Julkkikset

Vaikeasta paniikkihäiriöstä ja kuolemanpelosta kärsinyt Samae Koskinen: ”Olen hyvä esimerkki siitä, että kaikesta voi selviytyä”

Muusikko Samae Koskisen nuoruutta varjosti vaikea paniikkihäiriö. Puoleksitoista vuodeksi hän linnoittautui kotiinsa. Musiikin tekeminen ja viisas nainen auttoivat ulos ahdistuksesta.
8.7.2019 Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sampo Korhonen, Mirva Kakko

Ei kai mulla ole kakkaa kynsien alla? Samae Koskinen, 40, tarkastelee huolestuneena sormenpäitään lounasravintolassa.

Aamu on ollut hektinen. Edellisyönä Samae palasi keikalta pikkutunneilla mutta ei osannut heti nukkua. Kymmenen päivän lomareissun jäljiltä koko perheen vuorokausirytmi on vielä sekaisin. Vauva heräili pitkin yötä. Aamulla kuusivuotias esikoinen piti suorastaan repiä sängystä, maanitella pukemaan ja syömään isän paistamat kananmunat.

Kun poika oli saatu eskariin, Samae otti kontolleen kuopuksen, jotta puoliso saisi paikata univajetta. Isä istutti tytön sitteriin, tarjoili tälle sosetta ja tyhjensi tiskikoneen. Kohta olikin aika paketoida vauva vaunuihin ja lähteä Teppo-koiran kanssa pienelle lenkille. Jossakin vaiheessa tuli vaihdettua kakkavaipatkin.

– Välillä toivon, että saisipa edes juoda kupin kahvia rauhassa. Toisen lapsen kanssa kuitenkin jo ymmärtää, että myös nämä hetket ovat arvokkaita. Kymmenen vuoden kuluttua muistelen tätä kiirettä haikeana.

Samae Koskinen on kahden pienen lapsen isä. Aiemmin hän ajatteli, ettei halua "siirtää geenejään eteenpäin".

Samae Koskinen on kahden pienen lapsen isä. Aiemmin hän ajatteli, ettei halua ”siirtää geenejään eteenpäin”.

Nuori Samae ei osannut edes kuvitella, että nelikymppisenä hän olisi esiintyvä taiteilija ja perheenisä. Hänhän sai kasvokramppeja jo pitäessään esitelmää koulussa ja suunnitteli sterilointia, jottei vahingossakaan siirtäisi geenejään eteenpäin.

”En nähnyt elämää mahdollisuutena.”

Samaella ei ollut toiveita eikä suunnitelmia. Tulevaisuus oli pelkkää sumua.

– En nähnyt elämää mahdollisuutena. Näin sen vain mahdollisuutena mokata.

Paha olo purkautui outoina tuntemuksina – paniikkihäiriöt piinasivat Samae Koskista

Vielä ala-asteella Sami Koskinen oli valoisa poika, joka rakasti roolipelejä ja oli koripallojoukkueensa pistehai. Seiskaluokalle siirryttäessä kaikki muuttui. Ilmapiiri yläasteella oli karu ja väkivaltainen. Eräältä luokkakaverilta katkesivat sormet, kun isommat pakottivat hänet roska-astiaan ja survoivat kantta päälle tämän pyrkiessä ulos. Samin kohdalle osui ”vain satunnaista päähän potkimista”.

Uhrit reagoivat kukin tavallaan. Jotkut pitivät puolensa ja nousivat vastarintaan, toiset vetäytyivät Samin tavoin kuoreensa.

– Maailma näyttäytyi aika rajuna paikkana, ja minusta tuli arka. Siitä alkoivat yksinäisyys ja ulkopuolisuus, jotka ulottuivat aikuisuuteen asti.

– Psyykkisistä ongelmista puhutaan yhä liian vähän ja mieleltään järkkyneet stigmatisoidaan. Siksi kerron omaa tarinaani.

– Psyykkisistä ongelmista puhutaan yhä liian vähän ja mieleltään järkkyneet stigmatisoidaan. Siksi kerron omaa tarinaani, Samae Koskinen sanoo.

Lukiossa pitkään jatkunut paha olo alkoi purkautua outoina tuntemuksina. Ne ilmestyivät aluksi sunnuntai-iltaisin ennen seuraavan kouluviikon alkua. Kädet tärisivät ja hengitys muuttui pinnalliseksi. Kohta Sami ryhtyi säntäilemään ulos kesken oppitunnin. Hän pakeni kotiin peiton alle.

