Julkkikset

Kirjailija Märta Tikkanen nauttii vanhuudesta ilman parisuhdetta: ”On ihanaa olla riippumaton”

Märta Tikkanen oli 49-vuotias jäädessään leskeksi. Hän matkusti paljon ja kohtasi aina välillä miehiä, jotka tuntuivat ihanilta. Tapailua ja kirjeenvaihtoa oli, mutta kenenkään kanssa hän ei enää elämäänsä halunnut jakaa.
11.11.2019 Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sampo Korhonen

Toissa yönä Märta Tikkanen näki erikoisen unen. Siinä hän saatteli siskoaan Gunnelia taivaan porteille. Pikkusisko kuoli pitkään sairastettuaan pari viikkoa sitten.

Unessa naiset huomasivat, että taivaaseen oli pitkä jono. Hetki siinä seisoskeltiin, kunnes isosisko Märta otti ohjat käsiinsä: ”Kuule, sinä olet odottanut jo niin pitkään, että me menemme nyt jonon ohi.”

Portista sisään päästyään Gunnel kääntyi ja sanoi hymyillen: Här är idel fröjd och glädje. Täällä on pelkkää iloa ja riemua. Mikä lohdullinen viesti tuonpuoleisesta!

84-vuotiaalla Märtalla ei silti ole mikään kiire seurata siskoa. Hän asuu Helsingissä senioritalossa, jonka parvekkeelta aukeaa näkymä yli Pikku-Huopalahden kattojen. Koti on täynnä muistoja: edesmenneen puolison Henrik Tikkasen piirroksia, pronssipatsaita perheenjäsenistä, hyllymetreittäin kirjoja.

Kuopus Sofia asuu samassa talossa pikkuyksiössä pari kerrosta ylempänä ja esikoisen, Susannan, koti on näköetäisyydellä. Myös pojat Johan ja Robert perheineen asuvat lähiseuduilla. Märta sanoo elävänsä ihanaa elämänvaihetta. Saa tehdä, mitä huvittaa. Jos jaksaa.

– Muisti ei vain ole entisensä: unohtelen asioita. Se saattaa tosin olla joskus ihan hyväkin.

Pakko kirjoittaa

”Päiväni täyttyvät yhä kirjaimista, sanoista ja lauseista. Joka aamu vien teemukin lempinojatuolini viereen ja kirjoitan mustaan kirjaan kaiken maailman asioita: mistä iloitsen, mitä toivon, mitä pelkään.

Hyllyssäni on pitkä rivi näitä kirjoja. Jälkipolvi saa aikanaan halutessaan tutustua niihin. Tekstejä pitäisi kyllä vähän sensuroida ennen kuin ne voi antaa muiden luettavaksi. Suuttuessani olen saattanut sanoa ihmisistä aika inhottavastikin. Ai että tekee hyvää saada ikävät tunteet ulos kirjoittamalla!

Aikaisemmin jouduin usein nousemaan tuolista kirjoituskoneen tai tietokoneen ääreen, kun mieleen nousi ajatuksia, joita halusin työstää lisää. Kirjailijan ammatista ei onneksi ole pakko koskaan jäädä eläkkeelle. Mutta enää ei ole sellaista tunnetta, että täytyy täytyy täytyy. Kirjoitan lähinnä itselleni. Käyn yhä myös kirjeenvaihtoa rakkaan ystäväni, ruotsalaisen kirjailijan Åsa Mobergin kanssa. Joskus soittelemme ja jompikumpi sanoo: ’Hei, ei puhuta enempää. Tämä täytyy kirjoittaa.’ Ajatukset menevät haaskuuseen, jos niitä ei laita paperille. Läheiset naisystävät ovat olleet korvaamattomia. He ovat pelastaneet minut silloin, kun on ollut raskainta ja vaikeinta.

Kolmekymppisenä muistan ensimmäisen kerran havahtuneeni ikääni: trettio år och ingenting gjort! Vaikka olihan minulla täysi elämä: työ opettajana, lapset ja paljon huomiota vaativa mies. Koko ajan tapahtui. Se oli rikasta ja kiihkeää aikaa, mutta olen onnellinen, että se on nyt ohi. Päivärytmini on mukavan verkkainen. Joka aamu ajattelen: ihanaa, kun ei ole kiire mihinkään.”

– Joka aamu vien teemukin lempinojatuolini viereen ja kirjoitan mustaan kirjaan kaiken maailman asioita: mistä iloitsen, mitä toivon, mitä pelkään, Märta Tikkanen kertoo.

