Melanoomadiagnoosi laukaisi Kaisa Jaakkolassa syvän uupumuksen: ”Soimasin itseäni siitä, että minun olisi pitänyt toipua nopeammin”

Terveelliset elämäntavat ja korkealle viritetyt tavoitteet. Näiden varaan hyvinvointivalmentaja Kaisa Jaakkolan, 36, elämä oli rakennettu. Kunnes kaikki meni uusiksi: terveyden romahdus ja siitä seurannut kriisi opettivat, että vahvuuteenkin voi sairastua.

Kaisa Jaakkolan sähköpostissa on pysyvä automaattivastaus: Hei, vastaan viestiisi pikimmiten, jos se edellyttää vastaamista. Alle olen koonnut vastauksia yleisimpiin kysymyksiin… Sähköpostiin tulvii valmennusasiakkaiden kysymyksiä ravinnosta, liikunnasta ja hyvinvoinnista.

Kaisa on jo pitkään vastannut viesteihin harkitusti eli silloin, kun on oikeasti tarvetta reagoida. Entinen supersuorittaja pohtii nykyään ajankäyttöään erityisen huolellisesti, ja siihen on henkilökohtaiset syyt.

”Itku tuli vasta, kun olin yksin”

Pieni kutiseva luomi selässä. Se ei lääkärin mielestä vaikuttanut vaaralliselta. Kaisa kirjoitti parhaillaan viidettä kirjaansa ja oli vähällä jättää asian sikseen. Alkuvuonna 2016 hän kuitenkin meni poistattamaan luomen. Kun lääkäri soitti ja kertoi, että näytteestä oli löytynyt melanooma, iso mylly pyörähti käyntiin.

– Pari viikkoa aikaisemmin olin ollut terve pienen lapsen äiti ja sitten yhtäkkiä olinkin ”nuori syöpäpotilas”, Kaisa sanoo.

Koko keho joutui tarkkaan syyniin. Etäpesäkkeitä etsittiin ja jokainen luomi tarkastettiin ja osa myös leikattiin. Kainaloista poistettiin imusolmukkeita ja melanoomaluomen ympäriltä lisää ihoa. Syöpä ei onneksi ollut levinnyt.

Kaisa valitsi avoimen linjan: hän kertoi sairastumisestaan kaikille. Hän meni oman yrityksensä kuntosalille ja kertoi jokaiselle vastaantulijalle, mitä hänelle kuului.

– Koska olen aina ollut vahva, taisin olla sitä myös silloin. Olin sokissa, ja itku tuli vasta paljon myöhemmin, kun olin yksin. Kukaan ei varmaan nähnyt sisälleni: olin yksinäinen ja peloissani, Kaisa sanoo.

Hän oli aina ponnahtanut jaloilleen, ja niin piti käydä nytkin.

Kirja oli juuri ilmestynyt, ja siihen liittyvä verkkovalmennus pyörähtäisi pian käyntiin. Kaisa piti kiinni sovituista asioista, kuvasi markkinointivideoita ja hoiteli samaan aikaan asioita vakuutusyhtiön ja syöpäsairaalan kanssa.

Kalenteri oli täynnä, sillä Kaisa oli palannut edeltävänä syksynä äitiyslomalta töihin perheen muutettua Tampereelta Helsinkiin. Oma kuntosali oli avattu Vallilaan, ja miehensä Joni Jaakkolan kanssa Kaisa pyöritti yhteistä hyvinvointivalmennusyritystä. Julius-poika oli hiljattain täyttänyt kaksi vuotta.

”Halusin kokeilla, pystynkö”

Päämäärätietoisuutta Kaisa oli oppinut elämässään jo aikaisemmin. Hän oli hakenut lukion jälkeen diplomi-insinöörikoulutukseen uhmatakseen häneen lyötyä leimaa huonona matematiikan osaajana. Kun Kaisa pääsi Teknilliseen korkeakouluun, hän suoritti kurssit kolmessa vuodessa.

