Julkkikset

Kirjailija Sirpa Kähkönen yksinolosta: ”Ystävät ovat modernin ihmisen suku”

– Olen yhtä aikaa tietoinen siitä, mitä jo osaan, ja rohkea tunnustamaan kaiken sen, mitä en vielä hallitse, eron jälkeen itsekseen asuva kirjailija Sirpa Kähkönen sanoo.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Niclas Mäkelä

Suuri elämänmuutos tiivistyi viime jouluun. Ei enää piparkakkutalkoita tai tonttunauhoja ikkunoissa. Ei kihelmöivää joulupukin odotusta.

Perhe oli hajonnut. Aikuistunut Aino-tytär vietti aattoiltaa ensimmäistä kertaa omassa kodissaan poikaystävänsä kanssa, ex-puoliso tahollaan. Pitkäaikainen perheenjäsen, Nelli-koira, oli haudattu syksyllä.

Silti haikeudelle ei ollut sijaa. Sirpa Kähkönen järjesti helsinkiläisessä pikkukaksiossaan ”orpojen joulun” kahdelle samankaltaisessa elämäntilanteessa olevalle ystävättärelleen. Pöytään ei kannettu perinteisiä kinkkua ja laatikoita, vaan paahdettua kurpitsaa itämaisilla mausteilla ryyditettynä.

Kun ystävät olivat poistuneet, Sirpa tiskasi astiat ja lähti viereiseen Kallion kirkkoon jouluyön konserttiin. Istuessaan yksin siellä juhlakansan joukossa hän ymmärsi, että yksi vaihe elämässä oli nyt lopullisesti ohi.

– Lapsiperheaika on päättynyt eikä palaa enää koskaan. Se on vain pakko hyväksyä. Nyt järjestelen asioita mielessäni niin, että olen valmis ottamaan vastaan uuden elämänvaiheen.

Ensimmäistä kertaa yksin

56 muuttolaatikkoa. Sellainen määrä kirjoja kannettiin tammikuun 2018 alussa Sirpan uuteen kotiin, kalliolaisen kerrostalon kuudenteen kerrokseen. Hyllyt oli jo pystytetty, enää täytyi vain nostella kirjat omille paikoilleen. Kuormassa tulivat myös sänky, pöytä ja pari tuolia, paljon muuta ei mukaan mahtunut.

Muuttopäivän iltana Sirpa puikkelehti kirjatornien välissä ja pysähtyi välillä ikkunan ääreen katselemaan näkymää vanhojen puiden latvojen yli. Elinympäristö vaihtui täydellisesti: asumisoikeusasunnosta vuokrakämppään, rivitalosta kerrostaloon, lapsiperheiden suosimasta Viikistä keskelle kivikaupunkia.

Lisäksi Sirpa asuu nyt yksin ensimmäistä kertaa sitten opiskeluaikojen.

Pelottiko?

– Mitä olisin pelännyt? Sitäkö, että en osaisi olla itsekseni? Että en pärjäisi omillani? Ei, ei minua pelottanut. Avioero oli pitkään harkittu ja molempien hyväksymä asia, siihen ei liittynyt repivyyttä tai dramatiikkaa. Asiat vain kehittyivät siihen suuntaan.

Ainoastaan koira oli ihmeissään. Se ei ymmärtänyt, mihin tutut ihmiset ympäriltä yhtäkkiä katosivat. Nelli hankittiin aikoinaan, kun tytär alkoi kantaa kirjastosta kassikaupalla koirakirjoja, piirteli ainoastaan koiran kuvia ja puhui lakkaamatta koirista. Sirpa arveli, että ainoalle lapselle eläinkaveri voisi olla oivallista seuraa.

Toki äiti ymmärsi, ettei alakoululaisesta olisi yksin hoitamaan lemmikkiä. Nellistä tulikin Sirpan uskollinen lenkittäjä. Pari kertaa päivässä se keskeytti kirjailijan työpäivän ilmoittamalla, että nyt on aika lähteä ulos.

