Kaksinaista: Kyvytön äidiksi = hyvä työntekijä?
Opiskelijalla ei ole lomaa – tässä vaiheessa vuotta alan aina tajuta Katin nerokkuuden ammatinvalinnan suhteen: luokanopettajilla on kieltämättä kivat lomaedut. Mutta ei pidä nyrpistellä, minulla on sentään työ. Ja esimieheni on lupaillut toimeni vakinaistamista.
Olen siis hyvin onnekas nuori nainen, sillä
”Hassua, että sulle tarjottiin vakinaista paikkaa, kun sä voit kuitenkin olla ikäsi puolesta sellainen heti-äitiyslomalle-jääjä”, tuumi lounaalla kollegani, jonka työ on vakinainen. Ja jolla on penis. (Luultavasti pieni ja ryppyinen.)
En tiennyt että 25 – 45 (kuinka vanhana lapsen voi vielä saada?) -vuotiaat naiset muodostavat automaattisesti jonkinlaisen uhkaavan ryhmän. Olen ollut naiivi.
Tai ehkä kenties liiankin edistyksellinen. Sain nimittäin mieskollegaltani kuulla, miksi en vaikuta potentiaaliselta äidiltä. En ole naimisissa, tai edes kihloissa ja en nyt noin muutenkaan, kuulemma – tässä kollegani jo aavistuksen takeltelee – vaikuta sellaiselta tyypiltä, joka ensiksi hankkisi lapsia.
Minusta ihmisiä, jotka puhuvat lapsista hankintoina, pitäisi kieltää saamasta lapsia.
Huolimatta siitä, että kuvailu loukkaa minua, haluan kuulla perusteet sille. Vaikutan kuulemma kovalta ja urasuuntautuneelta, eikä kollegani vain pysty näkemään minua raskaana.
Jään natustamaan kanasalaattiani vaitonaisena. Olisiko äidillinen tyyppi ottanut lihapullia? Äidillinen tyyppi ei varmaan ajattele niin pinnallisia asioita kuten lihomista? Äidillinen tyyppi ei varmaan miettisi sitä, että mitä jos nilkat jäävät pysyvästi turvonneiksi? Rinnat roikkuviksi? Sitä että ei saa koko raskaus- ja imetysaikana juoda yhtään alkoholia. Mitä se tekee, ainakin puolitoista vuotta? Ja anteeksi, jos vielä voisinkin elää ilman viiniä, niin entäs seksi. Enkä tarkoita että se olisi mahan kanssa hankalaa, vaan sitä että jos emätin venähtää suuren suureksi, enkä pysty tarjoamaan seksuaalista tyydytystä kuin jollekin, joka toimii pattereilla.
Koko aihe on täysin hypoteettinen – harrastan seksiä nykyisessä sinkkuudessani niin harvoin, että jos olisin tiineenä, ilmoittaisin asiasta Vatikaaniin ja myisin elokuvaoikeudet tarinaan nimeltä ”Jeesuksen toinen tuleminen”.
Miksi koin sitten itseäni loukatun, kun minussa ei nähty äidillisiä kykyjä? Olisinko ollut jotenkin riemuissani, jos kollega olisi sanonut, että olen ”mammamainen”? Olisin saman tien kokenut tulleeni luokitelluksi älyllisesti häntä heikommaksi ja olevani miesten seksuaalisen mielenkiinnon ulottumattomissa.
Onko epä-äidillisyys taas sitten ymmärrettävä kohteliaisuutena, jolla tunnustetaan ammatillista kompetenssia?
Kuitenkin lause ”Sinusta tulee varmaan hyvä äiti” on kauneimpia asioita mitä voi toiselle sanoa. Tosiasiat ovat silti tapauksessani rankkoja: olen 25, minulla ei ole koskaan ollut vakavaa suhdetta ja nähtävästi vaikutan naiselta, joka ei edes halua lapsia. En usko, että suuren kyltin asettaminen kaulaani (HALUAN PERUSTAA PERHEEN) olennaisesti parantaa mahdollisuuksiani parisuhteeseen.
