”Vaihda tuo hutsu johonkin parempaan”
”Haluaisin kertoa tarinan, liittyen epäkohteliaisiin ja etuoikeutettuihin sukulaisiin. Tässä tapauksessa anoppeihin ja appiukkoihin. Lähes jokaisessa suhteessa missä olen ollut olen saanut kuulla kaikenlaista törkyä itseeni liittyen puolison suvulta. Eräät appivanhemmat kommentoivat työttömyyttäni niin että minun pitäisi tulla pientä taskurahaa vastaan pesemään heidän omakotitalonsa ikkunat. En ollut kovin innoissani tästä ideasta niin vastaus oli aika nyrpeä, että ihme työtön kun ei viitsi mitään tehdä.
Sitten toisessa suhteessa kumppanini isä puhui selkäni takana minusta että minä kuulemma olen joku ilkeä hyväksikäyttäjä ja työtön luuseri joka maksattaa kaikki hänen pojallaan. Kuulemma myös perheeni, pienituloiset melkein-eläkeläiset, oli outo ja paha kun he eivät minua, aikuista ihmistä, tukeneet, ja ilmeisesti heidän olisi sitten pitänyt maksaa hänen hyväpalkkaiselle pojalleenkin asioita, mene tiedä.
Kolmannessa suhteessa taas ulkonäköäni kommentoitiin puolison sukulaisten osalta, ihan isovanhempia myöten. Kuulemma tällaista työtöntä ja rock-henkisiin vaatteisiin pukeutuvaa hutsua ei pitäisi ollenkaan katsella vaan vaihtaa johonkin suloiseen sinisilmäiseen kultakutriin. Että sellaista.
Oma perheeni ei ole koskaan moittinut minulle rakastamiani ihmisiä, hämmästyttää tällainen asenne puolisoideni perheiltä. Huvittavaa oli myös se että heti kun puoliso kertoi että hän ei haluaisi kuunnella moista (pyysin häntä sanomaan heille sillä se tuntui minusta pahalta) niin johan alkoi ihan hirveä anteeksipyytely ja mielistely – ei toki ikinä minulle, vaan heidän pikku kullalleen ainoastaan.”
Kommentit
Minun, työttömän / pätkätyöläis”luuserin” olisi pitänyt tehdä sama enintään ruokapalkkaa vastaan.
Etenkin omille vanhemmilleni – ja minä kun luulin että on ok pyytää edes bensarahaa, koska vanhempani asuivat toisella paikkakunnalla, eikä heillä ollut rahasta puutetta.
Myöhemmin on selvinnyt että veljilleni kyllä rahaa annettiin – vieläpä vastikkeettomasti ja pyytelemättä – mutta minä, tytär, olinkin lapsuudenperheeni ”mustalammas”.
Olin lapsena poikatyttö, joka viihtyi parhaiten poikien toiminnallisissa leikeissä, kiipeili puissa ja talojen katoilla, ja joka ei ole ollut milloinkaan nk. yleisen mielipiteen orja.
Minusta yritettiin jopa lyömällä ja seiniin heittelemällä – ja etenkin sanallisesti kritisoimalla – saada perinteistä, hiljaista & alistuvaa, ja miehien /poikien passaajaa. Mitä enemmän sain moitteita, sitä enemmän kapinoin kun tulin murrosikään.
Lopulta tajusin muuttaa kauaksi lapsuudenkodissani, ja vähitellen välit molempiin vanhempiini viilenivät, vaikka menin naimisiin, ja sain lapsiakin.
Mieheni ei ollut varsinkaan äidilleni riittävän hyvä – hän jaksoi vielä aviomieheni kuullenkin kritisoida kuinka minun ”olisi pitänyt ottaa papin poika” joka oli minuun aikoinaan ihastunut. ”Nyt olisit ainakin opettaja!”
En minäkään ole anopilleni ja apelleni kelvannut yhtään sen paremmin. Minut on leimattu laiskaksi, tyhmäksi, ja saamattomaksi – riippumatta Monista kroonisista sairauksistani ja vammoistani, jotka rajoittavat huomattavasti työmahdollisuuksiani.
Miespuoliset kälyni ovat minua kohtaan asiallisia ja mukavia, mutta mieheni sisko ja hänen tyttärensä suorastaan vihaavat ja halveksivat minua, ja osoittavat sen sanoin ja teoin. En olekaan heidän kanssaan enää ollenkaan tekemisissä.
Elän ydinperheeni kanssa omannäköistämme elämää – tyytyväisinä vuokra-asunnossa. Se on itselleni tärkeintä. Perheeni onnellisuus, ja että saisimme säilyttää edes nykyiset olosuhteemme – ainakin toistaiseksi. Perheeni ulkopuolisten mielipiteet siitä miten meidän heidän mielestään pitäisi olla ja elää jätän täysin huomiotta nykyään.
Kommentit
Minun, työttömän / pätkätyöläis”luuserin” olisi pitänyt tehdä sama enintään ruokapalkkaa vastaan.
Etenkin omille vanhemmilleni – ja minä kun luulin että on ok pyytää edes bensarahaa, koska vanhempani asuivat toisella paikkakunnalla, eikä heillä ollut rahasta puutetta.
Myöhemmin on selvinnyt että veljilleni kyllä rahaa annettiin – vieläpä vastikkeettomasti ja pyytelemättä – mutta minä, tytär, olinkin lapsuudenperheeni ”mustalammas”.
Olin lapsena poikatyttö, joka viihtyi parhaiten poikien toiminnallisissa leikeissä, kiipeili puissa ja talojen katoilla, ja joka ei ole ollut milloinkaan nk. yleisen mielipiteen orja.
Minusta yritettiin jopa lyömällä ja seiniin heittelemällä – ja etenkin sanallisesti kritisoimalla – saada perinteistä, hiljaista & alistuvaa, ja miehien /poikien passaajaa. Mitä enemmän sain moitteita, sitä enemmän kapinoin kun tulin murrosikään.
Lopulta tajusin muuttaa kauaksi lapsuudenkodissani, ja vähitellen välit molempiin vanhempiini viilenivät, vaikka menin naimisiin, ja sain lapsiakin.
Mieheni ei ollut varsinkaan äidilleni riittävän hyvä – hän jaksoi vielä aviomieheni kuullenkin kritisoida kuinka minun ”olisi pitänyt ottaa papin poika” joka oli minuun aikoinaan ihastunut. ”Nyt olisit ainakin opettaja!”
En minäkään ole anopilleni ja apelleni kelvannut yhtään sen paremmin. Minut on leimattu laiskaksi, tyhmäksi, ja saamattomaksi – riippumatta Monista kroonisista sairauksistani ja vammoistani, jotka rajoittavat huomattavasti työmahdollisuuksiani.
Miespuoliset kälyni ovat minua kohtaan asiallisia ja mukavia, mutta mieheni sisko ja hänen tyttärensä suorastaan vihaavat ja halveksivat minua, ja osoittavat sen sanoin ja teoin. En olekaan heidän kanssaan enää ollenkaan tekemisissä.
Elän ydinperheeni kanssa omannäköistämme elämää – tyytyväisinä vuokra-asunnossa. Se on itselleni tärkeintä. Perheeni onnellisuus, ja että saisimme säilyttää edes nykyiset olosuhteemme – ainakin toistaiseksi. Perheeni ulkopuolisten mielipiteet siitä miten meidän heidän mielestään pitäisi olla ja elää jätän täysin huomiotta nykyään.