Nellin kanssa Sirpa alkoi myös ottaa haltuun uusia kotikulmia. Löytyi kahviloita, joihin koirakin oli tervetullut, ja ravintola, josta noutoruokaa hakiessa tarjoilijat sujauttivat kananpalan nelijalkaiselle seuralaiselle. Kaksitoistavuotias koira ei tosin jaksanut enää hölkytellä entiseen malliin. Nopeasti se hoksasi raitiovaunujen tarjoamat mahdollisuudet. Kun Nellin mielestä oli kävelty riittävästi, se ohjasi emäntänsä päättäväisesti ratikkapysäkille.

Viime syksynä Sirpa saattoi Nellin viimeiselle matkalleen. Hän makasi koiransa vieressä eläinlääkärissä, kun se siirtyi autuaampiin lenkkimaisemiin.

Nyt kotona ei ole enää lasta eikä koiraa. Ei ketään, jota paijata ja joka tarvitsisi päivittäistä huolenpitoa. Se on Sirpan mukaan hieman haikeata mutta myös hyödyllistä.

– Kun hoitaa kaikkia muita, itsen hoitaminen jää taka-alalle. Perhe-elämän yleinen kohina vaikutti niin, ettei minulla ollut aikaa pohtia, kuka olen, millaista elämäni on ollut ja millaista haluaisin sen olevan. Nyt sellaiseen on mahdollisuus.

Sirpa Kähkönen on hyvissä väleissä ex-puolisonsa kanssa. – Elämää helpottaa, kun ei tarvitse riidellä ja kantaa kaunaa.

Sirpa Kähkönen on hyvissä väleissä ex-puolisonsa kanssa. – Elämää helpottaa, kun ei tarvitse riidellä ja kantaa kaunaa.

Stressi aktivoi Crohnin taudin

Yksin asuessa arjen rutiinit on täytynyt luoda uudestaan. Syömisen ja liikkumisen kanssa Sirpa oli aluksi vähän hukassa. Hän oli mielestään ollut taitava ruoanlaittaja, joka kokkasi laajasta reseptivalikoimasta perheelle monipuolisia aterioita. Nyt koko järjestelmä on romuttunut.

– Olen urheasti opetellut laittamaan ruokaa vain yhdelle, mutta ateriani jäävät vähän nilkuiksi. En esimerkiksi millään viitsisi keittää riisiä lisukkeeksi, koska sen jälkeen pitäisi pestä kattila. Yöllä herään joskus nälkäisenä.

Sirpa Kähkönen sanoo tajunneensa jo nuorena opiskelijana, että ilman säännöllistä liikuntaa hän vajoaisi ennen pitkää kirjakasojensa keskelle ässänmuotoiseksi raunioksi.

Niin oli vähällä käydä viime keväänä, jolloin Sirpa kirjoitti uutta romaaniaan Muistoruoho. Koiran kuoltua lenkkeily oli hiipunut. Selkä alkoi vihoitella ja istuminen kävi kivuliaaksi. Niinpä hän kirjoitti seisaallaan muun muassa silityslaudan ääressä.

Kesällä, kirjan valmistuttua, oli aikaa keskittyä kuntoiluun. Sirpa ilmoittautui pilatekseen ja kehonhuoltoryhmään. Lisäksi hän käy tanssimassa 5Rytmiä-tunneilla. Se on improvisoitua liikuntaa, jossa ei tarvitse opetella koreografioita. Se sopii Sirpalle.

– En ole kinesteettisesti kovin lahjakas: monimutkaisten askelkuvioiden oppiminen on minulle työlästä. Sen sijaan tällainen rytmiin sulautuva, itseä ilmaiseva liikkuminen tuntuu omalta. Nautin siitä valtavasti! Tämän ikäisenä minulla ei ole enää mitään estoja sen suhteen, miltä näytän tanssiessani.

