Juha Itkosen kolumni: Helsingissä yksi välinevalinta saa tuntemaan itsensä muita paremmaksi ihmiseksi

Kulkuvälineistä on tullut osa kulttuurisotaa, jossa on valittava puolensa, mitään keskitietä ei ole, kirjoittaa Juha Itkonen.

Polkupyörä oli vain polkupyörä. Ensin vaalealla Tunturilla, sitten hopeisella Terässiivellä ja myöhemmin punamustalla käyräsarvisella Helkamalla liikuin lähiympäristössäni jatkuvasti laajenevalla säteellä. Pyörä oli väline, jolla pääsi pois kotoa.

Myös auto oli vain auto. Ensin Datsun Cherry, sitten Saab ja sen jälkeen Pösö. Kyytejä ruinattiin isältä ja toisinaan myös saatiin. Jos ei saatu, sotkettiin sillä pyörällä. Talvisin tosin käveltiin, sillä äiti piti talvipyöräilyä lapsille liian vaarallisena, ja me uskoimme.

Äiti työmatkansa pyörällä kulkikin. Jos täysi-ikäinen mies lapsuuteni Hämeenlinnassa liikkui polkupyörällä, hän oli todennäköisesti puliukko, hippi tai treenasi Kalevan kierrokselle. Siitä huolimatta tai sitten juuri siksi pyöräilijöiden ja autoilijoiden välit olivat pääosin rauhalliset. Yksityisautoilu ei muistaakseni ollut kenenkään identiteetti, pyöräily vielä vähemmän, ja jokainen alaikäinen pyöräilijä tähtäsi ajokorttiin. Asioiden tila oli muuttumaton ja hiljaisesti hyväksytty.

”Autohullujen miesten lisäksi on nykyään paljon myös pyörähulluja miehiä.”

Nykyään on toisin, ja niin kuin monessa muussakin asiassa, monin tavoin paremmin. Kaupunkiympäristöä ei enää rakenneta autojen ehdoilla sen enempää miettimättä. Pyöräily on turvallisempaa, eikä pelkästään siksi, että pyöräilijät ovat alkaneet käyttää kypärää. Liikkumismuotojen välinen sukupuolijakokin on purkautumassa: autohullujen miesten lisäksi on nykyään paljon myös pyörähulluja miehiä.

Samaan aikaan autoilijoiden ja pyöräilijöiden välille tuntuu vakiintuneen pysyvä konflikti. Väline on viesti, kanadalainen viestinnän tutkija Marshall McLuhan sanoi 1960-luvulla – sen verran muistan opinnoistani valtiotieteellisessä. Uudella vuosituhannella myös kulkuväline on viesti.

Siitä ei pääse mihinkään, että näinä ilmastokriisin aikoina auton välittämä viesti on ankea. Polttomoottoriautolla ajava tietää puskevansa joka kilometri lisää hiilidioksidia ilmakehään, eivätkä sähköautojen akutkaan tyhjästä synny. Autoilijaa kalvaa syyllisyys, jonka voi myöntää joko äänekkäästi tai hiljaisesti tai kieltää kokonaan, mutta joka ei enää koskaan kokonaan poistu. Viattomuuden aika on ohi.

Pyörän välittämä viesti on tietenkin päinvastainen. Se on välittämisen viesti, oikeamielinen ja puhdas. Liikkuessani Helsingissä pyörällä tunnen oikeastaan itsekin itseni juuri sillä hetkellä hieman paremmaksi ihmiseksi. Pitkään levittelin käsiäni autoilijoille, jotka eivät päästäneet minua suojatielle. Sitten tutustuin suojatiesääntöihin ja tajusin olleeni väärässä. Tieliikennelaki ei tunnustanutkaan moraalista ylemmyyttäni.

Olen siis sekä autoilija että pyöräilijä. Niin ovat lukemattomat muutkin suomalaiset, mitä ei uskoisi, kun seuraa juuri tällä hetkellä vaikkapa Esplanadin uusista liikennejärjestelyistä käytävää keskustelua. Kulkuvälineistä on tullut osa kulttuurisotaa, ja sodassa on valittava puolensa, mitään keskitietä ei ole.

”Kieltäydyn valitsemasta, sillä olen itse sekä hyvis että pahis.”

Kieltäydyn valitsemasta, sillä olen itse sekä hyvis että pahis. Sitä paitsi eihän autoilun hankaloituminen Helsingin kantakaupungissa osu pelkästään Audi-miesten takakumeihin. Vaikkapa ikääntyneillä ja liikuntaesteisillä joko oman auton tai autokuljetusten tarve on akuutimpi kuin autottoman keskustan puolesta äänekkäimmin puhuvilla terveillä nuorilla aikuisilla.

Tunnetasollakin valitsen sekä auton että pyörän. Kummatkin edustavat minulle vapautta. Pyörän vapaus on huumaavaa liikkumisen vaivattomuutta, jota tuntee polkiessaan raikkaana kevätaamuna kotoaan työhuoneelle ohi aamuruuhkassa jonottavien autojen. Auton vapaus taas on tietoisuutta siitä, että kilometreillä ei ole väliä. Määränpää voi olla vaikka kuinka kaukana – sinne pääsee, kunhan vain jaksaa ajaa. Tunne ei ole järkiperäinen, mutta vahva se on, ja autosta luopuminen tuntuu kaukaiselta myös siksi, ei pelkästään perhe-elämän logistiikan ja oman mukavuudenhaluni takia.

Mustavalkoisessa keskustelussa ihmisten perimmäinen irrationaalisuus unohtuu. Samoin unohtuvat ihmisten erilaiset haasteet ja elämäntilanteet. Ja vaikka autoilun vähentäminen onkin ehdottomasti oikea tavoite, blokkiutuminen tuskin palvelee tätäkään päämäärää. Useimmat meistä kuitenkin kulkevat keskitietä, oli sitä tai ei, ja vielä vaihtelevilla liikkumisvälineillä.