Matkailu

Minna, 58, lähti poikansa tyttöystävän Siljan, 26, kanssa Japaniin – tämän he oppivat anoppi-miniämatkalta

Jos olisin matkustanut Japaniin ikäisessäni seurassa, en olisi polttanut vesipiippua baarissa, yöpynyt kapselihotellissa tai syönyt kissanruokaa, kirjoittaa toimittaja Minna Juti, 58. Hän tarjoutui poikansa 26-vuotiaan tyttöystävän matkakumppaniksi, sillä se tuntui juuri oikealta tavalta kokea Japani.
21.4.2019 Teksti: Minna Juti Kuvat: Minna Juti, Silja Stolpe ja iStock

Kokeile, ota tämä. Tämä on ihana!

Vanhimman poikani tyttöystävä Silja Stolpe istuu Harry Zoo Cafe Harajukussa rukkaset kädessään ja pitää kämmenellään muutaman viikon ikäistä siilinpoikasta.

Vedän rukkaset käteeni ja otan siilin vastaan. Se on söpö, mutta minua säälittää. On aika surkea kohtalo syntyä kahvilasiiliksi keskelle yli 13 miljoonan asukkaan Tokiota. Suositun siilikahvilan työntekijät vaikuttavat onneksi asiantuntevilta. He vahtivat, että eläimiä kohdellaan hyvin. Saan hoitajalta pienessä peltiastiassa matoja. Hän kehottaa syöttämään niitä siilille. Vaavi taitaa olla kylläinen, sillä madot eivät kiinnosta sitä.

Tämä on Siljan päivä. Hän valitsee, mitä teemme. Käymme myös Monstercafessa. Sen sisustus on kuin sarjakuvaa, ja meidät ottaa vastaan piirroshahmon näköinen, sinitukkainen tyttö, joka puhuu kiljumalla. Kahvilassa on äitejä lapsineen. Naapuripöytään tuodaan poksahteleva synttärikakku. Tilaamme listalta kissanruokaa – ihan totta! Nappulat maistuvat kakulta ja kekseiltä.

Huomenna on minun päiväni. Menemme Mori-taidekeskukseen Roppongiin. Siellä on Japanin tunnetuimman puupiirrostaiteilijan, vuosina 1760–1849 eläneen Katsushika Hokusain laaja näyttely sekä japanilaista nykytaidetta. Rakennuksen 52. kerroksen näköalatasanteelta näemme koko Tokion. Syömme lounasta katsellen huikeaa maisemaa.

Siilikahvila Tokiossa

Tokiolaisen siilikahvilan asukas oli vasta viisiviikkoinen.

Halusin kokea jotain odottamatonta

Silja oli lähdössä opiskelijavaihtoon Etelä-Koreaan. Marraskuussa viime vuonna hän kertoi ostaneensa lentoliput helmikuulle ja pysähtyvänsä matkalla kymmeneksi päiväksi Tokioon. Hän etsi kaveria, joka lähtisi mukaan Japaniin, mutta matka ei sopinut kenenkään hänen ystävänsä ohjelmaan.

Mietin kymmenen sekuntia ennen kuin kysyin, ottaisiko hän minut seurakseen.

Olin aina haaveillut Japanista, mutten tiennyt, millaiselle matkalle ja kenen kanssa sinne lähtisin. Japanissa on paljon kiehtovaa mutta myös jotakin pelottavaa: kuvat Tokion pilvenpiirtäjistä ja kerroksittain rakennetuista liikenneväylistä kangastelivat päässäni. Halusin matkakumppanin, jonka kanssa rikkoisin omat rajani ja saisin irti enemmän kuin yksin tai edes ikätoverin kanssa. Yli 30 vuoden ikäero Siljaan tuntui houkuttelevalta. Hänen kanssaan näkisin ja kokisin jotakin itselleni odottamatonta.

”Kyllä”, vastasi Silja. Hän lähtisi kanssani. Hän vaikutti jopa ilahtuneelta!