Käydessäni läpi tilannettani, mietin, johtuuko vakavan suhteen puuttuminen nimenomaan tästä epä-äidillisyydestä? Eivätkö miehet näe minua myöskään sitoutumiskykyisenä? Pitääkö minun alkaa käyttämään muodottomia neuleita, joissa on hanhia ja nalleja (mistä ihmeen paikasta sellaisia tekeleitä edes saa?), ja koristelemaan työpisteeni sermit lasten piirustuksilla? Ja ennen kuin saan varastettua niitä lähipäiväkodista, niin vaikkapa söpöillä koiranpentukuvilla?
Ovatko tarinat naisista, jotka olivat piinkovia uraohjuksia ja sitten muuttuivat ihmisinä kun tulivat äideiksi, vain urbaaneja legendoja? Että todellisuudessa piinkovat uraohjukset kyllä synnyttävät, mutta eivät muutu muuksi kuin katkeriksi siinä vaiheessa kun lasten isä vaihtaa nuorempaan ja kireämpään emättimeen.
Tämä ei ole mitään amerikkalaisista TV-sarjoista napattua. Ystävieni 50 -vuotiaat vanhemmat tuntuvat eroavan toinen toisensa perään. Ja vaikka puhutaan paljon siitä, että nainen selviää erosta helpommin, niin empiiristen havaintojen mukaan mies perustaa uuden liiton ripeämmin – en tiedä, kumpaa kykyä arvostaisin itse enemmän: taitoa henkisesti kasvaa ihmisenä avioeron myötä vai kykyä uskoa yhä kumppanuuteen ja saada rinnalleen rakastava ihminen? Toivon että viisikymppisenä en olisi niin suuren henkisen kasvun tarpeessa.
Haluttavuus ja äitiys ovat ristiriitainen yhdistelmä. Toisaalta koin itseni torjutuksi, kun minussa ei nähty äiti-ominaisuuksia ja toisaalta, seksikkyyttä ja haluttavuutta on vaikea liittää äitiyteen. Miten kiehtovaa naisellisuutta ja pullantuoksuista turvallisuutta pidetään yllä samassa ihmisessä? Vuosikymmenestä toiseen?
Kommentit
Olin varmaan myös epä-äidin näköinen – kun nyt 6-vuotiaan ainokaisen äitinä ajattelen aikaa vuoteen 2002 asti. Lapsi oli haaveissa aina. Pitkäaikaisella työpaikalla ei minulle juurikaan koskaan puhuttu mitään lapsijuttuja. Hyvin on asiat loksahtaneet elämässä – paitsi se, että sain jo lapsen täyttäessä 3 kuulla, että ”jos sinä vielä työllistyt, kun olet ollut jo niin kauan posi työelämästä”. Olen hankkinut korkeakoulututkinnon äitiyslomalla aloittaen ja kun en sillä työllistytnyt, niin nyt ylemmäksi yliopistotutkinnoksi sitä täydentämässä. Ja enpä vaan vieläkään työllisty. Muistan, että mulle sanoi esimies ”kehityskeskustelussa” joskus 2000, että ”voisihan ollakin, että saisit jostain muualta vielä töitä”. Että pistää ihemetelemään, mitä viestiä sitä oikein ympäristöönsä välittää… Aina väärää…
Kommentit
Tämä kolahti minuun, koska ei minuakaan pidetä äiti-tyyppinä, mistä syystä mäkin olen ikisinkku kuten kirjoittaja. Puhukoot miehet mitä vaan, mutta oikeasti pullantuoksuinen emomainen nainen saa miehen aina kun haluaa, uraohjustykillä menee heikommin miesmarkkinoilla, vaikka BMI oli miten alhainen ja päällä korkokenkää niiden nallevillapuseroiden sijaan. ja varjelkoon, jos ei saa jokelluskohtausta vauvan nähdessään, on aivan toivotonta…
Hyvä kirjoitus =). Itse nyt kuudennella kuulla raskaana ja edelleenkään en pidä itseäni varsinaisena ”äiti-tyyppinä”, mutta mielestäni minun ei tarvitsekaan. Ehkäpä kuitenkaan kaikkien äitien ei tarvitse olla samasta muotista veistettyjä ja toivottavasti eivät olekaan… minuakaan kun ei ne nallevillapuserot erityisemmin kiinnosta.
Huvittavaa on kuitenkin se, että edelleen vielä luokitellaan naisia uraohjuksiin ja mammoihin, vaikka naisessa voi olla useita eri puolia. Tuskin itsekään tulen miesvaltaisessa työpaikassani kovin äitiyttäni korostamaan- siellä kun tarpeen ovat muunlaiset otteet.
