Itsetuntemus

Kontrollifriikki ei kestä yllätyksiä – yksi kysymys paljastaa, milloin kontrollointi on mennyt liian pitkälle

Kontrollinhaluinen ei kestä yllätyksiä ja hätääntyy, jos asiat luisuvat pois omista käsistä. Marjaliisa, Kristiina ja Mari halusivat hallita kaikkea ja lopulta uupuivat. Yksi kysymys paljastaa, milloin kontrollointi on mennyt liian pitkälle.
Teksti: Asta Leppä, Kuvat: Tinka Lindroth

Mari oli kontrollifriikki. Hän ei kestänyt sitä, että asiat eivät sujuneet niin kuin hän halusi. Siksi hän ajautui työssään johtamaan isoja projekteja.

Kotona hän haali kaikki kotiaskareet itselleen, koska eihän nyt mies osannut tehdä kauppalistaa, suunnitella viikon ruokia, leikata tomaatteja tai laittaa pyykkejä kuivumaan oikein. Vapaa-aikanaan hän ravasi eri yhdistysten ja seurojen järjestelytoimikunnissa, leipoi puhvettiin sata mokkapalaa ja tusinan kuivakakkuja, koska pystyi sillä tavoin ennakoimaan tulevaa ja pitämään asiat hyppysissään.

Sama toistui työpaikalla. Jos alainen teki jonkin tehtävän liia­n hitaasti tai kömpelösti, Mari nappasi homman lennosta itselleen.

– Oli vaikea sietää toisten tapoja, kun näin omat metodit paremmiksi, hän toteaa nyt sarkastisesti.

Kristiinan, 59, tarina kuulostaa samalta. Hänkin halusi hoitaa kotona kaiken: lastenhoidon, ruoanlaiton ja siivouksen, koska oli niissä mielestään paras. Ensimmäiselle aviomiehelle työnjako sopi mainiosti: kun Kristiina huhki, mies sai rauhassa ryypätä. Noihin aikoihin Kristiina oli töissä kaupassa ja piti kunnia-asianaan lyödä ostokset kassakoneeseen niin nopeasti kuin mahdollista. Työkaverit yrittivät turhaan toppuutella tahtia.

Sitten hän vaihtoi ammat­tiaan perushoitajaksi, ja sama työhulluus jatkui – Kristiina teki pitkiä vuoroja eikä tohtinut jättää pienintäkään hommaa muiden kontolle. Töiden jälkeen hän ryntäsi kotiin pyykkäämään, hoitamaan lapsia ja tomuttamaan mattoja.

Tuolloin Kristiina muistaa uupuneensa ensimmäisen kerran. Mutta vain toviksi. Sitten pitikin jo kouluttautua uudestaan ja hakea uusi työ, ensin tutkimussuunnittelijaksi, sitten it-alalle, vieläpä provisiopalkalla.

Uudessa avioliitossa Kristiina halusi myös olla maailman paras äiti ja äitipuoli, viiden lapsen piti saada pullantuoksuinen koti. Lumetkin hän kolasi aamuisin ennen töihin lähtöään.

Koko ajan Kristiina toivoi, että joku olisi huomannut, ettei hän oikeasti halunnut suorittaa niin paljon. Ettei hän oikeasti nauttinut työtaakastaan.

Ulkopuoliset ovat pitäneet Maria ja Kristiinaa teräsnaisina, superäiteinä ja korvaamattomina. Kuinka monesti he ovatkaan kuulleet: ”Miten sulla riittää virtaa? Oot uskomaton!”

Sillä juuri äärimmäistä vaativuutta, superihmisyyttä, tämä aika pitää mitä suurimmassa arvossaan.

Mistä tällainen kontrollinhalu kumpuaa? Vai onko kyse perfektionismista?