Niinpä istuimme jouluna mökillä yömyöhään läppärit sylissämme ja etsimme netistä hotelleja. Halusimme käydä myös Kiotossa, ja Silja tahtoi ehdottomasti yöpyä ainakin kerran japanilaisessa kapselihotellissa. Lopputuloksena meillä oli varaus kahteen hotelliin ja yhteen kapselihotelliin Tokiossa sekä yhteen hotelliin Kiotossa. Kun myöhemmin päätimme viipyä Kiotossa pidempään, emme saaneet enää huonetta samasta paikasta. Joutuisimme sielläkin vaihtamaan yösijaa kesken kaiken.

Siinäpä matkamme tärkeä vinkki: Sen sijaan että majapaikan vaihtaminen viisi kertaa olisi ollut raskasta, se oli kivaa. Näimme sekä Tokion että Kioton eri puolilta, kun keskimäärin joka toinen päivä suunnistimme uuteen hotelliin.

Monstercafe Tokiossa

Monstercafen sinitukkainen työntekijä viihdytti pieniä asiakkaita.

Ei minibudjetilla mutta säästeliäästi

Silja ja poikani Frans ovat seurustelleet seitsemän vuotta. Kun Frans asui vielä kotona, Siljakin oli meillä paljon. Myöhemmin he muuttivat joksikin aikaa Yhdysvaltoihin, missä kävin heillä kylässä. Viime kesänä jaoimme Italiassa pienen talon viikon ajan. Meillä oli siis yhteistä historiaa, jonka perusteella saatoimme arvioida, onko meistä yhdessä matkustajiksi.

”Kaverini ovat kyllä ihmeissään. Lähes kaikki ovat sanoneet, etteivät he matkustaisi poikaystävän äidin kanssa minnekään”, Silja kertoi rohkaisevasti.

Me sen sijaan jaoimme jopa sängyt. Emme matkustaneet minibudjetilla mutta olimme säästeliäitä. Halusimme kivoihin hotelleihin. Niissä halvin huonetyyppi oli kahden hengen huone, jossa oli yksi iso vuode. Vain kiotolaisessa ryokan-majatalossa saimme molemmat oman futon-patjan. Peittoja pyysimme kaikkialla kaksi. Se järjestyi vaivatta.

Nukuin matkalla jopa paremmin kuin kotona. Silja väitti, että virittelin iltaisin vakavia keskusteluja, mutta nukahdin kesken kaiken.

”Juuri kun alamme puhua syvällisiä, huomaan, että nukut”, hän sanoi.

Onneksi oli Google Maps

Tokion metropoli muodostuu 23:sta yhteen kasvaneesta erillisalueesta, jotka kaikki ovat täysin omanlaisiaan. Jos minut nyt heitettäisiin Shinjukuun, Shibuyaan, Harajukuun, Omotesandoon, Roppongiin, Minatoon, Ginzaan, Daikanyamaan tai Akihabaraan, luulen, että tunnistaisin heti, missä olen.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että osaisin suunnistaa alueilla. Luojan kiitos Google Maps oli keksitty ennen kuin pääsin ensi kerran Japaniin! Diginatiivi Silja osti heti Naritan lentokentällä paikallisen nettiliittymän, avasi karttapalvelun ja ohjasi meidät junaan, joka ajoi noin tunnissa maailman suurimmaksi väitetylle Shinjukun asemalle.

Oli puolipäivä, kun nousimme Shinjukussa maan pinnalle ja lykkäsimme matkalaukkumme ihmismereen. Samalla hetkellä kumpikin meistä kiljahti: ”Katso näitä ihmisiä!” Emme olleet koskaan nähneet yhdellä silmäyksellä niin monta supertyylikästä pukeutujaa.

Tokiossa ei todellakaan ole muotia yksi tyyli kerrallaan, ja ihmiset ovat taitavia yhdistellessään pukeutumisessaan värejä ja muotoja. Koko matkan ajan yritin selvittää itselleni, miten japanilaiset naiset onnistuvat pukeutumaan leveisiin, ylisuuren oloisiin vaatteisiin ja näyttävät siitä huolimatta siroilta ja täydellisiltä. Kun kokeilin paria takkia samaa tyyliä tavoitellen, Silja sanoi heti, että hukun niihin.