– En ymmärtänyt, mistä oli kyse, ja se oli saakelin pelottavaa.

Sami hakeutui hoitoon terveyskeskukseen. Oireet saivat nimen: paniikkihäiriö. Käytyään pari kuukautta psykologin vastaanotolla hän pääsi terapiaan, jossa istuntoja oli jopa päivittäin. Riihimäen kaltaisessa pikkukaupungissa tieto levisi nopeasti, ja Sami sai otsaansa hullun leiman. Huhuttiin, että hänen omituinen käytöksensä johtui huumeista. Se ei pitänyt paikkaansa.

Tilanne kärjistyi, kun nuoruudenrakkaus, ensimmäinen oikea parisuhde, päättyi. Sami oli sanojensa mukaan puolitoista vuotta pois pelistä.

– En tehnyt muuta kuin olin himassa ja pelkäsin kuolevani. Pahimpia olivat aamut. Uni toi hetken unohduksen, mutta silmät avattuani tajusin, että edessä on uusi päivä, jolloin kaikki alkaa uudelleen.

Tatuoinnit peittävät arvet

Käsivarsia peittää tatuoitu kasvogalleria. Joukosta erottuvat ainakin muusikot Neil Young, Pete Townsend, näyttelijät Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala. Toisessa kädessä on Hämähäkkimiehen ja Rautamiehen kaltaisia fantasiahahmoja. Samin sankareita kaikki.

Kuvat peittävät jäljet, joita Sami pahimman angstin aikaan viilsi ihoonsa.

– Jokaisen itsetuhoisen teinin repertoaariin kuuluu kai viiltelemällä testata, tunteeko ylipäätään enää mitään, mies hymähtää.

Suuri paradoksi oli, että elämä ei tuntunut elämisen arvoiselta. Silti Sami pelkäsi eniten sitä, että kuolisi.

Terapiassa testattiin kaikenlaisia hoitomuotoja hypnoosista hierontatuoliin. Myös lääkitystä kokeiltiin, mutta siitä ei ollut apua. Lopulta Sami päätti yrittää takaisin elävien kirjoihin käymällä koulun loppuun. Hän pääsi naapurikunta Hyvinkään lukioon, jossa oli mahdollista aloittaa puhtaalta pöydältä. Siellä hän oli uusi tyyppi vailla varjoa.

Kaksi asiaa auttoi toipumisessa. Toinen oli musiikki.

Samae Koskinen

Samae Koskisen käsivarsia koristavat tatuoinnit – kaikki ovat hänen sankareitaan.

Sami löysi ystäviä ja perusti Sister Flo -bändin, jonka solisti hänestä tehtiin puoliväkisin. Samalla vaihtui etunimi. Bändikaveri kertoi pakistanilaisesta ystävästään Samaesta ja ehdotti samaa nimeä yhtyeen solistille. Se kuulostaisi samalla tavalla iskevältä kuin Danny tai Kirka tai Frederik. Niinpä soolouralle siirtyessä Sami Koskisesta tuli Samae Koskinen.

Aluksi esiintyminen tuntui välttämättömältä pahalta. ”Kun on tehnyt musiikkia, pakko kai sitä on joillekin esittääkin.” Ihmeekseen Samae sai huomata, että jos on harjoitellut riittävästi ja uskoo tekemiseensä, lavalle nouseminen voi tuntua jopa hyvältä.

Paniikkikohtaukset alkoivat harventua. Toistaiseksi viimeinen tuli pahimmalla mahdollisella hetkellä, keikalla Nosturissa.

Musiikin pitää antaa toivoa

Äkkiä näkökenttä hämärtyi ja kutistui. Lavan takaosassa hehkuvat lamput tuntuivat sulattavan niskan. Edessä vellova yleisö katosi usvaan.

Järkyttynyt Samae Koskinen irrotti kitarastaan piuhan ja käveli takahuoneeseen. Hän pyöri tovin ympyrää hengitystään tasaten. Kului viisi minuuttia tai ehkä vartti, aikaa on vaikea arvioida. Samae ymmärsi olevansa veden- jakajalla: Joko hän antaa oireille vallan ja poistuu takaovesta. Tai palaa takaisin lavalle.

Hän päätti palata.