Syömistä ja liikkumista rajoittaa jonkin verran Crohnin tauti, tulehduksellinen suolistosairaus, joka diagnosoitiin kymmenisen vuotta sitten. Oireet saatiin kuriin lääkkeillä, ja tauti oli pitkään rauhallisessa vaiheessa. Stressi saa sen aktivoitumaan. Avioeron ja muuton aikoihin kivut yltyivät, samoin alkuvuonna, jolloin uuden romaanin kirjoitustyö oli kiihkeimmillään.

– Kun vatsa oli ärtynyt, en uskaltanut päivisin syödä juuri mitään, jotten joutuisi jatkuvasti juoksemaan vessassa. Nyt tilanne on taas rauhoittunut. Yritän olla ajattelematta sairauden tuomia hankaluuksia, sillä se vie helposti kaiken huomioni ja kuluttaa mielen energiaa.

Stressiä välttääkseen Sirpa pyrkii joka päivä ”vähän lomailemaan”. Poikkeamaan kahvikupilliselle, istumaan puistonpenkille kelloa vilkuilematta. Perjantaiaamun säännöllinen rentoutushetki on Helsingin Sanomien ristikon täyttäminen.

– Vaikka olisi kuinka kiire, ajattelen, että hä hää, teen tämän silti.

Lue myös: Kirjailija Sirpa Kähkönen: ”Nautin iän tuomasta varmuudesta”

Tasapainoilua

Kirjailijantyön edellytys on kyky sietää yksinoloa. Se taito Sirpalla on ollut lapsesta saakka. Hän on aina viihtynyt omassa seurassaan.

Kirjoittaessa olo ei ole yksinäinen: romaanien henkilöhahmot pitävät seuraa. Joskus kirjan tapahtumat tempaavat mukaansa niin, että tunnelmasta on vaikea irrottautua. Äitiys oli tähän oiva apu. Mielikuvitusmaailmasta oli pakko astua ulos, kun tytär tuli koulusta kotiin. Piti laittaa välipalaa. Kysyä, miten päivä meni, ja myös malttaa kuunnella.

– Monesti ajatellaan, että perhe-elämä haittaa taiteilijan työtä. Itse en koskaan kokenut niin. Lapsen kanssa touhuaminen vähensi liiallista itsetarkkailua, joka on tämän ammatin varjopuoli. Tiedän, mitä ohjaaja Ingmar Bergman tarkoitti puhuessaan ”omista demoneistaan”. Minulla ne ovat ääniä, jotka kysyvät, mikä oikein luulet olevasi. Taiteilijan työtä tehdään oman persoonan kautta, ja yksin ollessa ikävät äänet saavat enemmän tilaa. Siksi taiteilijuuden ja äitiyden yhdistämisestä syntyi hyvä balanssi. Nyt tasapaino täytyy yrittää löytää toisella tavalla.

Työ ei onneksi ole pelkästään yksin puurtamista. Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana Sirpalla on myös työyhteisö. Lisäksi lähipiiriin kuuluu kymmenkunta eri elämänvaiheessa mukaan tarttunutta ystävää. Heille voi viestitellä ja kysyä niin kuin lapsena oli tapana: Ootko tänään mun kaa?

– Moni helsinkiläinen on muualta tullut, ja sukulaiset ovat kaukana. Ystävät ovat modernin ihmisen suku.

Toki myös tytär poikaystävineen käy silloin tällöin tervehtimässä. Sirpa sanoo käyttävänsä äitien peruskeinoa, lihapatojen ääreen houkuttelua. Paitsi että vegetaristityttärelle tarjotaan kasvisruokaa.

– Joka päivä tulee silti hetki, jolloin tunnen itseni yksinäiseksi. Tunteeseen ei liity mitään arvolatausta. Yksinäisyydestä puhutaan usein ahdistavana ja tuskallisena asiana, josta pitäisi päästä eroon. Itse en ajattele niin. Totean vain konkreettisen havainnon: Nyt minä olen yksin.

– Olen yhtä aikaa tietoinen siitä, mitä jo osaan, ja rohkea tunnustamaan kaiken sen, mitä en vielä hallitse, Sirpa Kähkönen sanoo.