– Joka aamu vien teemukin lempinojatuolini viereen ja kirjoitan mustaan kirjaan kaiken maailman asioita: mistä iloitsen, mitä toivon, mitä pelkään, Märta Tikkanen kertoo.

Märta Tikkanen valitsi miehet nenällään

”Olin kuudentoista, kun tutustuin ensimmäiseen aviopuolisooni Leif Ginmaniin. Hänen äidillään oli tapana sanoa, että me olimme leikkikavereita. Hän oli sellainen hunajainen mies – niin väritykseltään kuin luonteeltaankin. Menin naimisiin 23-vuotiaana, ja seuraavana vuonna syntyi esikoiseni. Liittoni oli kaikin puolin hyvä. Mutta sitten kohtasin Henrikin.

Henrikin matkaan lähtiessäni tiesin, ettei suhde tule olemaan helppo. Mutta lähtö oli vääjäämätön.

Kaikki elämäni miehet olen valinnut nenälläni. Jos joku tuoksuu juuri oikealta, silloin on mentävä. Henrikin tuoksu oli ihana, ja hänen ihonsa oli uskomattoman pehmeä. Hän oli mielestäni tavattoman komea mies. Mutta eniten rakastuin sanoihin.

Henrikillä todella oli sana hallussa. Hän puhui koko ajan, niin valveilla kuin unessakin. Hän osasi ilmaista itseään älykkäästi ja persoonallisesti.

Ennen eroa Leifistä painin hirvittävien ristiriitojen kanssa. Kauheimmat hetket koin, kun menin anoppini luo kertomaan, että nyt minä lähden ja otan pikkutyttöni mukaan. Hän totesi sattuvasti: ’Me älykkäät naiset olemme kyllä vähän ilkeitä’. Aiheutin valtavan pettymyksen itselleni ja läheisilleni. Onneksi välit säilyivät.

Elämä Henrikin rinnalla oli suuri seikkailu. Hän oli hyvin yllätyksellinen mies, hyvässä ja pahassa. Kirjoitin joskus: Välj en varg och diska själv. Valitse susi ja tiskaa itse. Suden vahvuudet ovat muualla kuin kotitöissä.

Vaikka naiset lakosivat Henrikin charmin edessä, en ollut erityisen mustasukkainen. Meidän suhteemme oli niin vahva, ettei siihen kukaan olisi päässyt väliin.

Alkoholi aiheutti Henrikille ongelmia jo tavatessamme, mutta en tajunnut sitä silloin. Olin tottunut lapsuudenkodissani siihen, että vieraille tarjottiin joskus tilkka konjakkia, ei enempää. Kirjoitin inhorealistisen runoteoksen Vuosisadan rakkaustarina, jotta Henrik ymmärtäisi, millaista on elää alkoholistin rinnalla. Näytin hänelle vasta valmiin tekstin ja hieman jännitin vastaanottoa. Mutta hän sanoikin: ’Tämä on suurenmoista. En anna sinulle ikinä anteeksi, jos et julkaise tätä.’ Viinan takia olin vähällä lähteä liitosta, mutta sitten Henrik sairastui leukemiaan. Hän kuoli 59-vuotiaana vuonna 1984. Kaikesta huolimatta, jos saisin päättää uudestaan, lähtisin yhä Henrikin matkaan. Hän oli ilman muuta elämäni rakkaus.”

– Sanoilla on aina ollut elämässäni tärkeä sija. Mieheni Henrik osasi käyttää sanoja tavattoman älykkäästi ja persoonallisesti, Märta Tikkanen sanoo.

– Sanoilla on aina ollut elämässäni tärkeä sija. Mieheni Henrik osasi käyttää sanoja tavattoman älykkäästi ja persoonallisesti, Märta Tikkanen sanoo.

Säädytöntä tekstiä

”Minusta olisi varmasti tullut kirjailija ilman Henrikiäkin. Olisin ehkä jopa aloittanut aiemmin ja ollut tuotteliaampi. Nuorena perheenäitinä minulle ei ollut siihen aikaa eikä voimia. Mutta ilman Henrikiä minusta olisi tullut hyvin toisenlainen kirjailija. Hän totisesti antoi aiheita.

Lapsuudenkodissani luettiin paljon, ja kirjoitin pienestä pitäen satuja ja tarinoita. Vaikka minulla oli pikkusisko, kasvoin jotenkin siihen ajatukseen, että olen maailman napa. Tilanne muuttui, kun veljeni syntyi ollessani kuusivuotias. Itselleni lohduksi kirjoitin tarinan onnellisesta perheestä, johon kuului isä, äiti ja tytär – ainoa lapsi. Ajattelin, että tämän minä kumminkin osaan, vaikka taloon oli tullut ’pikkumies’, isän silmäterä.