Luulen, että keksin vastauksen lukiessani Mia Kankimäen kirjoittaman kuvauksen japanilaisen hovinaisen asusta Heian-kaudelta noin 1000-luvulta. Kirjassaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin hän kertoo, että kimonoita puettiin päällekkäin vähintään 12 ja niiden ylle vedettiin viitta, jossa oli laahus. Taito kantaa vaatteet on siis geeneissä.

Pääsin hypistelemään muotia vielä samana iltapäivänä Shinjukun Lumine-kauppakeskukseen. Tokiolaisittain se ei ole lainkaan ylellinen, mutta useimmat hinnat ylittivät budjettini.

Myöhemmin tein ostoksia Cat Streetillä Harajukun ja Shibuyan alueilla sekä Odaiba-saaren Venus Fort -outletissä. Ylellisellä Ginzan alueella Tokyo Plaza -ostoskeskus oli mukavaa vaihtelua Pradan, Diorin, Guccin ja muiden eurooppalaisten luksusbrändien välissä.

Kioto oli kuin rauhallinen pikkukaupunki

Kioto tuo mieleen kirsikankukat. Näimme puiden ensimmäisen vaaleanpunan, kun saavuimme luotijunalla entiseen pääkaupunkiin. Tokion jälkeen 1,5 miljoonan asukkaan Kioto tuntui rauhalliselta pikkukaupungilta.

Asettauduimme hyvältä tuoksuvaan hotelliin ja lähdimme Nishiki Marketille. Se oli sekoitus turistikrääsää ja aidon oloista ruokatoria. Jatkoimme Gionin alueelle, jossa talot olivat puisia ja matalia ja kaikki näytti siltä kuin mielikuvissani Japanilta odotin. Sieluni lepäsi, mutta aistin Siljan olevan levoton.

”Minulle Japani on suurkaupunki valoineen ja ihmismassoineen”, hän sanoi.

Kuilu välillämme kuroutui, kun löysimme pikkuruisen K gion -ravintolan ja saimme ihanaa tempuraa ja täydellisesti grillattua mustekalaa. Näimme, kun kokki valmisti annoksemme, joiden ainekset hän poimi pienistä rasioista. Lähtiessämme kokki asettui ravintolan eteen kadulle tarjoilijan kanssa ja he kumarsivat meille hyvästiksi.

Sushilounas ravintolassa Tokiossa

Söimme hyvän sushilounaan Katsumidori Seibu -ravintolassa Shibuyanissa.

Sashimia, tempuraa, merisiiliä ja pallokalaa

Seuraavana iltana olimme ensimmäiset asiakkaat vain seitsenpaikkaisessa Hanamibashi-ravintolassa, jota emännöi hennon vihreään kimonoon pukeutunut, kauniisti kammattu Junko Hashitsume. Hän ei puhunut sanaakaan englantia, mutta hänelläpä oli puheen tunnistava ja kääntävä iPad. Sovimme, että Junko suunnittelee meille illallisen, koska emme ymmärtäneet ruokalistan merkeistä mitään.

Saimme sashimia, tempuraa ja paistettua kalaa, merisiiliä ja pallokalaa kahdella eri tavalla. Yhteensä annoksia oli yhdeksän. Maistoimme kolmea eri sakea, joista valitsimme lasilliset mieleistämme. Jälkiruoka oli yksinkertainen mutta herkullinen: kauniisti leikattu lohko todella makeaa appelsiinia. Aterian puolivälissä lakkasin laskemasta, mitä ruokamme mahdollisesti maksaisi.

Nauttiessamme herkuista ravintolaan oli tullut neljä iäkästä herraa. Heitä huvitti iPad-keskustelumme. Se takkuili, ja yrittäessämme pyytää laskua saimme taas teetä. Pyysin apua viimeiselle vapaalle asiakaspaikalle tulleelta tokiolaiselta lääkäriltä, jonka kanssa keskustelu sujui englanniksi. Hän esitteli meidät herroille, joista yksi riemastui ja kertoi käyneensä 1970-luvulla liftaamassa Suomessa.