– Olen yhtä aikaa tietoinen siitä, mitä jo osaan, ja rohkea tunnustamaan kaiken sen, mitä en vielä hallitse, Sirpa Kähkönen sanoo.

Räppiä, ei rakkautta

Syksyllä Sirpa Kähkönen täyttää 55. Siinä iässä tietää jo, ettei aikaa ole loputtomiin. Että vanhuus kärkkyy kulman takana.

– Siitä huolimatta ikääntyminen merkitsee minulle valtavaa vapautumista. Naiselle, jolle ulkonäkö on kaikki kaikessa, vanheneminen on varmaan kamalaa. Itsekin näen peilistä, että ryppyjä tulee koko ajan lisää ja ulokkeeni lähenevät yhä enemmän maanpintaa. Silti en ole koskaan ollut niin itsevarma kuin nyt.

Varmuus liittyy henkiseen turvaan, joka Sirpalla on nyt itsessään.

– Olen yhtä aikaa tietoinen siitä, mitä jo osaan, ja rohkea tunnustamaan kaiken sen, mitä en vielä hallitse. Osaan olla lempeä ja kannustava itselleni, koska uskon, että sillä tavoin ihminen saa voimansa käyttöön. Osaan nauraa itselleni. Ymmärrän tavoitella tyyneyttä tässä maailmassa, jossa osa ihmisistä pyrkii tahallaan järkyttämään toisten mielenrauhaa. Olen yhtä vapaa kauneuden ja vetovoiman laeista kuin lapsena. Elän ja ihmettelen.

Mitä elämä saisi Sirpalle vielä tarjota?

Tämän hetkiset haaveet eivät liity ainakaan parisuhteeseen. Sirpa tutustui entiseen puolisoonsa 17-vuotiaana ja yhdessäoloa kesti yli 35 vuotta. Nyt on hyvä hetki vetää henkeä.

– En kaipaa rakastumisen tunnetta, en ainakaan toistaiseksi. Ensin haluan selvittää, mihin suuntaan minun pitää vielä kehittyä. Olen realisti ja ymmärrän, että saatan elää lopun elämääni yksin. Mutta kuten kahdeksankymppinen kirjailijaystäväni Marja-Leena Mikkola sanoo: ”Eihän yksin olemisessa ole mitään pahaa.”

Sen sijaan Sirpa toivoo saavansa seurata vielä pitkään, millaiseksi tyttären elämä muodostuu. Hän haluaisi myös repäistä, tehdä jotakin, mitä ei välttämättä odoteta 55-vuotiaalta naiskirjailijalta. Esimerkiksi laajentaa itseilmaisuaan rap-lyriikkaan. Tekstiä on jo syntynyt, vielä pitäisi hioa rytmejä.

– Haluaisin räpätä esimerkiksi sitä, millaista oli kasvaa tyttönä 1970-luvulla. Vaihdevuodetkin voisivat olla hyvä teema, minulta ne taitavat kyllä olla jo ohi.

Perinteisten laulujen kirjoittajana Sirpa on jo kunnostautunut. Vihan kevät -näytelmään niitä syntyi useita. Näytelmän loppulaulu kertoo siitä, miten vaikean ajan läpi kuljetaan sovitukseen: On lähdettävä kulkemaan / On jaksettava taivaltaa / On osattava armahtaa / On aika viha unohtaa / Yön pimeimmänkin halki / voi rakkaus meitä johdattaa.

Sitten on vielä iso haave: Japanissa olisi hienoa päästä käymään. Sirpa on kiinnostunut japanilaisesta estetiikasta ja luonnosta, ja tytär tutustutti hänet aikoinaan anime-elokuviin ja manga-sarjakuviin.

– Koska sukupolveamme moititaan siitä, että olemme aiheuttaneet ilmastonmuutoksen, sinne pitäisi matkustaa junalla Venäjän halki ja kalastaja-aluksella meren yli. Se olisi todellinen seikkailu!

X