Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Turhien tavaroiden säilyttäminen on itsepetosta – miksi niistä luopuminen on niin vaikeaa?

 ”Tätä voi vielä tarvita” ja ”Teen sen sitten myöhemmin” ovat vaarallisia lauseita, jotka tukkivat nurkat ja mielen turhalla krääsällä, Anna Perho kirjoittaa.

Teksti:
Anna Perho

 ”Tätä voi vielä tarvita” ja ”Teen sen sitten myöhemmin” ovat vaarallisia lauseita, jotka tukkivat nurkat ja mielen turhalla krääsällä, Anna Perho kirjoittaa.

Niin, tämähän on sellainen homma, että se jatkuu ikuisesti”, keltaiseen työliiviin pukeutunut Jyri sanoo potkaisten taas yhtä lahoa hirttä.

Jyri on kokenut remonttimies, ja laho hirsi on minun. Minun unelmani, tarkkaan ottaen.

Perustelen vanhan talon hankintaa löysimmällä mahdollisella argumentilla: sitä ei voi selittää. Jos huomaan, että keskustelukumppanini ei tätä osta, lisään tärkeilevästi, että kyseessä on kulttuuriteko. Suomessa on Euroopan vähiten wanhaa rakennuskantaa. Näitä pitää suojella! Tämä on järkevää!

Mutta onko oikeasti? Pitääkö vanhaa vaalia?

Minulla on ystäviä, jotka osaavat tehdä käsillään mitä vain. Macaron-leivoksia, vaatteita, kesämökin.

Minä en ole sellainen. Työni on abstraktia, hajoaa ilmaan ja täyttää paperinkeräys­laatikoita. Siksi remonttityömaalla osani on roskien siivoaminen ja konmaritus; satavuotiaiden nurkkien tyhjentäminen turhasta.

Ensin oli vuorossa ulkorakennuksen puuvarasto: pieni vaja, joka oli ladottu täyteen hieman peukaloa paksumpia risuja. Risut ulottuivat kattoon saakka. Ne olivat saaneet betonisen seinän pullistumaan ja toisen seinän halkeamaan.

Varasto olisi monen siskoni taivas. Heidän, jotka joutuvat keräämään risuja nääntyvästä luonnosta ja lämmittämään ruokapadat ja matalan majansa avotulella. Sellainen maailma on, yhden aarre on toisen riesa.

”Odotin aarteita, sellaisia joista kerrotaan sisustuslehtien artikkeleissa: löysin tämän Louis XIV:lle kuuluneen divaanin tallin ylisiltä.”

Seuraavaksi tyhjensin ulkorakennuksen vinttiä. Odotin aarteita, sellaisia joista kerrotaan sisustuslehtien artikkeleissa: löysin tämän Louis XIV:lle kuuluneen divaanin tallin ylisiltä.

Mutta ei. Vintti tarjosi vain muutaman sievän apteekkipullon ja kimpun riikinkukon haalistuneita sulkia siltä ajalta, kun taloa piti eksentrinen lintumies. Kaikki muu, traktorilavoittain roskaa, sai mennä.

Vääntyneet laudankappaleet, parittomat sukset, jonkun tuntemattoman ihmisen tilikirja vuodelta 1963.

Niistä joku ajatteli, että tätä voi vielä tarvita.

Se on vaarallinen lause, joka tukkii nurkat ja mielen krääsällä, jota kukaan ei kaipaa. Absoluuttinen takaraja tarvitsemiselle on yksi vuosi. Jos ei ole tarvinnut omenan siemenkodanpoistajaa vuoden sisään, sen on aika jatkaa matkaa.

Päivien edetessä aloin syvällisesti ymmärtää kuolinsiivouksen ideaa. Edeltä menneen ihmisen tavaroista luopuminen voi tuntua surulliselta tai epäkunnioittavalta. Tai sitten ihan vain rasittavalta, kuten siinä 32 asteen helteessä paarmojen syötävänä totesin.

”Ei mummin henki asu hänen keräämissään pussinsulkijoissa, vaan puissa ja taivaan sinessä.”

Säilyttäminen on itsepetosta, jonka takana on toinen totuus. Säilyttäjä tarrautuu menneeseen, pelkää kadottavansa sen, jos luopuu siihen liittyvästä tavarasta. Mutta eikö menneisyyden kirous ole juuri se, että siitä ei pääse vaikka haluaisi? Ja toisaalta, kai rakkaimmat ihmiset muistaa muutenkin? Ei mummin henki asu hänen keräämissään pussinsulkijoissa, vaan puissa ja taivaan sinessä.

Täydet varastot laulavat myös ”teen tämän sitten myöhemmin”-hymniä.

Mutta meistä ei koskaan tunnu siltä, että haluaisimme tehdä jotain ikävää. Siksi vain valehtelemme itsellemme, että kun vien tämän risukasan varastoon, sidon siitä myöhemmin luutia ja teen hienon kukkakehikon.

”Se on joko nyt tai oikeasti ei koskaan. Nyt tai pois, pois, pois.”

Et tee. Se on joko nyt tai oikeasti ei koskaan. Nyt tai pois, pois, pois.

Luopuminen on elämän vaikeimpia läksyjä. Se, että oppisi päästämään irti turhasta painolastista, katkeruudesta, niistä pussinsulkijoista. Ettei tarrautuisi siihen mikä meni jo, vaan määrittelisi tulevan uudestaan kepeänä ja uteliain mielin.

Lopulta pöly leikitteli romujen takaa paljastuneessa valossa. Kasat liekehtivät jätteenkeräyslaitoksessa, toivat lämpöä ihmisille.

Katsoin taloa ikkunaruudun läpi. Voihan sitä kuitenkin jotain säilyttää.

Anna Perho

Anna Perho on on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.

X