Sittemmin olen ollut hyvin kiitollinen veljestäni. Ollessani oikein tympääntynyt vastakkaiseen sukupuoleen, olen muistuttanut itseäni siitä, että maailmassa on myös veljeni kaltaisia ihania miehiä.

Minut kasvatettiin kiltiksi tytöksi. Piti olla tottelevainen ja ahkera ja pärjätä koulussa. Siitä roolista murtauduin ulos viimeistään silloin, kun feministinen romaanini Miestä ei voi raiskata julkaistiin vuonna 1975.

Toimin tuolloin Helsingin ruotsinkielisen työväenopiston Arbiksen rehtorina. Muistan, kuinka nousin koulun portaita ja perässäni kävellyt vanhempi rouvashenkilö läpsi minua takapuolelle huutaen: ’Fyi fyi fyi, miten kamalan kirjan olet kirjoittanut.’ ”

Ikääntyminen tarkoittaa luopumista. Viime talvi oli ensimmäinen, jolloin Märta ei viettänyt aikaansa yksin mökillä saaristossa. – Lapset olivat sitä mieltä, että se ei ole hyvä idea, Märta Tikkanen kertoo.

Ikääntyminen tarkoittaa luopumista. Viime talvi oli ensimmäinen, jolloin Märta ei viettänyt aikaansa yksin mökillä saaristossa. – Lapset olivat sitä mieltä, että se ei ole hyvä idea, Märta Tikkanen kertoo.

Yllätys peilissä

”Aivan viime vuosiin asti asuin mökillä saaristossa usean kuukauden vuodessa. Torpassa ei ole peiliä, joten ehdin aina unohtaa, miltä näytän. Oli suuri yllätys, kun kaupunkiasuntoon palatessani näin kuvajaiseni peilissä kylpyhuoneen kirkkaissa valoissa. Eihän se mikään iloinen näky ollut, mutta en minä sitä surrut. Rypistyminen on pieni asia sen rinnalla, että jalat sentään vielä kantavat.

En ole koskaan juuri kiinnittänyt huomiota ulkonäkööni. Äiti aina korosti, ettei ole niin väliä, miltä näyttää, kunhan asu on hel och ren, ehjä ja puhdas. Henrik sen sijaan oli hyvin turhamainen. Hänellä oli aina laadukkaat italialaiset kengät ja luonnonsilkkipaidat, minä rehjustin perässä kauhtuneissa marimekoissani ja puukengissäni.

Henrik kuvaili eräässä teoksessaan, miltä hänen silmissään näytin tutustuessamme. Pienet vinot silmät, pystynenä, korkeat poskipäät. Vaikka kuvaus oli vähemmän mairitteleva, hän halusi juuri minut.

Nuorena kärsin hormonaalisesta migreenistä. Hirveä päänsärky alkoi aina yhtä aikaa kuukautisten kanssa. Vatsassa velloi, silmien takana jyskytti ja näkökentässä tanssi vihreitä renkaita. Opin kantamaan mukanani omenia ja kinkkuvoileipiä. Kun söin jotakin puolentoista tunnin välein, kohtaukset pysyivät aisoissa. Vaihdevuosien jälkeen ne loppuivat kokonaan.

Ikääntyminen näkyy kropassa väsymyksenä. En vain enää jaksa yhtä paljon kuin ennen. Olen luvannut itselleni tehdä puolen tunnin kävelylenkin päivittäin. Kävelen myös portaat ylös kotiini viidenteen kerrokseen.

Kotitaloni alakerrassa voisi harrastaa uintia ja jumppaa. Mutta altaan aukiolo ja ohjattu jumppatuokio sattuvat samaan aikaan aamuisen kirjoitushetkeni kanssa. Siitä en vain voi luopua.”

Olisipa ukkoystävä

”Olin 49-vuotias jäädessäni leskeksi. Matkustin paljon ja aina välillä kohtasin miehiä, jotka tuntuivat ihanilta. Tapailua ja kirjeenvaihtoa oli. Mutta kenenkään kanssa en halunnut enää jakaa elämääni.

Yhteiselo Henrikin kanssa oli sen verran työlästä, että ajattelin ’tack, det räcker’, kiitos riittää. En enää jaksa pestä kenenkään sukkia. On ihanaa olla riippumaton.

Edelleen joskus tuumin, että olisi kiva, jos olisi gubbvän, ukkoystävä. Voitaisiin mennä yhdessä teatteriin tai elokuviin tai kävelylle. Mutta eihän sellaisia ole tarjolla! Miehet kuolevat niin varhain.