Lue lisää: Onko kontrolloinnista tullut selviytymiskeinosi? Näin saat elämääsi lisää sisäistä turvallisuudentunnetta

Suorittaja suojautuu, kontrollifriikki haluaa välttää syyllisyyttä

Psykoterapeutti Risto Valjakka sanoo, että perfektionismiin liittyy liki aina kontrollinhalu ja vaativuus itseä kohtaan. Sen sijaan kontrollinhaluinen, vaativa ihminen ei ole välttämättä perfektionisti. Hän voi vaatia itseltään hirvittävästi harrastuksessa tai ihmissuhteissa, mutta syö mitä sattuu ja kulkee tukka rasvaisena. Moni tuntee ihmistyypin, jonka työhuoneessa palaa valo vielä yli puoliltaöin, mutta jonka sisustus kotona on likainen runkopatja ja lamppu.

– Perfektionisti yrittää suojautua häpeältä tai turvattomuuden tunteelta, Valjakka selittää.

– Kontrolliin pyrkivä eli vaativa ihminen haluaa taas välttää syyllisyyttä.

Samalla hän muistuttaa, että molempien piirteiden taustalla on usein synnynnäisiä taipumuksia – tunnollisuutta ja sovinnaisuutta. Hän muistaa tilanteen, kun hänen oma tyttärensä kääntyi vauvana kyljelleen ja rupesi ensi töikseen oikomaan maton hapsuja. Siinä vaiheessa kasvatus ei saa moista aikaan. Tytär on yhä tarkka ja säntillinen.

Toisinaan sekä täydellisyyden tavoittelu että kontrollin tarve lyövät kuitenkin yli äyräiden. Ihminen ei osaa olla tyytyväinen itseensä ja nostaa vaatimus­­tasoaan yhä korkeammalle – eräällä tavalla kurittaa it­seään. Ja kuten Valjakka toteaa, sisäinen vaatimus pysyy harvemmin sisäisenä vaan vuotaa helposti ulos – ihminen rupeaa vaatimaan läheisiltäänkin samaa.

On pomoja, jotka vaativat alaisiltaan mahdottomia, vanhempia, joille jälkikasvun viides sija urheilukilpailuissa on järkytys, puolisoita, jotka nalkuttavat pienimmistäkin virheistä, ja kollegoita, joilta tiimityö ei suju ja joille vähäisinkin kritiikki on räjähdyksen paikka.

Jos lähipiirissä on kontrollifriikki, läheisille ja työkavereille jää kaksi vaihtoehtoa: joko alistua ja miellyttää tai ajautua napit vastakkain.

Kontrollifriikki haluaisi ehkä levätä

Marjaliisan, 55, kontrollin tarve oli raskasta hänen perheelleen. Hän muistelee, kuinka hän kontrolloi kotona ärsyttävyyteen asti muiden elämää. Esimerkiksi perheen lomamatkan piti olla suunniteltu jokaista yksityiskohtaa myöten. Niinpä hän vertaili loputtomiin eri matkavaihtoehtoja, laati varustelistoja ja tarkisti moneen otteeseen, että kaikki oli varmasti pakattu mukaan.

Lisäksi hän vahti muiden tunteita ja luotasi kaiken aikaa, oliko kaikilla kivaa. Ei kai kenelläkään ollut tylsää?

Entä jos olisi ollut? Hän olisi ponnistellut entistä hurjemmin. Pilalle mennyt loma olisi syössyt itsesyytöksiin: minun vikani. En ottanut sitä tai tätä huomioon.

– Jatkuva huolehtimiseni oli varmaan hirmu raskasta perheelle, hän myöntää.

Valjakan mukaan itseltään paljon vaativa ihminen hakee suorittamisellaan lunastusta, eräänlaista taivaspaikkaa. Kun teen vielä nämä ja nämä, saan armon.

– Salaa toivotaan, että joku antaisi jo luvan lopettaa, kuvaa Valjakka.

– Mutta lupaakaan ei oteta noin vain vastaan. Jotkut hautovat sairaalafantasioita: Katkeaisipa jalkaa, niin saisin maata. Tarttuisipa korona, niin voisin nukkua.

Osa taas tuntee syyllisyyttä omasta sairastumisestaan ja hoipertelee jalka kipsattuna ja niskatuessa takaisin töihin. Toiset soittelevat sairaalavuoteelta kotiin tarkistaakseen, muistiko Jesse, että moniste piti palauttaa kouluun perjantaina. Ja että ne lakanat pestään sitten 90:ssä eikä 60 asteessa.