Kun vihdoin saimme pyydettyä laskun, vanha herra nosti kätensä pystyyn. Ymmärtämättä sanaakaan puheesta tajusimme Siljan kanssa, että hän haluaa maksaa illallisemme.

”Apua, onpa noloa, mitä nyt teen…”, risteili päässäni. Saman tien tajusin, ettemme voi kuin hyväksyä tarjouksen. Olisi ollut epäkohteliasta kieltäytyä. Meille jäi ikuiseksi arvoitukseksi, paljonko laskumme oli.

Ensimmäistä kertaa vesipiippua polttelemassa

Olimme hölmistyneitä ilmaisesta ateriasta, kun kumartelimme meitä kadulle saattamaan tulleen Junkon kanssa. Pujahdimme rauhoittumaan baariin, jossa seurueet polttelivat shishaa eli vesipiippua.

Kohta Silja jo tilasi pöytäämme omenapiipun. Emme kumpikaan olleet polttaneet sellaista aiemmin. Ensimmäisiä henkosia vedellessämme kyselimme neuvoa viereiseltä nuorelta parilta. Pian he jo utelivat, keitä ja mistä olemme.

Risteys Shibuyan rautatieaseman edessä Tokiossa

Maailman vilkkaimmaksi väitetty risteys sijaitsee Shibuyan rautatieaseman edessä Tokion keskustassa. Suojatiet risteilevät sen poikki, eikä kukaan yritä juosta punaista valoa päin. Japanilaiset pitävät kiinni säännöistä.

Voi sitä päivittelyn määrää, kun Silja kertoi, että olen hänen poikaystävänsä äiti. Olihan suhteemme jo aiemminkin herättänyt kommentteja, mutta Kiotossa opiskelevien tokiolaisnuorten mielestä se oli kerta kaikkiaan ihmeellistä. ”So cute, so cute”, tyttö toisteli moneen kertaan vielä silloinkin, kun pari teki lähtöä karaokeen.

Silja yritti viestittää tytölle, että hänkin haluaisi karaokeen, mutta tyttö näytti hämmentyneeltä. Japanilaiset eivät laula karaokea julkisesti. Se on aivan valtavan suosittua, mutta seurueet vuokraavat yksityisen karaokehuoneen. Tämäkin pariskunta oli selvästi lähdössä jatkamaan iltaa kahdestaan.

Yö kapselihotellissa

Palattuamme Kiotosta meitä odotti yösija Nine Hours -kapselihotellin naisten puolella. Se oli kätevä ja miellyttävä. Kaikki oli tyylikästä ja siistiä kuin kivassa kylpylässä.

Saimme respasta mustat verkkokassit, joissa kussakin oli kaksi pyyhettä, pyjama ja tossut. Matkalaukut jätimme pukuhuoneen lukollisiin kaappeihin. Peseytymistilassa oli suihkuhuoneet ja peilipöydät, joiden ympärillä naiset aamulla kuivasivat hiuksensa ja meikkasivat. Kaikkialla oli runsaasti tilaa. Suihkuihin tai vessaan ei tarvinnut jonottaa.

Kapseli oli väljä ja kauniisti pedattu. Se suljettiin rullaverholla, joten ahtaanpaikankammoa ei tullut. Kukaan ei metelöinyt tai puhunut kovaäänisesti puhelimeen.

Aamulla naapurikapselista kuului kyllä kova kuorsaus ja joku suihkuun mennyt oli unohtanut sulkea puhelimensa herätyksen. Se soi pitkään ja ärsyttävästi. Kapseli toimii hyvin, kun on valmis lähtemään liikkeelle aikaisin. Hotellista piti poistua kymmeneltä. Takaisin saattoi tulla iltapäivällä kahdelta.

Mitkä ovat valtavan kulutuksen ympäristövaikutukset?

Matkustaessa on nykyään pakko ajatella myös ympäristövaikutuksia. Lento Tokioon on pitkä, mutta sitä enemmän mietin elämää kaupungissa, jossa kaiken kulutus näyttää valtavalta. Kaikki on suurta, komeaa ja kirkkaasti valaistua. Uusissa kauppakeskuksissa on kymmeniä kerroksia, ja joka paikassa on tarjolla loputtomasti ruokaa. Mistä se kaikki tulee ja minne ylijäämä menee? Edes vessassa ei säästellä: pytty huuhtelee automaattisesti ensimmäisen kerran, kun vessaan astuu sisään. Se tuntuu järjettömältä.