Puhutte nyt kyllä pelkkää hömppää sekä kirjoittaja, että kommentti1.
Kyllä nainen saa näyttää kauniilta. Älkää nyt pukeutuko variksenpelättimiksi. Ei se kehenkään vetoa. Löytyy se oikeakin. Naisella pitää olla empatiaa ja sydän, joka näkyy sydämellisyytenä ja ihmisyytenä. Vähät pullantuoksusta.
Ei naista valita emättimen perusteella. Naiseen rakastutaan. Rakkautta tulee vaalia molemmin puolin. Rakkauden perustana on toisen ajattelun ja toimien kunnioitus. En vielä harkitse vaimonvaihtoa.
Taas karjistetaan… uraohjukset tai nallevillapaita ja pullantuoksuinen suuri-emattiminen pullukka…ei ”aidillisen hahmon” tarvitse olla noin luuseri… meita valimuotojakin on: mullakin on uraa, kiintea hyva kroppa, kohtuu-tiukka ematin, ja silti yli 10-vuoden komea ja varakas aviomies.
Tiedan olevani onnellisessa asemassa, mutta kun osaa jarjestaa elamansa hyville raiteilla jo opiskeluajalta saakka, niin ”kaiken” voi saada, tosin ehkei samanaikaisesti. Olen ollut kotiaitina ensimmaisten kahden lasten kanssa, ja sivusta tehnyt valiaikaisesti duunia. Nyt olen raskaana iltatahden kanssa, ja teen 2h./paiva duunia 5 paivaa viikossa, 1000€/viikko. Olen vaan osannut jarjestaa asiani tahan malliin, ja se ei aluksi ollut helppoa. Tosin asun ulkomailla, maassa jossa tulot ovat huomattavasti korkeammat (ja verot pienemmat) kuin suomessa. Olen alani huippuosaaja, siina syy myos voida laskuttaa paljon.
Mies kannattaa etsia nuorehkona, yli 25 – alle 35, ja keskittaa energiaa perheeseen myos, eika vain uraan. Jos meille tulee ero jonain paivana, niin se johtuu siita, etta emme ole osanneet hoitaa parisuhdettamme. Oma syy. Ei avioliiton instituutiona, ”keski-ian kriisin,” tms. takia.
Mutta loppujen lopuksi perheeni tuo minulle enemman iloa ja rakkautta kuin mikaan muu, vaihtaisin urani ihan koska vaan perheeni eteen jos pitaisi. Onneksi ei ole tarvinnut koska myos nautin toteuttaa itseani tyon puolesta, mutta ei niin etta se pilaisi perhe-elaman.
Oma kokemukseni on vuosien takaa, kun kolmen lapsen äitinä matkustin junalla Lappiin, niin mieshenkilö ohikulkiessaan sanoi minun olevan henkilön, joka ei koskaan tule tekemään lapsia eikä myös niitä saa, miksi hänen täytyi niin sanoa tuntemattomalle, en koskaan saa mielestäni moista
Tarinankertojalla on selkeästi kaikki kliseet äitiydestä käytössä. Minäkin luulin monia asioita mitä äitiyslomalla olisin… Metsään meni! Raskausarpia tuli kolme, rinnat ennallaan, repeämistä huolimatta alapää entistä ehompi ja pulla tuoksuu äärimmäisen harvoin 🙂 Nallepaitoja ei ole ja haluan puhua muustakin kuin lapsestani.
Minä olin varmaan ”ei äidillinen” kunnes tapasin nykyisen mieheni. Tein töitä hullun lailla ja käytin suurimman osan ajasta työn tekoon. Parhaimmillaan minulla oli 6 työpaikkaa samanaikaisesti, ei siksi että olisin kaikkia niitä taloudellisesti tarvinnut, vaan siksi kun oli mukavaa tehdä erilaisia töitä.
Sittemmin tämä narkomania johdatti minut harkitsemaan keskisuuren perheyrityksen sukupolvenvaihdosta ja opettelin aikani yrytyksen toimintaa kunnes tajusin, että se mitä oikeasti haluan on seesteinen perhe-elämä. Ei enää puhelisoittoja viikonloppuisin, peruuntuneita suunnitelmia äkillisen työkeikan vuoksi, vaan ”tylsä” valtion virka jossa työt jäävät työpaikalle.