Kontrollointi voi olla kotikasvatuksen peruja

– Äitini oli alituiseen masentunut ja väsynyt, Kristiina kuvailee lapsuuttaan.

– Sen sijaan isä vaati meiltä lapsilta ihan valtavasti. Piti toimia muiden ehdoilla, omia haluja ei saanut olla. Vaatimukset ja kontrolli siirtyivät sisälleni.

Marin isä puolestaan oli alkoholisti.

– Kotona oli turvatonta ja tunsin, että olin hylätty ja arvoton.Kontrolloimalla kaikkea pystyin välttelemään tällaisia tunteita. Eihän kukaan voinut moittia tai syyttää, jos suoriuduin joka asias­ta täydellisesti, hän sanoo.

Marjaliisa taas muistaa äitinsä uskomattomana supersuorittajana, joka oli aina valmis työntekoon kuin ratsuväki – joka luotasi herkeämättä toisten tarpeita. Lopen nääntyneenä äiti vetäytyi metsään sieneen ja marjaan. Vain yksin ollessaan äiti pystyi hellittämään vaativuudestaan.

Marjaliisa arvelee perineensä äitinsä luonteen ja kasvaneensakin samaan. Hän on pelännyt virheitä koko ikänsä – sitä, että ”tulisi sanomista”. Se on johtanut loputtomaan tarkisteluun, pilkunviilaukseen, hermoiluun ja katastrofiajatteluun.

Psykoterapeutti Risto Valjakka sanoo, että itselleen armottoman käytöksen juurisyinä toimivat turvaton kasvuympäristö tai ehdollinen rakkaus. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, ettei lasta suvaita kuin kilttinä ja ihanana.

– Ehdollisesta rakastamisesta ei tietenkään yksikään vanhempi ole täysin vapaa, Valjakka huomauttaa.

– Kyllähän jokainen on kehunut lapsensa piirustusta tai ollut kiukkuinen ala-arvoisesta koenumerosta tai puoleen päivään pötköttelevästä teinistä. Paljon myös riippuu lapsesta yksilönä – mitä hän kestää ja mitä ei. Mutta se, että lapsi hyväksytään vain ja ainoastaan pärjäävänä ja loistavana, haavoittaa itsetuntoa syvältä.

Kontrollointi voi lähteä käsistä – yksi kysymys voi paljastaa, oletko kontrolllifriikki

Mutta mistä lopulta tietää, että on kontrollifriikki ja oma kontrollinhakuisuus on mennyt liian pitkälle?

Hälyttävää on ainakin, jos kontrollifriikki ihminen ei pysty luottamaan enää oikein kehenkään – jos oma nukkuminenkin alkaa tuntua heittäytymiseltä tuntemattomaan.

Marjaliisa kuvaa, kuinka hän eli lopulta vuorokaudet ympäriinsä pingottuneessa stand by -tilassa eikä saanut unta. Risto Valjakka kehottaakin kysymään itseltään, jaksanko minä ja läheiseni, jos jatkan tällä linjalla.

Useimmat ihmiset kyllä järjellään tajuavat, ettei tämä minun juttuni nyt ihan tervettä ole. Yhtä lailla ymmärretään, ettei esimerkiksi sosiaalisen median tarjoamista kuvista pitäisi teettää itselleen uusia suorituspaineita. Sosiaalinen vertailu on kuitenkin Valjakan mukaan ihmisen kaltaiselle hierarkiaan taipuvaiselle laumaeläimelle primitiivinen asia, eikä tieto johda automaattisesti kokemukseen. Vertaillaan ja pyritään tahdosta riippumatta.

Yksi Valjakan työuupunut potilas vakuutti pyrkivänsä vapaa-aikana huolehtimaan itsestään, koska potilaan sanojen mukaan vastuullinen ja itseään rakastava aikuinen pitää huolta kehostaan ja nauttii elämästään. Näin jopa hyvinvoinnista ja onnellisen elämän tavoittelusta muodostui velvollisuus, jota saattoi suorittaa self help -kirjojen ohjeiden mukaisesti yhtä pilkuntarkasti ja säntillisesti kuin mitä tahansa työtehtävää.