”Musiikin pitää antaa toivoa. Sen avulla käydään pelkoa, vihaa, apatiaa ja kyynistymistä vastaan.”

Tarttuessaan uudelleen mikrofoniin Samae kertoi kärsineensä pitkään paniikkihäiriöstä. Yleisön sympatia oli lähes käsin kosketeltava.

Tapauksesta on kulunut kolmisentoista vuotta. Samaesta oli tuolloin kuoriutumassa sooloartisti. Samalla sanoitusten kieli vaihtui suomeksi. Musiikista oli tullut väline, jonka avulla Samae pystyi ilmaisemaan itseään. Vastapainoksi arjen ankeudelle hän halusi tehdä niin kauniita ja yleviä biisejä kuin suinkin osasi. Se johtoajatus on säilynyt.

– Musiikin pitää antaa toivoa. Sen avulla käydään pelkoa, vihaa, apatiaa ja kyynistymistä vastaan.

Samae Koskinen häpeää kaikkea mutta ei kadu mitään.

– Kun jaksaa rämpiä läpi vaikeat jaksot, lopulta koittaa se hyvä päivä, Samae sanoo.

Monet kappaleet ovat päällisin puolin kepeitä rallatuksia. Yksi suosituimmista on Hyvä päivä, jossa kertojaminä iloitsee arkisista tapahtumista: fillarilenkistä, hyvästä kirjasta kassissa, oluesta lounaalla.

– Jotkut pitivät sitä ällöpositiivisena. Itse ajattelen, että se on traagisin biisini. Ahdistus on kirjoitettu rivien väliin. Kannan menneisyyteni kuonataakkaa yhä mukanani ja taidetta tehdessäni päätän joka kerta valita toisen suunnan.

Ei Samae silti väitä, että onnellisuus on aina valinta. Ei todellakaan ole. On keski-ikäisyyden siunaus tajuta, että elämä koostuu erilaisista vaiheista, joista yksikään ei kestä ikuisesti.

– Kun jaksaa rämpiä läpi vaikeat jaksot, lopulta koittaa se hyvä päivä.

Lue myös: Muusikko Samae Koskinen: ”Häpeän kaikkea, mutta en kadu mitään”

Vaimo on Samaen tuki ja turva

Mikä olikaan musiikin ohella toinen pelastava tekijä Samaen elämässä? Silläkin uhalla, että kuulostaa lällyltä ja naiivilta, hän vastaa:

– Vaimo.

Pari kohtasi kotibileissä Tampereella toistakymmentä vuotta sitten. Ystävät olivat kalkyloineet, että Samae ja toimittajaksi opiskeleva Henna sopisivat toisilleen. Hennassa viehättivät analyyttisyys ja äly. Ja tamperelaisittain ilmaistuna ”riamu”. Hän onnistui kovertamaan Samaen kuoreen reiän, josta pääsi ulos jotakin muutakin kuin ahdistusta ja tuskaa.

– Minulla oli viimein tuki ja turva. Tunsin, että minut hyväksytään ja että olen tärkeä jollekin. Olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen.

Viime keväänä Samae Koskinen osallistui Tähdet, tähdet -ohjelmaan ja teki työtä vuorotta. – Välillä mietin, uskallanko sanoa töille ei. Haluaako minua sitten enää kukaan?

Viime keväänä Samae Koskinen osallistui Tähdet, tähdet -ohjelmaan ja teki työtä vuorotta. – Välillä mietin, uskallanko sanoa töille ei. Haluaako minua sitten enää kukaan?

Kun yhdessäoloa oli takana muutama vuosi, perheen perustaminen tuli ajankohtaiseksi. Nuorena miehenä Samae oli vakuuttunut, ettei koskaan hankkisi lapsia. Miten hänen kaltaisensa muka pystyisi kasvattamaan täyspäisiä jälkeläisiä? Pelot vaivasivat vielä esikoista odottaessa. Ne paisuivat samaan tahtiin kuin vaimon vatsa.

Kun poika Klaus sitten syntyi, pelko laukesi.

– Siihen asti pääni oli ollut syvällä hanurissani. Tajusin, että kaikessa ei ole kyse minusta. Otin vastuun lapsesta heti tosissani.

”Tunsin, että minut hyväksytään ja että olen tärkeä jollekin. Olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen.”