Nyt olen äitiysvapaalla virastani ja tämä on minun rakasta elämää, jota en enää ikinä vaihtaisi.
Toivot että ”viisikymppisenä en olisi niin suuren henkisen kasvun tarpeessa”, mikä puolestaan loukkaa ainakin minua joka olen 53. Pysähtyykö älyllinen ja emotionaalinen kehitys johonkin ikään?
Jos haluaa nähdä ongelmia tai loukkauksia niin kyllä niitä näkee ja saa. Yhtä hyvin voisi arvostaa sitä että joku, vaikka takellellen on rehellinen. Se miten valitset, miten sanat koet kertoo ehkä eniten itsestäsi. Se mitä sanot kertoo myös paljon, vielä enemmän saa irti kun lukee huolellisesti ja ennakkoluulottomasti mitä on kirjoittanut.
Perusongelma, jos sellaisen haluaa löytää, lienee se riippuvaisuus muiden kommenteista, epäitsenäisyys ja kyvyttömyys ajatella asioita edes hiukan pidemmälle.
Kiva kirjoitus, joskin hyvin kärjistetty.
Ehkä nykyään onkin niin, että asiat yhä edelleen 2000-luvullakin halutaan lokeroida mustavalkoisesti, jolloin homssuiset naiset ovat automaattisesti pikkulasten äitejä tai pitkään kotiäitinä olleita ja vastaavasti jakkupukuiset itsestään huolehtivat naiset ovat automaattisesti uratykkejä, jotka eivät koskaan halua lapsia.
Luulen, että siinä on iso syy siihen, miksi jotkut uranaiset jäävät ilman miestä, koska kuitenkin moni mies haluaa jossakin vaiheessa sen perheen. En tiedä, ehkä sellaiselle naiselle tekisi hyvää näyttää itsestään pehmeämpää puolta: kiharat hiukset, enemmän naurua, kiinnostuksen osoitusta ruoanlaittoa, mökkeilyä yms. kohtaan, joka saisi miehen olettamaan, että tämä nainen on kiinnostunut ns. normaalista suomalaisesta elämästä. Tosiasia on kumminkin se, että valtaosa suomalaisista haluaa sitä tavallista suomalaista elämää. Tietysti on niitä, jotka sitä ei halua (ei lapsia, ei mökkeilyä, ei paritalonpuolikasta, ei farmari-Volvoa eikä kultaista noutajaa pihalle), mutta he ovat vähemmistönä.
Uskon myös siihen, että nykyään naisilla on niin paljon mahdollisuuksia elämässään, että voi olla vaikea päättää, että mitä haluaa. Biologinen tarve tulla äidiksi ja perustaa oma pesä voi jäädä kuulumatta. Omassa tuttavapiirissäni on vain yksi ainoa ns. emohahmo, joka on ollut kotiäitinä yli 10 vuotta ja joka juuri on sellainen pullantuoksuinen ja toki neljän lapsen jäljiltä vähän lössähtänyt (silti yhä tosi kauniskasvoinen), mutta silti äärettömän mukava, vaikka elämä pyörii hyvin pienessä piirissä.
Suurin osa äideistä on ihan taviksia. Osa lihoo, osa pysyy hoikkana, osa omistautuu äitiydelle, osalle vauva on vain yksi osa elämää, osa on vähän aikaa kotiäitinä, osa menee heti töihin kun voi jne. Tässä suomalaisyhteiskunnassa kuitenkin kotiäitinä harva voi olla niin kauan kuin haluaa, vaan yhteinen asuntolaina pakottaa töihin ennemmin tai myöhemmin.
En tiedä, onko yhtään helpompaa sitten olla äiti mutta tulla kohdelluksi niiden normiäitien taholta uranaisena (ilman uraa toim.huom). Tykkään lapsista, tykkään kodista, tykkään leipomisesta, mutta en voi elää, jos en olisi töissä. Toisaalta, en haluaisi myöskään elämää, jossa ei olisi lapsia. Mutta en minä tiedä, miksi se olisi niin tavatonta saada molemmat elämäänsä. Itse olen tinkinyt siitä, että työelämän kunnianhimot on jäissä ja etenen aika matalalentoista vauhtia. Siis nyt, kun lapset on pieniä.