Parisuhderakkautta en enää edes kaipaa. Minulla on kaksi poikaa ja kuusi poikalasta seuraavassa sukupolvessa, joten ihania miehiä on ympärilläni riittämiin.”

Märta Tikkanen ja Henrik Tikkanen.

Kirjailijapariskunta Märta Tikkanen ja Henrik Tikkanen poseerasi Linnan juhlissa 6. joulukuuta 1975.

Vaihtuvat roolit

”Esikoiseni täytti tänä vuonna 60. Tuntuu ihan kummalliselta, että olen kuusikymppisen äiti. Mihin aika oikein katoaa?

Kun sain ensimmäisen lapsenlapseni 1987, hoidimme Susannan kanssa häntä pitkälti kahdestaan. Järjestelymme oli aivan täydellinen – kaksi naista ja vauva. Auttava käsi oli aina lähellä, joku jonka kanssa voi jakaa ilot ja pienet murheet. Kukaan ei mököttänyt mustasukkaisena ja syrjäytettynä tai kiukutellut, ryypännyt ja järjestänyt kohtauksia. Mietin tuolloin, miksi se onnistuu naisilta mutta ei miehiltä. Mikseivät miehet voi olla samanlaisia kuin naiset?

Kun ikää karttuu, lasten ja vanhempien roolit vaihtuvat. Jälkikasvu pitää nyt huolta minusta. Tytär soittaa Stockan ruokaosastolta ja tiedustelee, tarvitsenko kaalikääryleitä. Poika kysyy, haluanko lähteä hänen perheensä mukana mökille.

Nuorimmaisen, Sofian, kanssa tuemme toisiamme. Hänellä todettiin nuorena tarkkaavaisuushäiriö ADHD. Henrik ei koskaan hyväksynyt sitä, että tyttäressä olisi jotakin vikaa. Itse halusin Sofialle diagnoosin, jotta hän saisi parhaan mahdollisen hoidon.

On ollut hienoa saada nähdä, että Sofialla on ihan oma elämänsä, vaikkei hän ole kyennyt ansiotyöhön. Sofia on hyvä ratsastaja, kuten isänsäkin. Hevoset ovat olleet hänelle suureksi lohduksi vaikeuksissa. Hän käy päivittäin talleilla ja pärjää kilpailuissa. Olisipa Henrik päässyt näkemään hänen menestyksensä!

Minua lohduttaa tieto, että sisko, veljet ja edunvalvoja ovat Sofian tukena sitten, kun minua ei enää ole.

Kuolemaa en osaa pelätä. Olen saanut elää ihanan, rikkaan elämän, ja on selvää, että joskus se päättyy. Ajattelen, että kuolema on kuin uni, johon saa vaipua illalla oikein väsyneenä.

Olen jo isomummi, lapsenlapsenlapseni on puolitoistavuotias vilkas pieni poika, joka kävelee ja tapailee ensimmäisiä sanojaan. On ilo saada seurata hänen kasvuaan. Elämä jatkuu, minusta riippumatta.”

Kuka historiallinen henkilö olisit?

– Joku 1700-luvun ranskalainen naiskirjailija, jolla oli mahdollisuus sivistykseen ja joka ei päätynyt giljotiiniin. Ehkä Madame de Sévigné.

Kenet kutsuisit päivällispöytään?

– Kaksi rakasta kirjailijaystävääni Åsa Mobergin ja Birgitta Stenbergin. Sillä edellytyksellä, että minun ei tarvitsisi laittaa ruokaa. Ja jos Birgittakin olisi edelleen elossa.

Kuka oli nuoruuden tai lapsuuden idolisi?

– Margaret Mitchell, joka kirjoitti Tuulen viemää. Luin sen kannesta kanteen seitsemän kertaa ja näin elokuvan. Miespäähenkilössä Rhett Butlerissa on jotakin samaa kuin puolisossani Henrikissa.

Kehen historialliseen henkilöön haluaisit tutustua?

– Kuningatar Elisabet I oli aikamoinen nainen. Hän tiesi, mitä tahtoi ja toteutti sen.

Märta Tikkanen, 84

Työ: Kirjailija, eläkkeellä.

Asuu: Senioritalossa Helsingissä.

Perhe: Neljä lasta perheineen.

Ajankohtaista: Romaani Pakko yrittää kir- (S&S) ilmestyi juuri.

Juttu on julkaistu Annassa 43/2019.

Lue myös: Kirjailija Sirpa Kähkönen yksinolosta: ”Ystävät ovat modernin ihmisen suku”

Lue myös

Suosittelemme