Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Anna -lehti kirjoitti artikkelissaan kyselystä, jonka lopputulemana oli, että yli 80 prosenttia kyselyyn vastanneista ilmoitti eronneensa liian myöhään. Tämä vastaa sitä samaa kuvaa, jonka itsekin olen saanut lukijoiden tarinoiden pohjalta. Ihmiset eroavat aivan liian vähän ja aivan liian myöhään. Onneksi edes silloin.

Suurimmat syyt eroamattomuudelle ovat kyselyyn osallistujien mukaan lapset ja toive, että toinen muuttuisi. Tämäkin vastaa minun saamieni tarinoiden linjaa. Moni ajattelee, että haluaa säilyttää lapsillaan ehjän kodin, kunnes ymmärtävät ja havahtuvat, että pakottaa lapsensa asumaan rikkinäisen kodin keskellä. Ehjemmän kodin keskellä lapsi saa eron jälkeen asua.

Havahtuminen tulee myös toisen asian suhteen. Toive siitä, että toinen muuttuu on lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu. Varsinkaan muuttamalla toinen ei muutu. Se vaatisi hänen oman kasvun aloittamisen terapiassa, mutta valitettavan usein ihmiset, jotka tarvitsisivat eniten terapiaa, eivät näe siihen mitään syytä. Anna -lehdessä olleen artikkelin mukaan eräs eronnut ymmärsi viimein erota sairaalloisen mustasukkaisesta miehestään siinä vaiheessa, kun tämä alkoi seurata häntä autollaan.

Liian moni jumittaa eroaan väärien syiden vuoksi ja nämä väärät syyt ovat muut ihmiset. Ihmisen pitää ajatella erossa itselleen tärkeintä ihmistä eli itseään. Vaikka se tuokin pään ympärille pörräävät korppikotkat, niin siitä ei pidä välittää. Ei kenenkään pidä muiden toiveiden mukaan tätä elämää elää.

Hienoa, että ihmiset puhuvat kokemuksistaan, sillä se voi auttaa muita samassa tilanteessa olevia irtautumaan mahdottomasta nopeammin.

Ero on hyvinvointiteko.