Ulkonäöstä: mitä loppujen lopuksi niin radikaalia elämässä menettää, jos saa muutaman raskausarven (ja muista, myös lapsen)? Mitä oikeasti? Ei kait nyt parhaimmatkaan seksikokemukset ole rintojen kiinteydestä tai raskausarvista kiinni? Lihavuuteen pystyy vaikuttamaan samalla lailla kuin ilman lapsia, jos sen kokee omaa identiteettiä uhkaavaksi. Ja käsittääkseni lantiopohjalihasten kunto ei ole synnyttämisestä kiinni.
Ehkä kirjoituksesi sai sinut miettimään, mitä haluat elämältä. Haluatko lapsia? Siis sitä, että et voi omistaa elämääsi omien halujen täyttämiseen, vaan joudut asettamaan jonkun muun etusijalle useaksi vuodeksi. Haluatko sitoutua siihen? Jos haluat, on loppujen lopuksi aivan sama, millaisena muut sinut näkevät. Sinä elät omaa elämääsi ja teet siitä itsesi näköisen. Ei sinun tarvitse välittää, miten muut elämäsi näkevät. Sinä päätät, sinä määräät!
Ei tosiaankaan ihme, ettei sinulla ole ollut yhtään vakavaa suhdetta!
Onhan keskenkasvuinenkin ihminen? :).
Mielenkiintoinen juttu kaikenkaikkiaan. Ei voinut kuin nauraa. Mitäpä tuohon taas sanoisin..
Elämä on juuri sitä miksi sinä itse sen teet ja miten asennoidut siihen. Täytyy sanoa että nuo kliseet pullantuoksuisesta, muodottamasti pukeutuvista, löysä vaginaisista äideistä on kaukaa haettu. Kirjoittaja ei ehkä tiedä, että juuri raskaana olevia kehoitetaan tekemään lantionpohjanlihasharjoitteita, jonka johdosta itse ainakin olen tiukemmassa kunnossa kuin aikoinaan. 😀 Pulla ei meillä tuoksu, jos sitä ei sitten ole kaupasta ostettu ja mitä vaatteisiin tulee, meillä ei tunneta sanaa virttynyt ja muodoton. Siltikin meillä rakastetaan kaikkia kolmea lasta, yhdessä teemme ja ajan sille etsimme, vaikka töihin olen mennyt aina heti vanhempainvapaan jälkeen. Nautin saadessani olla töissä ja päteä siellä, kotona sitten olen perhettäni varten.
Ai niin, eipäs unohdeta mainita, että oven takana ois jono valmiina, jos joskus edes harkitsisin sellaista vaihtoehtoa. Mutta, mutta… iltatähtikin voisi vielä tulla. 😀
Huuhaata kaikki… Lyhyesti sanottuna; kun nainen nauttii miehestä ja miehen läheisyydestä, täysillä, niin… se on siinä. Pitkä avioliitto ja ero. Sen jälkeen kumppanini ovat sattuneet olemaan kaikki noin kymmenen vuotta nuorempia Itse olen lähempänä kuuttakymppiä ja näin ihanaa ei ole ollut koskaan. Toki olen pitänyt itseni kunnossa ja näytän hyvältä.. yltä ja alta.
En itsekkään pidä miehistä joihin en tunne myös seksuaalista vetovoimaa.
Olen itse kokenut todella kipeän avioeron. Nuorena rakkaudenhuumassa kumpikaan meistä ei varmasti ajatellut, että eroaisimme koskaan. Mutta aika menee eteenpäin, ihmiset muuttuvat, haluamamme asiat (uran ja perheen yhdistäminen) ovat aika raskaita asioita ylläpitää. Nuorena sitä kuvitteli, että voi saavuttaa kaiken. Mekin saimme ihanat lapset, kauniin omakotitalon ja töissäkin pyyhki hyvin. Kun vuosia paahtaa eteenpäin, tulee tyhjä tunne ja rupeaa haikailemaan, että missä se nuoruuden intohimo, vapaus ja sävähdyttävät tunteet ovat.
Nyt vuosia myöhemmin olen antanut ex-miehelleni anteeksi. En kuitenkaan koskaan enää ottaisi häntä takaisin. Silti olen kiitollinen, että hän on antanut minulle tärkeimmän eli lapset.
Nyt yksinhuoltajana arvostan sitä, että ennen lapsia opiskelin ja loin vaatimatonta uraani. Yksinhuoltajaksi jäätyäni minulla on yhä lapset ja ihan kelpo työpaikka. Miestä en saanut vierelleni 15 vuotta pidemmäksi ajaksi, mutta näinkin on ihan hyvä.