Samae haluaa antaa jälkikasvulleen erilaiset lähtökohdat kuin itse sai. Hän korostaa heille, että maailma ei ole kamala paikka ja että jokaista vastaantulijaa ei tarvitse pelätä. Hän kertoo Klausille puhuessaan aloittavansa usein lauseen sanoilla ”annan sinulle nyt palautetta”. Silloin poika tietää saavansa kehuja. Tietysti joskus tulee kritiikkiäkin.

– Haluan pojan kuitenkin tuntevan, että hän on mielestäni hyvä tyyppi myös silloin, kun ei toimi toivotulla tavalla.

Isä ja poika nauttivat muun muassa pleikkarin pelaamisesta. Puolivuotiaan Kyllin kanssa ei vielä ole ehtinyt muodostua yhteisiä harrastuksia.

– Jos saan hänet hymyilemään, olen sulaa vahaa.

Samaen vastuulle perheessä kuuluvat muun muassa kaupassakäynti ja ruoanlaitto. Äskeiselle lomamatkalle Italian Umbriaan hän pakkasi mukaan omat veitset, vispilän, kauhan ja raastimen. Koska vauvan kanssa on turha edes yrittää illastaa ravintolassa, hän kokkasi appartamentossa perheelleen päivälliset.

– Olen onnellisimmillani tehdessäni ruokaa läheisilleni. Se on keino tehdä arjesta juhla.

Muunlaista juhlimista Samae ei kaipaa.

– Minulla ei ole fantasioita siitä, että lähdenpä kavereiden kanssa viikonlopuksi Berliiniin sekoilemaan. Perhe on se jengi, jonka kanssa vietän aikaani mieluiten.

Lue myös: Onnellinen Samae Koskinen sai pienen tyttövauvan: ”Tänään hän hymyili ensimmäistä kertaa”

”En halua kertoa sankaritarinaa itsestäni”

Jokaista kuutta soololevyä tehdessään Samae Koskinen on ollut varma, että se jää viimeiseksi. Seuraavaksi hän tekisi jotakin muuta. Kaksi vuotta sitten Samae päätti, että ennen nelikymmenvuotispäiväänsä hän julkaisisi omaelämäkerrallisen romaanin. Merkkipäivä tuli ja meni viime syksynä, mutta ei tullut kirjaa. Proosatekstin kirjoittaminen tuntui tiskivuorelta, jota vältelläkseen Samae rustasi biisejä. Niistä koostui levy, joka ilmestyy elokuussa.

Yksi syy musiikin tekemisen jatkamiseen on esiintyminen, jota Samae nuorena kammoksui. Siihen jää nalkkiin.

– Haaveilen tavallisesta elämästä, jossa saisi viikonloppuisin tuijottaa sohvalla Valioliigaa. Mutta on vain niin nastaa nousta yleisön eteen näyttämään: ”Katsokaa, tämmöistä mä olen saanut aikaiseksi.”

”En halua kertoa sankaritarinaa itsestäni. En ole mikään voittaja.”

Soolouransa alkuvuosina Samae kuulosteli joskus tuntemuksiaan ennen esiintymistä: ei kai paniikkikohtaus tehnyt tuloaan? Rauhoittaakseen mielensä hän alkoi noudattaa tiettyjä rutiineja: kiersi keikkapaikan ympäri, hieroi hartioihin kylmägeeliä ja veti viisi kertaa syvään henkeä juuri ennen lavalle nousemista.

Enää Samae ei pelkää.

– En halua kertoa sankaritarinaa itsestäni. En ole mikään voittaja. Mutta olen hyvä esimerkki siitä, että kaikesta voi selviytyä.

– Tiedostan olevani herkkä jätkä. Otan kontolleni muidenkin ihmisten tunteita ja suoritan heidän surujaan. Mutta kivijalkani on kunnossa, sitä ei pysty ihan helposti murtamaan. Osaan jo suojella itseäni niin, etten lyyhisty tunnetaakan alle.

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Henkilön Anna (@anna_lehti) jakama julkaisu

Samae Koskinen, 40

Työ: Laulaja-lauluntekijä.

Asuu: Helsingin Laajasalossa.

Perhe: Vaimo Henna, lapset Klaus, 6, ja Kylli, 6 kk.

Ajankohtaista: Kuudes soololevy ilmestyy elokuussa.

Kahden pienen lapsen isä Samae Koskinen: ”Saan kyllä hoidettua kodin ja perheen”