Jyrki Lehtola

Olisitko kokemusasiantuntija-kaverini?

Teksti: Jyrki Lehtola

Hei, olen Jyrki ja olen suuri työelämäguru.

En ollut tehnyt pitkään aikaan missään toimistossa töitä, kunnes 90-luvun lopulla menin toviksi Image-lehteen vierailevaksi tuottajaksi. Istuttuani pari päivää lasikopissa ihmettelemässä, miten saan tietokoneen päälle, lehden silloinen päätoimittaja Matti Apunen tuli kysymään, onko minulla aihetta isommaksi artikkeliksi, jonka voisin lehteen kirjoittaa.

Ei ollut aihetta. Katselin ympärilleni. Muita ihmisiä istui lasikopissa. ”Voisin kirjoittaa tota noin jotain modernista työelämästä, se on varmaan kriisissä tai jotain.”

”Sä olet ollut vasta kaksi päivää modernissa työelämässä, ja nyt sä luulet pystyväs kirjoittamaan siitä. No kirjoita.”

Luin pari kirjaa aiheesta. Niistä toisessa taisi olla sarjakuvia. Istuskelin toimiston sohvalla. Kävin lounailla. Sitten kirjoitin jotain modernista työelämästä. Sellaisia suuria ajatuksia kuin ”palaverit ovat tota noin joskus turhia” ja ”työ ei hajota sieluasi, jos et raahaa sieluasi työpaikalle”.

Mistään kirjoittamastani en ollut saanut niin paljon palautetta. ”Sä kuvasit just mun työtäni.” ”Ihan kuin olisit ollut meidän työpaikan palavereissa läsnä.” Minua kutsuttiin myös puhumaan yrityksiin siitä, millaista työelämän tulisi olla, mutta en uskaltanut mennä, koska minulla ei ollut siitä aavistustakaan.

Kymmenisen vuotta myöhemmin kirjoitin Elinkeinoelämän Valtuuskunnalle tilauspamfletin työelämästä. Siinä välissä olin vain käväissyt normaaliksi kutsuttavassa työelämässä, mutta olin edelleenkin vakaasti sitä mieltä, että palaverit ovat joskus tota noin turhia.

EVA-kirjan lehtiarvostelussa joku toimittaja sentään ymmärsi kysyä, miten ihminen, jolla ei ole mitään tietoa modernista työelämästä, saa jatkuvasti esiintyä sen asiantuntijana.

Se on tärkeä kysymys.

Vuodenvaihteen lehdet uutisoivat tohkeissaan, että lomien jälkeen alkaa työ ja se on usein stressaavaa, mutta on tapoja, joilla tehdä työstä itselleen mielekkäämpää.

Eräs tutkija antoi tällaisia ohjeita stressittömämpään työelämään: ”Pitäkää yhteisiä mielenvaihtohetkiä”; ”Hanki kokemusasiantuntijakaveri”; ”Pidä joka päivä Minun aikani -hetki” ja ”Hurvittele välillä kevytmielisesti”.

Noissa ohjeissa kiteytyi jotain olennaista meidän työelämägurujemme opetusten sisällöstä.

Alussa meillä ei ole olemassa mitään tiettyä työpaikkaa ja -tilannetta, johon ohjeemme kohdistamme. Meillä on vain laiskahko yleistys huonosti motivoidusta konttorielämästä. Yleistys ei samanlaisena toimi sekä jyväskyläisessä bussiyhtiössä että etelähelsinkiläisessä mainostoimistossa, mutta se ei meitä haittaa, koska olemme guruja.

Toiseksi meillä on Powerpoint-presentaatioon kerättyjä aforistisia yleistyksiä elämästä. Ne me olemme siirtäneet suoraan työelämään.

Ja jotta itsestäänselvyytemme eivät näkyisi niin julkeina, piilotamme ne keksimiemme uussanojen sisään.

”Yhteiset mielenvaihtohetket” on moderni, henkistynyt tapa sanoa, että kaksi työkaveria juttelee kahvilla. ”Kokemusasiantuntijakaveri” on samaa työtä kauemmin tehnyt henkilö.

Työ on rakenteellisessa kriisissä. Se muuttuu tunnistamattomaksi, katoaa jonnekin, siitä joutuu pitämään aivan eri tavalla kiinni kuin aiemmin.

On tärkeää, että työstä puhutaan, mutta siitä tulisi puhua vastuullisemmin kuin me suuret työelämägurut teemme.

Eikä ongelma ole edes meissä työelämäguruissa, jotka vain vastaamme kysyntään, joka on suuri, koska hämmennys on suuri.

Ongelma ei ole työntekijöissä, jotka yrittävät saada jotain irti itsestäänselvyyksistä, kun ei heille parempaakaan apua hämmennykseen tarjota.

Ongelma on yritysjohdon tasolla. Työelämäpuheesta on tullut niin jokapäiväistä, ettei kukaan enää vaivaudu ihmettelemään, mitä kaikkea sen sisällä hölistään.

Jonkun pitäisi joskus vaivautua. Silloin voisi vaikka tulla siihen tulokseen, että herranjestas, ei kai meidän työntekijöitä, aikuisia ihmisiä, saa pitää niin yksinkertaisina, että niitä nöyryytetään kertomalla, että joskus teidän on myös hyvä ”hurvitella kevytmielisesti”.

X