Ulkonäöstä: ohuet raskausarvet rinnoissa haalistuivat nopeasti huomaamattomiksi, vatsaan jäi hieman löllöä, vagina on vuosien myötä tiukentunut takaisin ihan mukavaksi (= pääteltynä miesten laukeamisnopeuksista ja kehuista), mutta ennenkaikkea hyväksyn itseni täysin. Nyt uskaltaa sängyssäkin tehdä mitä haluaa pelkäämättä sitä, että kelpaanko, kehtaanko ja olenko tarpeeksi hyvännäköinen.
1. Jutun pointti oli siinä, että typeryyksiä sanaillut mies oli moukka. Piste.
2. En ottaisi keltään 25-vuotiaalta vastaan neuvoja saati keneltäkään muulta kuvailuja siitä, minkälainen on äidillinen tahi urakeskeinen nainen. Sterotypioista ei ole muuta kuin haittaa.
”Ystävieni 50 -vuotiaat vanhemmat tuntuvat eroavan toinen toisensa perään. Ja vaikka puhutaan paljon siitä, että nainen selviää erosta helpommin, niin empiiristen havaintojen mukaan mies perustaa uuden liiton ripeämmin…”
Miehet perustavat liiton, koska eivät osaa / kykene elämään yksin (kuka pesee pyykit, laittaa ruuan, silittää paidat?!?) ja naiset eivät halua uutta ristiä, kun ovat edellisestä onnistuneet hankkiutumaan eroon, vihdoinkin! Eläköön vapaus, sisaruus ja tasa-arvo!!! :))))
On myös täysin mahdollista, että nainen voi elää täysipainoisen ja kokemusrikkaan elämän ilman lapsia ja perhettä ja kas, jopa ilman aviomiestäkin!
Enpä itsekään vielä 25-vuotiaana juuri perustanut ihmissuhteista, halunnut lasta tms. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen naimisissa ja pienen pojan äiti, jolla on mukava työpaikka ja aikaa luoda vielä sitä uraakin.
Unohdetaan strereotypiat, niillä rajoitamme vain omaa ajatteluamme, sillä koskaan emme voi kaikkia muita miellyttää. Ja yleensä syy parisuhteettomuuteen löytyy kyllä muualta kuin äititaipumuksista. 🙂
Ap olet kyllä oikeassa siinä että jos olet sinkku työelämässä niin sitä saa helposti sellaisen leiman ettei lapsia haluaisikaan. Kerran työkaveri kysyi ettenkö halua lapsia, ihmettelin vaan suuresti että mistä niin päättelet ettenkö haluaisi.
Juu, kommentoinut mies oli moukka.
Mutta ei millään pahalla, sinä olet vasta 25-vuotias hyvin nuori nainen. Kun olet vielä noin nuori, siis et esim. 10 v. vanhempi, lienee luonnollista että sinkkuna ollessasi sinua pidetään ei-potentiaalisena lapsensaajana. Harvoin 25-vuotias sinkku yht’äkkiä ”salamaraskautuu”. Ei tuossa mitään ihmeellistä ole.
Kaiken kaikkiaan jutussa oli ihan asiallisia pointteja, vaikkakin kärjistettynä. Kuitenkin päällimmäisenä jutusta huokuu oma nuoruutesi ja kokemattomuutesi, eli ihan oikeasti et vielä monistakaan asioista tiedä paljon mitään.
Miksei voisi olla molempia? Äitiys on rankkaa työtä, rankempaa kuin normaali.
http://idanblogi.com/
”Kuitenkin lause ”Sinusta tulee varmaan hyvä äiti” on kauneimpia asioita mitä voi toiselle sanoa.”
Jaa? Minusta se on kauheinta mitä voi sanoa…
Kyllä on elämänarvot sekaisin numerolla 22. jos toteaa kamalaksi kuultavaksi omille korvilleen, että ”Sinusta tulee varmaan hyvä äiti” lausahduksen. Selitäpä tarkemmin, miksi tuo lause on sinusta niin kamala? Mikä siinä on muka väärin? Kylläkai sinuakin on hoitanut joku hyvä äiti – kun olet edelleen hengissä?
