Kolumnit

Jyrki Lehtolan kolumni: Syntymäpäiväjuhlista on tullut festivaalit

15.3.2018 Teksti: Jyrki Lehtola

Muistatteko, kun kivikauden aikaan muutama vuosikymmen sitten ihminen saavutti neljänkymmenen vuoden iän? No ette, kun ei siitä numeroa haluttu tehdä, elämä vasta puolessa välissä, ei tää nyt oo mikään juhlan paikka.

Tai kun hän täytti 50 vuotta? Hämärän peitossa sekin, kun ei siitäkään numeroa tehty, elämä vasta puolessa välissä, juhlien aika on myöhemmin.

60, 70, 80 vuotta? Niistä alkaa jo olla muistoja. Vuokrattu juhlasali tai kodin olohuone, kiusaantunut päivänsankari, päivänsankarin vieläkin kiusaantuneemmat lapset, ruokakin loppui sanaan ”kiusaus”, konjakin saatte kahvin kanssa, ehkä, nyt vuorossa on vaivaantunut puhe, joka alkaa Ciceron siteeraamisella, vastaanotto päättyy klo 19, kun täytyy tässä nukkuakin, huomenna on taas ihan tavallinen päivä.

Tuon kaltainen hämmentyminen omasta olemisesta on se, jonka kautta suomalaista luonnetta on kauan hahmotettu ja yleistetty.

Me emme tee itsestämme numeroa, koska siihen ei ole mitään syytä. Emme tee itsestämme numeroa, vaikka siihen olisi syytäkin, koska ei tässä nyt kyse ole omista ansioistani, palaset vain sattuivat loksahtamaan paikalleen. Yksityisasiat ovat yksityisasioita, ei niitä kaikille levitellä, ja juhliessakin täytyy olla varovainen, koska on tässä iässä jo sen verran kokemusta siitä, että kaikki muuttuu huonommaksi.

Suomalainen on ollut pessimistinen ja vaatimaton itsensä suhteen. Kiusaantuneet juhlat ovat olleet onnistuneet juhlat, koska ne ovat kertoneet siitä, millaista elämä on ollut: varovaista, tarkkaa, hämillistä, yksityistä, harmauteen naamioitumista.

Muutosta on kuitenkin tapahtunut, ja etenkin muutaman viime vuoden aikana se on ollut räikeää.

Itsensä juhlimista ei malteta enää odottaa. 30-vuotispäivät muistuttavat vanhoja 60-vuotispäiviä, ja 40- ja 50-päivät ovat yhdistelmä Nobelin rauhanpalkinnon saamista, naimisiinmenoa oman itsensä kanssa ja 100-vuotisjuhlia.

Ennen sukulaisten ja ystävien tehtävä oli järjestää sankarille tämän itsensä näköiset syntymäpäivät. Sankari oli juhlista tietoinen ja osallistui niiden suunnitteluun, mutta kun juhlat olivat muiden järjestämät, juhlinnan kohde saattoi verhoutua vaatimattomuuteen: en minä keskipisteeksi halunnut, muut tämän järjesti, minä olisin voinut juhlia saunomalla yksin.

Viime vuosina olen törmännyt syntymäpäiväjuhliin, jotka ovat muistuttaneet enemmän festivaaleja oman olemassaolon kunniaksi kuin mitään, mitä oli aiemmin.

Päivänsankari on järjestänyt syntymäpäiväseminaarin; juhlapuheita on tilattu vähintään kolme, ei läheisimmiltä ihmisiltä vaan korkea-arvoisimmilta, koska heidän hyväksynnällään on eniten painoarvoa. Keittiössä ei kukaan hikoile palkatta, koska tarjoilu on ostettu ulkopuolisilta.

Päivänsankaria ja tämän aikaansaannoksia kuvailevaan juhlakirjaan on tilattu tekstejä kymmeniltä kirjoittajilta. Hetken kuluttua esiintyy jo kolmas artisti, ja kukkia on kaikkialla niin paljon, että vieras pohtii hetken, täälläkö se prinsessa Diana kuoli. Mikään ei ole liikaa, mikään ei ole pöyhkeää, kaikki on normaalia.

Suomalaisuus on kansainvälistyessään ja sosiaaliseen mediaan suistuessaan muuttanut vahvasti muotoaan.

Varovaisesta, metsien siimeksessä piileskelleestä kansasta on tullut oman sankaritarinansa häpeämätön keskipiste. Tuohon toteamukseen ei liity minkäänlaista moralisointia, koska oli varmasti aikakin muuttua.

Kun katsoo ympärilleen, eivät tuolla päätään nosta esiin ne, jotka piilottavat sen. Selviäminen ja pärjääminen tarkoittavat vanhojen maalaishyveiden unohtamista. Oma häntä on olemassa siksi, että se nostettaisiin esiin, pois tieltä. Tärkein tarina on tarina itsestä kehittymässä paremmaksi. Vaatimaton ihminen on se, jonka ääntä ei kukaan kuule.

Tässäkin kohtaa Suomi on tosin jakautunut kahtia. Uusi, häpeämätön Suomi on keskittynyt Uudenmaan alueelle, juhlimaan niitä, jotka raivasivat polkunsa maalta kaupunkiin. Muussa Suomessa vaatimattomuus on vielä hyve. Siellä kahvikupit vapisevat lautasiin, vieraat puhuvat kuiskaten, ei tämä nyt sen kummempaa ole, shhhhh, nyt naapuri siteeraa puheessaan Ciceroa.