Löydän netistä artikkeleja japanilaisten kierrätystavoitteista. Esimerkiksi ruokajätteen uusiokäytöstä on säädetty lailla. Tiedot tuloksista ovat ristiriitaisia. Toisaalla sanotaan, että ruokajätteestä yli 80 prosenttia menee jo kiertoon, toisaalla väitetään, että jopa 40 prosenttia kaikesta ruoasta päätyy roskiin.

Mitä opimme matkalla toisistamme?

Mitä Silja ja minä opimme toisistamme anoppi-miniämatkallamme?

Silja nauroi, että olen kuin loukkaantunut pikkutyttö, kun en tykkää jostakin. Silja taas innostuu mielestäni välillä kritiikittömästi. Molempien ominaisuudet nousivat pintaan ravintolassa, jossa piti itse onkia syötävä kala. Se oli turistiansa, ja saimme pahaa ruokaa. Siitä olimme molemmat samaa mieltä.

Emme riidelleet kertaakaan. Ihailin Siljan uteliaisuutta, käytännöllisyyttä ja energiaa. Pidimme koko ajan vauhdin yllä, mutta se sopi molemmille. Meillä ei ollut hetkeäkään tylsää.

Siljan jatkolento Etelä-Korean Busaniin lähti Narita-lentokentältä tuntia ennen kuin oma Helsingin-lentoni. Nieleskelin kyyneleitä, kun saatoin hänet portille. Näemme seuraavan kerran kesäkuun lopussa.

Kun koneeni nousi Naritalta, ylitimme Japanin korkeimman vuorenhuipun Fujin. Vuori oli valtavan kaunis. Minulle se jäi symboloimaan ihanaa matkaamme.

Tasa-arvo teettää töitä

Turistille Japani näyttäytyy tasa-arvoisena maana. Iloisia naisporukoita tulee vastaan kaupungilla vielä myöhään illalla. Siksi on hätkähdyttävää, että Maailman talousfoorumin 2018 julkaiseman tilaston mukaan Japani on vasta sijalla 110, kun verrataan maita sukupuolten tasa-arvossa. Suomi on sijalla 4. Kaikkiaan listalla on 149 maata.

Filosofian tohtori Anna-Maria Wiljanen tunnistaa tilanteen. Hän muutti Tokioon viime vuoden tammikuussa miehensä, tyttärensä ja kahden koiransa kanssa Suomen Japanin-instituutin johtajaksi. Instituutti toimii sillanrakentajana Suomen ja Japanin välillä kulttuurissa, tieteessä ja korkeakouluyhteistyössä.

– Japanilaiset jaksavat ihmetellä, että käyn töissä, vaikka minulla on perhe, Anna-Maria sanoo.

Työkulttuuri lienee suurin japanilaisen tasa-arvon este. Työsuorituksia arvostetaan niihin kuluneen ajan mukaan. Ylityöt kuuluvat asiaan. Alaiset eivät poistu työpaikalta ennen pomoaan eivätkä kieltäydy illanvietosta, jos pomo sitä ehdottaa. Tapoihin on vaikea yhdistää lastenhoitoa, joten koulutetutkin naiset jäävät kotiin tai tekevät osa-aikatyötä.

– Pyrin näyttämään, että nainenkin voi saada sekä uran että perheen, Anna-Maria sanoo. Hän haluaa vahvistaa naisten uskoa omiin mahdollisuuksiin tieteessä, liike-elämässä ja taiteessa.

– Uskon esimerkin voimaan ja kerron japanilaisille tarinoita menestyvistä suomalaisnaisista. Tänä vuonna Tokiossa ovat jo käyneet esittämässä töitään taidemaalari Marita Liulia ja valokuvaaja Elina Brotherus sekä taiteilijat Katriina Haikala ja Kati Immonen.