Hmm… Oon aina halunnut ison lauman lapsia, oon aina mielestäni ollut äidillinen. Ja nautin kyllä pullan leipomisesta, ompelusta ja ruuanlaitostakin 🙂 Nallepaitoja ei löydy, mutta nalleja kyllä sitäkin enemmän.
14-vuotiaasta lähtien olen potenut vakavaa vauvakuumetta. Lopulta sopiva mies löytyi kun olin 20-vuotias. Tuli lapsi ja mentiin naimisiin, toista ei alkanut kuulua ja lääkekuurien avustamana raskaus alkoi mutta tuli kesken. Ja se johti eroon lapseni isästä.
Nyt kun olen melkein 30-v, olen alkanut huomata, etten välttämättä sittenkään halua lisää lapsia… Tämä on aika kummallista ja välillä jotenkin noloakin. Olen seurustellut jo kolme vuotta saman miehen kanssa, mutta en tahdo sitoutua häneen, seurustelemme vakavasti (mitä se nyt sitten tarkoittaakin) mutta en tahdo kihlautua tai muuttaa yhteen. Koko ajan joudun selittelemään kavereille ja sukulaisille miksi en tahdo lisää lapsia. Jotenkin ne ”samallahan siinä toinenkin tai useampikin menisi kun nyt on jo yksi”-selitykset eivät uppoa minuun, tuntuu että kaikki yrittää saada mut samaan ”jamaan” kuin he itse ovat. Kadehtivat kai kun saan vapaan viikonlopun joka kuukausi, toisin kuin he jotka joutuvat aina olemaan kotona. Kukaan ei kai ajattele niitä sen kuukauden muita päiviä jolloin olen lapseni kanssa ihan yksin.
Kaippa sitä on tullut ”näin vanhana” jotenkin mukavuudenhaluiseksi. Tenava aloittaa kuitenkin jo oppivelvollisuusputken ja elämä alkaa olla mallillaan, miksi ihmeessä aloittaisin vaipparallin ja imetyssymbioosin taas ihan alusta? Luottamukseni miehiin on mennyt, enkä usko että ”kyllä hän hoitaa oman osuutensa, auttaa siivoamisessa ja lastenhoidossa” ja ”yhdessähän ne lapset tehdään”.
Monesti kun on illanistujaiset ja monilapsisen perheen vanhemmat pohtivat mitä tehdä kun kukaan ei tahdo ottaa kaikkia kolmea (tai useampaa) lasta hoitoon, mies päättää että vaimo jää kotiin. Hänenhän ne lapset ovat. Ja mies todellakin muistaa vitsailla siitä illanistujaisissa. ”Vaimo jäi lastensa kanssa kotiin”. Moni ehkä vastustaa ja väittää että näin ei ole, mutta miettikääpä… Kuinka monessa perheessä isä on valmis jäämään pois töistä sairaan lapsen vuoksi (vaikka se on palkallista lomaa)? En siis väitä, ettei sellaisia isejä olisi, väitän vaan että useammin nainen jää kotiin.
P.S.
Olen kuullut paljon ”sinusta tulee hyvä äiti” ja ”olet tosi hyvä äiti”-kommentteja ja ne tuntuu kivalta. Mutta uskon, että tämä yksi tenava riittää siltikin 🙂
Niin sinähän olet jo äiti ja hoidat velvollisuutesi hyvin tätä yhtä jälkeläistäsi kohtaan. Silloinhan kaikki on hyvin ja oikein. Monilapsiset perheet nauttivat useamman lapsen hoitamisesta ja se on ihan luonnollista sekin.
Annetaan kaikkien elää juuri niinkuin heistä itsestä hyvältä tuntuu – lapsien kera tai ilman lapsia.
Täällä yksi entinen piinkova uranainen, takana muutama usean vuoden seurustelusuhde, joiden jälkeen tulin raskaaksi yhden yön jutusta puoli-tutun kanssa (ja joo, ehkäisyä käytettiin, nyt tiedän, että jos en lotossa voita, kuulun kuitenkin johonkin arvan voittajiin, ehkäisy oli vain vähän vajaa 100% varma) – päätin pitää lapsen, olin 29-v ja urani nousussa, takana toistuvia 15h työpäiviä.