Opiskeluaikanaan Kaisa oli innostunut salitreenistä ja personal trainerinsa kannustamana fitness-kisaamisesta. Hänen kehonsa osoittautui lajiin sopivaksi. Fitness-urheilijana Kaisa treenasi valmentajan ohjeistamana kahdesti päivässä ja söi grammantarkasti ruokavalion mukaan.

– Onnistumiseni opintojen parissa saivat minut uskomaan, että voisin tehdä muitakin asioita, joita en olisi koskaan aiemmin omalle kohdalleni pystynyt näkemään. Halusin kokeilla, pystynkö haastamaan itseäni fitnessissä.

Kun IT-ala ei innostanutkaan, Kaisa vaihtoi suuntaa. Hän alkoi opiskella hyvinvointialaa ja ryhtyi yrittäjäksi kymmenisen vuotta sitten. Ongelmat oman, fitnessin sekoittaman hormonitoiminnan kanssa ja niistä selviytyminen saivat Kaisan kirjoittamaan oppimastaan tietokirjan, sitten toisen. Ne tekivät hänestä tuhansien naisten seuraaman hyvinvointialan vaikuttajan. Kirjoittaminen oli niin luontevaa ja innostavaa, että kirjoja alkoi syntyä yksi vuodessa.

”Oli järkyttävää tajuta, ettei elämää voi hallita”

Melanoomadiagnoosin jälkeen oma työ ei enää tuntunutkaan mielekkäältä. Entistä energistä Kaisaa ei enää löytynyt. Luennoille lähteminen ahdisti eikä kirjoittamisesta tullut mitään.

– Jotain oli vialla. Vaikka lisätutkimuksissa ei löytynyt melanoomaa muualta enkä joutunut leikkausta rankempiin syöpähoitoihin, olin henkisesti hajalla, Kaisa kertoo.

Syöpädiagnoosi ja samaan vuoteen osuneet muut terveyshuolet rysäyttivät palasiksi pohjan, jolle Kaisa oli elämänsä rakentanut.

Hän oli nuori ja elänyt vuosikausia terveellisesti. Vaikka melanoomalla ei välttämättä ole mitään tekemistä elintapojen kanssa, yhtälö tuntui epäreilulta.

– Entiselle puoliammattimaiselle kontrollifriikille oli järkyttävää tajuta, ettei elämää voi hallita. Jokainen tietää sen, mutta tietäminen ja kokeminen ovat eri asioita, Kaisa sanoo.

Kalpea itkumöykky. Näin Kaisa kuvailee itseään noina vaikeina kuukausina. Hän jaksoi hädin tuskin lähteä lapsen kanssa kävelylle läheiseen merenrantaan.

– Olin aluksi tosi ankara itselleni. Soimasin itseäni siitä, että minun olisi pitänyt toipua nopeammin. Samalla koin syyllisyyttä siitä, etten osannut olla kiitollinen: olinhan hengissä, ja melanoomani oli hoidettu.

Työnohjauksen kautta terapiaan

Kaisa hakeutui työnohjaukseen. Keskustelut työnohjaajan kanssa alkoivat avata menneiden vuosien kuormaa. Pintaan alkoi nousta vaikeita elämänkokemuksia, joiden käsittelyn Kaisa oli sivuuttanut.

Kun uupumus ei alkanut hellittää lomallakaan, Kaisa haki apua psykiatrilta ja pääsi terapiaan.

– Vasta terapiaprosessin aikana aloin tajuta, miten pienestä oli kiinni, että ylipäätään olin tässä. Olin työntänyt hankalat kokemukset sivuun, ja niihin liittyvät tunteet tulvivat esiin.

Terapeutilta Kaisa sai sitä, mitä ei ollut tiennyt kaivanneensa: hyväksyvää ja lempeää myötätuntoa.