– Kulttuuriimme on luotu jonkinlainen kaupallinen psykologinen painonvartija, jossa itsensä kehittämisestä ja rauhoittumisesta saa pisteitä, Valjakka sanoo.

– Pisteen saa, jos meditoi päivässä viisitoista minuuttia tai käy kävelyllä kansallispuistossa.

Päätteeksi voi tarkistaa älykellosta lukemat, miten tasapainossa lepo ja liikunta tällä viikolla ovat olleet. Ei ihme, että unihäiriöiden joukkoon on viime vuosina hiipinyt ortosomnia, pakonomainen tarve nukkua laatu-unta.

Selvää on, että tällainen suorittaminen vie ojasta allikkoon.

Kontrollifriikki voi ajautua umpikujaan – lopeta kontrollointi ajoissa

Kaikki haastatellut ajautuivat lopulta uupumukseen ja masennukseen. Oli unihäiriöitä, mahakipua, ihmissuhdevaikeuksia.

Kristiinan kireys laukesi osittain äidin kuoleman jälkeen, Mari kouluttautui vyöhyketerapeutiksi, Marjaliisa puolestaan logoterapeutiksi sekä mindfulness- ja joogaohjaajaksi.

Risto Valjakan mukaan elämänmuutos tuo pakkopysähdyksen – ajaudutaan pisteeseen, jonka jälkeen tilanteen kontrollointi muuttuu mahdottomaksi.

– Mutta täyskäännöksen tai umpikujan asemesta armollisempi tapa olisi pyrkiä liu’uttamaan haitallista, itseä syövää perfektionismia hyödyllisen ja rakentavan perfektionismin suuntaan, Valjakka ehdottaa.

– Kontrollia tavoitteleva voi hellittää pikku jutuista, vaikka tulokset olisivatkin omasta mielestä vain ”suboptimaalisia” eli ei omiin standardeihin yltäviä.

– Läheisetkin voivat pyrkiä hiljentämään puuhaajan vauhtia. Mutta arvostaen, rakastavasti ja tosissaan, eivät tuomiten tai kettuillen siksi, että toisen touhuaminen herättää itsessä huonommuutta.

Mari alkoi siedättää omaa hallinnantarvettaan yksinkertaisilla jutuilla. Hän istuutui bussissa eri paikalle kuin ennen, ei korjannut kaljapulloa saunan jälkeen pöydältä kuin vasta seuraavana aamuna, käänsi vessapaperirullan väärinpäin.

– Seuraavaksi olinkin jo niin hurja, etten koulutukseen lähdettyäni selvittänytkään ennalta kurssipaikan sijaintia, vaan otin asemalta taksin, hän veistelee.

– Ennen olisin printannut kartan ja julkisen liikenteen reitit jo pari viikkoa etukäteen.

Mari on myös edistynyt aivan kuten Kristiinakin tahollaan.

– Minun on helpompi kieltäytyä kuin ennen. Toki välillä yhä ajattelen, pitäisikö minun korvata saamani palvelus toiselle. On vaikea ottaa lahjaakaan vastaan, kun olen heti tarjoamassa vastalahjaa, hän myöntää.

– Elämänvaikeuksien vuoksi olen kuitenkin oppinut ymmärtämään oman arvoni – puolustamaan rajojani ja hellittämään kontrollista. Toki tarve pitää a­siat hallinnassa nousee niin syvältä, ettei se varmaan koskaan kokonaan hellitä, Kristiina uskoo.

Jotakin kuitenkin kertoo se, että nykyisin hänen kotinsa voi olla jo hiukan sekainen.

– Mutta vain hiukan, hän kiirehtii lisäämään.

Lue lisää: Nämä 5 asiaa jokaisen äidin pitäisi oppia lapsiltaan: ”Kyllä sinäkin saat itkeä, äiti”

X