Rinnat ’räjähti’ raskauden aikana, nyt ei niin timmit kuin ennen, ehkä hitusen jopa roikkuvat, tästä olen jo melkein yli päässyt. Raskausarpiakin tuli. Mutta niin myös se maailman ihanin lapsi. Ja nykyään en tee 15h työpäiviä, tietenkään, pitäähän lapsi hakea ajoissa tarhasta ja saan sitten viettää aikaa lapseni kanssa myös.
En varmasti ollut ikinä sitä äiti-tyyppiä, vaikka itse olen tiennyt haluavani lapsia. Työpaikan eronnut 50-v setä myös mietti onko lapseni saanut alkunsa hedelmöityspöydällä, kuten työkaverini, nainen joka on naimisissa naisen kanssa, on 2 lastaan saanut. Kuinka voimmekaan tehdä lapsia, joilla ei ole isähahmoa ollenkaan! Julmaa.
Mutta eipä setä tullut minulta kysymään. Olisin mielelläni kertonut peloistani, toiveistani, lähipiiristäni ja muusta. Mutta kerron sille, joka kysyy minulta. 🙂 Eronneelta sedältäkin olisin halunnut kysyä , millaista vanhemmuutta hän opettaa lapsilleen.
Lapsen myötä en ole katkera kenellekään, pidän edelleen työnteosta ja silloin kun on venyttävä töissä, teen sen tietenkin sen jälkeen kun lapseni on jo nukkumassa, tarhapäivän jälkeisistä tunneista lapseni kanssa en luovu, ja silti hoidan työni hyvin.
No jaa…Mä jätän lapsenteon ja äitinä olemisen suosiolla niille , jotka siihen haluaa ryhtyä , koska itselleni en tule lapsia ikinä hankkimaan. Ei mitään halua ryhtyä moiseen puuhaan.
Lapsia tai ei entuudestaan… työnantajapuoli voi pahimmillaan olla aivan törkeä ”oikean ikäisen” eli näin ollen potentiaalisen äitihahmon hakiessa työpaikkaa. Aikamoinen uhkatekijä tuo äitiys. Kyselläänköhän miehiltä työhaastattelussa, että aiotko ruveta isäksi lähiaikoina??!
Olen samanikäinen kuin kirjoittaja, samantyylisessä elämäntilanteessa, hieman uakehityksellisesti hitaampana.
Uskon että kun koet ”oikean rakkauden” ja sitä seraavan parisuhteen, ymmärrät pelkäämiesi asoíoiden triviaaliuden. Mietit nyt niin kovasti sitä mitä menetät, etkä juuri sitä mitä saat.
Kannattaa oppia luopumaan, ja uskomaan että luopuessa tekee tila uudelle, hyvälle. Kevyt aloitus: ennakkoluulojen aiheuttamasta epävarmuudesta ja peloista irti päästäminen.
Ja sitä tietä ”tuntemaan itseä”.
Vastaus lopussa olevaan kysymykseen on yksinkertainen. Se on mahdotonta. Siksi miehet ovat maailman sivun pitäneet rakastajia ja käyneet huorissa. Silti he kiltisti palaavat kotiin pullantuoksun keskelle, jossa onnellinen (tai vähemmän onnellinne) mamma huolehtii lapsikatraasta. Tämä on osa ihmisluontoa eikä sitä mitkään epänaiselliset feministiajattelijat pysty mihinkään muuttamaan.
Olin varmaan myös epä-äidin näköinen – kun nyt 6-vuotiaan ainokaisen äitinä ajattelen aikaa vuoteen 2002 asti. Lapsi oli haaveissa aina. Pitkäaikaisella työpaikalla ei minulle juurikaan koskaan puhuttu mitään lapsijuttuja. Hyvin on asiat loksahtaneet elämässä – paitsi se, että sain jo lapsen täyttäessä 3 kuulla, että ”jos sinä vielä työllistyt, kun olet ollut jo niin kauan posi työelämästä”. Olen hankkinut korkeakoulututkinnon äitiyslomalla aloittaen ja kun en sillä työllistytnyt, niin nyt ylemmäksi yliopistotutkinnoksi sitä täydentämässä. Ja enpä vaan vieläkään työllisty. Muistan, että mulle sanoi esimies ”kehityskeskustelussa” joskus 2000, että ”voisihan ollakin, että saisit jostain muualta vielä töitä”. Että pistää ihemetelemään, mitä viestiä sitä oikein ympäristöönsä välittää… Aina väärää…
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous