”Olenko minä sellainen, jonka toinen haluaa valita joka päivä uudestaan vai syntyykö toiselle tarve lähteä kartoittamaan muita vaihtoehtoja”

”Rakastan blogiasi, olen lukenut sitä nyt jo parisen vuotta ja käynyt tuona aikana itsekin omassa elämässä ja suhteissa monenlaista tunnetta ja tilannetta läpi. Siispä halusinkin jakaa myös oman tarinani. Välillä kommenteissa näkyy vahvastikin, miten pitkissä suhteissa olevat kertovat ettei tarvita enää läheisyyttä, arki kun toimii ja kaikki on ns. hyvin, niin se riittää. Väittäisin, että jokaisen kannattaa tuo riittäminen tarkistaa säännöllisesti myös puolisoltaan, eikä pitää suhdetta itsestään selvyytenä, että kun kaikki on hyvin, niin kaikki on hyvin.

Olen 43- vuotias, nähnyt elämässäni useita lyhyitä suhteita, mutta myös yhden pitkän, vuosiltaan teini-ikäiseksi tulleen suhteen. Tämä suhde oli hyvä, sopuisa, riidaton ja piti sisällään kaiken, mitä oletettavasti pitikin- turvallisuutta. 

Jokin kuitenkin puuttui. Keskustelimme paljon, mutta emme selkeästikään oikeista asioista. Olimme ns. hyvä tiimi, mutta emme uskaltaneet jakaa niitä aitoja tunteita, olla auki toisillemme. Välillemme oli syntynyt pikkuhiljaa kuilu, jonka myötä kaikki läheisyys loppui ja tunneyhteys katosi täysin. Olimme kuin kaksi toisilleen vierasta, mutta edelleen niin sopuisaa ihmistä. Jokainen aamu alkoi hyvällä huomenella ja ilta päättyi sanoihin, love you. Mutta tämä oli vaan ajan myötä muodostunut tapa. 

Suhde jatkoi tasaista kulkuaan, keskityimme matkoihin, materiaan, illallisiin. Emme puhuneet edelleenkään, emmekä koskettaneet toisiamme edes halauksien muodossa. Vasta jälkeenpäin tajuan, kuinka kaukana toisistamme olimme. Jäljellä oli vain puitteet ja kaikki sisälläni huusi tyhjyyttään. Omatkin muurit ovat helposti aika korkealla ja niiden murtamiseen tarvitaan paljon. Jokainen käymätön keskustelu puolisoni kanssa erkaannutti minut entisestään ja rakensin lisää muureja ympärilleni. Oli helpompaa olla vahva ja itsenäinen, ja kylmettää tunteet. Suoritimme elämää. Eräänä iltana itkin puolisolleni, kuinka kaipaan huomiota, rakkautta, tunnetta. Tässä vaiheessa olisi varmasti pariterapia ollut oikea osoite, mutta kun tilanne oli mennyt niin pitkälle, en tainnut enää itsekään olla varma, halusinko enää yrittää edes korjata mitään. Puheyhteys ei auennut, kuilu oli niin syvä ettei sen yli päässyt enää toisen lähelle. En enää nähnyt puolisoni silmissä säihkettä eikä omatkaan silmät loistaneet. 

Jatkoimme entiseen tapaan. Tein kuitenkin itse vahvasti eroa, irtaannuin, aloin viettämään aikaa kaikkialla muualla paitsi puolisoni kanssa kotona. Elin vahvasti sinkkuelämää vaikka paperit toisin väittivätkin. Huomion tarpeeni oli äärimmäinen. Valitettavasti tuohon huomion tarpeeseen liittyen, mikäli sitä ei kotoa saa- osaa sen hakea kyllä kodin ulkopuolelta. Tämäkään ei aina tarkoita fyysistä pettämistä, vaan pelkästään huomion hakemista. Tunnistan tässä myös sen, että jos ainoa huomio tulee kodin ulkopuolelta, myös se oma huomio alkaa silloin kiinnittyä kodin ulkopuolelle. Focus muuttuu. 

Puhuin ääneen ystävilleni, että toivoisin joskus vielä kohtaavani ihmisen, joka vastaisi aidosti siihen tarpeeseen, joka minulla on. Ottaisi minut sellaisena, kuin olen. Tarvitsen huomiota, yhteyttä, vahvaa tunnetta, ihoa, energiaa ja aitoa keskustelua, spontaaniutta. En materiaa enkä ulkoisia puitteita. 

Kuin tilauksesta, tällainen ihminen astui kohtalon johdattamana elämääni. Tämä kohtaaminen oli pienistä valinnoista ja isosta sattumasta kiinni, eikä meistä kumpikaan ollut ns. valmis tuohon kohtaamiseen. 

Kohtaaminen oli voimakas, katseissa kipinöi ja magneetti oli niin vahva, ettei kumpikaan voinut vastustaa. Muistan ensimmäisestä kohtaamisesta minuutin tarkasti kaiken, mitä tapahtui ja mikä johti mihinkin. Edelleen saan sen tunteen itselleni, kun tapahtumaa muistelen. 

Tässä ihmisessä oli jotain mystistä, ehkä vaarallistakin, voimaa ja valoa. Tuo kohtaaminen vahvisti sen tunteen, jota olin ollut vailla. Tämä kortti oli pakko katsoa. 

Erään laulun sanoin:

Kauan sitten minussa, aavistus jo sinusta.

 Silloin tuntemattoman, tunnen nyt ja tunnustan. 

Sä olit vaara liian suuri kiertää

 Ja liian houkuttava ohittaa

 En tiennyt kuinka kaikki voisikaan 

Niin palaa, polttaa.

Tuosta kohtaamisesta on nyt kohta kulunut vuosi. Olemme käyneet läpi vaikeitakin hetkiä, yrittäneet olla erossakin koska aika oli ns. väärä, mutta magneetti on vetänyt koko ajan kohti. 

 Pahimpien kipuilujen myötä olemme nyt oikeasti toisillemme. Puhumme kaikesta, kohtaamme aidosti. Saamme hymyn toistemme silmiin edelleen, flirttailemme arjessa ja annamme toisillemme huomiota. Kauniita sanoja, kuumia katseita ja arjen hellyyttä. Parisuhdetta voi hoitaa myös sohvalla telkkaria katsellen, kunhan se tapahtuu lusikassa halien.

 Tunnen ensimmäistä kertaa, että toinen ihminen haluaa tuntea minut ja tunteeni, mikä minua satuttaa ja mikä tuntuu hyvälle, mitä toivon ja mistä petyn. Vaikka nuo kaikki asiat ei olisikaan sitä mitä hän ”haluaa kuulla” . Olemme välillä toki myös eri mieltä, saamme sanoa toisillemme mikä toisessa ärsyttää ja mitä toivoisi olevan eri tavalla. Hänen sanoin, ”niin kauan kun läheisyys ei katoa, kaikki järjestyy”. Erimielisyyksienkin jälkeen, hän varmistaa, että kaikki on puhuttu eikä mikään jää tunnetasolla häiritsemään. Lyhyessä ajassa hän on tuonut minulle aitoa ”turvaa”, joka ei syntynytkään taloudellisesta helppoudesta vaan tuosta tunnetasolla tapahtuvasta kohtaamisesta. 

Nukumme tiiviissä lusikassa. Kun aamulla herään, on sydän täynnä rakkautta, ihan tuosta ihon ja läheisyyden voimasta. Tämä ihminen antaa minun kukoistaa juuri sellaisena, kuin olen, latistamatta tai kutistamatta. Ja sitä samaa annan hänelle. Olemme kaksi irrallista ihmistä, mutta syvässä tunneyhteydessä. Irrallisuus mahdollistaa myös omien asioiden tekemisen, tilan antamisen ja vahva tunneyhteys mahdollistaa taas sen, että valitsemme toisemme joka päivä uudestaan.

 Koskaan ei nimittäin voi olla varma, löytääkö oma rakkausihminen joskus jonkun paremman. Ainoa asia, johon voi vaikuttaa on se, miten minä itse rakastan ja huomioin toista ihmistä. Olenko minä sellainen, jonka toinen haluaa valita joka päivä uudestaan vai syntyykö toiselle tarve lähteä kartoittamaan muita vaihtoehtoja. Jompikumpi parisuhteen osapuolista sen kolmannen osapuolen suhteeseen sisään aina tuo, ei sinne kukaan ulkopuolinen muuten pääse. 

 Olen jokaisesta päivästä kiitollinen, jolloin valitsemme toisemme. Hän on minun tähtiini kirjoitettu. Tässä suhteessa ei iltaisin tarvitse sanoa ”love you”, mutta jokaisena iltana sen tunnen. Iho on todellakin ihmisen suurin elin. 

Niin monta ihmistä kohdanneena ja suhdetta kokeneena, tässä on tunnetasolla jotain niin voimakasta, että tiedän ettei tällaista voi enää myöhemmin tulla. Siksi sitä arvostankin ja vaalin.

Jälleen, erään laulun sanoin: 

Jos joskus pimeässä yksin seison

 Ja liekki sammunut ja kylmä on 

En tiedä voiko sitä eloon saada 

Kukaan toinen.”