, että tiettyjen foorumien keskustelupalstat ovat käyneet kuumana vihasta.

Vaan sitä ei koskaan vie pois, että rakkaus on kauneinta mitä elämä antaa ja rakkauteen voi antautua vain yhdellä tavalla.

Täysillä.