Anna Perhon kolumni: Mikään ei estä muutosta, paitsi yksi lause – se, jonka ystävän äiti sanoi 30 vuotta sitten

Elämä on toisteista niin kauan kunnes tulemme tietoiseksi alitajunnassamme vellovista varjoista. Mitä jos voisi sanoa: hei, tätä mä en ole vielä nähnytkään, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

Miehelläni on vakiovitsi, kun mennään elokuviin. Kun valkokankaalle tulee karjuva leijona, tai jokin muu tunnetun tuotantoyhtiön logo, hän sanoo: ”Mä oon nähnyt tän jo.”

Olisin voinut heittää saman repliikin juhannuksena. Kaikki sujui protokollan mukaan: sauna, ruokaa, sauna, ruokaa, pelejä, ruokaa, lipunnosto, naurua, ystävyyden ylistystä. Sunnuntaina porukalla siivous, raittiuslupaukset, olipas hauskaa ja nähdään taas.

Se kaikki oli ihanaa ja turvallista, ja oudolla tavalla tunsin hetkittäin katsovani lempielokuvaani. Jokaisen kohtauksen tietää ennalta, ja jokaisella hahmolla on oma taustatarinansa. Jatko-osissa on muutama uusi kasvo, mutta perustyypit ovat aina samoja, niitä, joihin on kiintynyt ja joiden vuoksi leffat katsoo uudestaan ja uudestaan.

Siksi kai perinteitä vietetäänkin niin uskollisesti: kun maailma on sekava ja ennustamaton, on turvallista saada taantua rituaalien toistuvuuteen. Edes jokin menee kuten on aina mennyt (”Voi kauheeta, miksi tätä ruokaa on näin paljon, hei nyt nostetaan se lippu, hei ketkäs saunoo ensin”).

”Eikä kukaan avaa enää kuohuviinipulloa ennen puolta päivää”

Toisaalta kriisejä lukuun ottamatta muutokset ovat niin hienovaraisia, että emme itse huomaa niitä. Vaikka en muista, niin tiedän, että juhannuspöydän antimet ovat muuttuneet vuosi vuodelta sofistikoituneemmaksi. Ehkä juhannusyön meno ei ole aivan niin raivokasta kuin ennen. Eikä kukaan avaa enää kuohuviinipulloa ennen puolta päivää.

(Sitä paitsi ennen en tuntenut juhannuskateutta. Mutta nyt tunsin ihan vähän, kun seurasin erään ruotsalaisen lifestyle-vaikuttajan juhannusfeediä. Miten jonkun sillikranssikin voi näyttää siltä kuin se olisi jonkun huippukondiittorin asettelema – mutta ruotsalaisen rennosti?)

Mutta kesken juhannuksen ilakoinnin havahduin ensimmäistä kertaa ilmiöön, josta olen kuullut vanhojen – siis todella vanhojen – ihmisten puhuvan: että elämästä tulee toisteista. Samat asiat toistuvat vuodesta toiseen niin, ettei enää erota, mikä tapahtui milloinkin.

Tämä tunne oli aivan uusi, hieman hätkähdyttäväkin. Voiko elämästä tulla vaivihkaa tylsää? Mitä jos kaistalle alkaa kasautua lisää kohtauksia, jotka on nähnyt niin monta kertaa, että osaa ne kuin lempibiisinsä sanat?

”Mitä kahelia voisi tehdä seuraavaksi, ettei menisi elämä möllöttämiseksi?”

Tunsin hetkellisen pakokauhun nousevan. Oma ydinpelkoni on paikalleen jääminen, joten aloin välittömästi pohtia, mitä kahelia voisi tehdä seuraavaksi, ettei menisi elämä möllöttämiseksi.

Sitten mieleeni tulivat herrat Jung ja Freud. He, ja monet heidän jälkeensä, puhuvat elämän kehämäisyydestä. Siitä, että niin kauan kunnes tulemme tietoiseksi alitajunnassamme vellovista varjoistamme, palaamme elämässämme samojen ongelmien ääreen, kompastumme samoihin oksiin.

Jokin kysymys tai ratkaisematon arvoitus hallitsee elämäämme, kunnes uskallamme nostaa sen esiin. Kysymys on voinut syntyä jo ennen kuin edes itse synnyimme: miksi en riitä? Miten voin parhaiten peittää sen, mitä häpeän?

Ajatus näistä meihin ohjelmoiduista kysymyksistä on kiehtova. Mistä vaikkapa jämähtämisen pelkoni oikein kertoo? Onko se ihan vain sitä, että toiset on luotuja kulkemaan? Vai jotain pelottavampaa, jota yritän väistää haalimalla itselleni aina ylipaljon tekemistä?

Eräs tuttuni ratkoo päinvastaista arvoitusta. Hän arvelee kärsivänsä vähintäänkin lievästä masennuksesta. Työpaikka tympii, tekisi mieli opiskella jotain uutta, kaikki on aina yhtä ja samaa. Mikään ei varsinaisesti estä muutosta, paitsi yksi lause – se, jonka ystävän äiti sanoi 30 vuotta sitten: yrittäisit sinäkin nyt vähän, ota siskostas mallia, se on sentään päässyt johonkin.

Siihen loppui ystävän yrittäminen ja uskallus. Koska mitä jos hän yrittää eikä onnistu? Sitten äiti on ollut koko ajan oikeassa.

Mutta mitä jos yrittää ja onnistuu? Eikö paras kosto olisi menestyä, tehdä iloiten itselle tärkeitä asioita? Osoittaa, että äiti oli väärässä kaikki nämä vuodet? Mitä jos voisi sanoa: hei, tätä mä en ole vielä nähnytkään!