– Sain tuntea olevani kannateltu ja opin katsomaan itseäni toisin, Kaisa sanoo.

Työnteon sijaan Kaisa availi ovia itseensä. Hän haki yhteyttä tunteisiinsa muun muassa maalaamalla. Myös vapaa tanssi, liikunta ilman koreografiaa, auttoi saamaan tuntumaa omaan kehoon. Vapaa ilmaisu oli vastakohta vuosien tavoitteelliselle tekemiselle.

Melanoomadiagnoosin jälkeen Kaisa oli aloittanut mindfulness-ohjaajakoulutuksen. Koulutukseen kuuluva oma, säännöllinen mindfulness-harjoittaminen oli hänelle syvästi korjaava kokemus.

– Mindfulnessia harjoittaessani opin olemaan kehoni tuntemusten, ajatusten ja tunteiden kanssa juuri niin kuin ne siinä hetkessä aukenivat. Huomasin myös, miten kova tarve minulla oli tehdä asioita oikein. Sen huomaaminen oli todella vapauttavaa, sillä nyt saatoin valita toisin.

Kaisa piti työstään taukoa lopulta yli vuoden. Arjessa tärkeämmäksi muodostui rauhallinen, läsnäoleva aika perheen kanssa, ystävät, luonnossa liikkuminen ja jooga. Terapian ja itsetutkiskelun avulla Kaisa oppi asettumaan ystäväksi itsensä rinnalle. Itsekriittisyys ja vaatimukset vähenivät.

”Innostuskin voi uuvuttaa”

Ravinto, liikunta ja uni. Pyhän kolmiyhteyden muut elementit ovat jo pitkään olleet Kaisan leipälaji, mutta nyt yhtälön kolmas kärki on hänelle se kaikkein tärkein. Unen ja palautumisen merkitys on oman kriisin jälkeen painottunut Kaisan opeissa päällimmäiseksi. Siitä kertoo myös tuore kirja Palaudu ja vahvistu.

– Ilman palautumista elämänlaatu kärsii, vaikka liikunta ja ravinto olisivat kunnossa. Kuormitus ei useinkaan johdu fyysisestä treenistä, vaan sitä tuottavat kiire ja elämän kriisit, Kaisa sanoo.

Nykyisin Kaisan kalenteri näyttää erilaiselta kuin pari vuotta sitten. Siinä on toki luentoja ja joogaohjauksia, markkinointipalavereita ja videokuvauksia, mutta myös tyhjiä päiviä keskellä viikkoja. Sellaisina päivinä voi mennä vaikka taidemuseoon.

– Minun on täytynyt opetella sallimaan itselleni enemmän lepoa. Yrittäjänä työaikojen rajaamisesta on huolehdittava itse. Innostuskin voi uuvuttaa. Olen opetellut karsimaan lupauksia.

Matkalla päämäärään voi unohtaa elää

Kaisa on pohtinut kuluneiden kriisivuosien aikana sitä, mikä teki hänestä päämäärätietoisen suorittajan. Kodin peruja taipumus ei ole, eikä hän muista koskaan olleensa perfektionisti.

– Olin läpi kouluaikojen ajatellut, etten ole oikein kukaan enkä mitään. En ollut missään erityisen hyvä, vaan tasainen kasin oppilas, joka koki jäävänsä koulussa vähän ulkopuoliseksi. Rakastin fitness-harrastustani, mutta se ruokki uskomustani, etten koskaan ollut riittävän hyvä. Muutuin armottomaksi itseäni kohtaan.

Se, että pystyi enempään kuin olisi aiemmin uskonut, antoi voimia, mutta samalla uuvutti. Kantapään kautta tuli kokemus siitä, että elämässä on vain hetkiä, ja nekin voivat koska tahansa loppua.

– Suorittaja tähtää koko ajan johonkin päämäärään, mutta matkalla sinne unohtaa elää. Minulle arjen pienet hetket ovat nyt arvokkaampia kuin mikään muu.