Viihde

Vuoden 2018 parhaat kirjat – listasimme 15 + 2 kirjaa, jotka kannattaa ehdottomasti pakata pukinkonttiin

Kirja on lahja, joka antaa myös elämyksen. Listasimme 15 + 2 Annan Lukupiirissä esiteltyä uutuuskirjaa, jotka kannattaa ehdottomasti lukea ja pakata vaikkapa pukinkonttiin.
Teksti: Katri Koskinen Kuvat: Istock, kustantamot

Kova paketti voi olla se mieluisin lahja – ilahduta siis itseäsi, ystävääsi tai läheistäsi kirjalla, joka tarjoaa elämyksen: kirjan, joka sukeltaa historian syvyyksiin, katsoo tulevaisuuteen, itkettää, koskettaa, naurattaa, havahduttaa.

Listasimme  15 + 2 vuoden 2018 hittikirjaa, joista lukutoukka ei pysty pitämään näppejään erossa. Lue Annan Lukupiirissä esiteltyjen kirjojen esittelyt ja löydä oma suosikkisi.

Katso myös: Syksyn 2018 uutuuskirjat – Annan toimitus luki 12 helmeä

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirjaSiivoojan käsikirja – vinksahtaneita elämänkohtaloita

Kirja: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Kirjailija: Lucia Berlin (Aula & co)

Amerikkalaista elämänmenoa kuvannut Lucia Berlin nousi kansainväliseksi ilmiöksi yli vuosikymmen kuolemansa jälkeen.

Tyttö kiskoo vaariltaan hampaan suusta, kotisiivoojat vertailevat varastamiaan pikkutavaroita ja nuori nainen matkustaa Meksikoon tekemään aborttia. Kirjailija Lucia Berlin kuvaa amerikkalaista elämänmenoa naisten ja tyttöjen näkökulmasta syksyllä 2017 suomeksi julkaistussa novellikokoelmassaan Siivoojan käsikirja (suom. Kristiina Drews).

Berlin liikkuu yhteiskuntaluokasta toiseen – kertojaääninä ovat muun muassa kaivosjohtajan tytär, siivooja ja sairaanhoitaja. Tarinoita yhdistää vahva toden tuntu ja tavalla tai toisella vinksahtaneet elämänkohtalot. Berlin ei kuitenkaan moralisoi eikä julista vaan yksinkertaisesti vain kertoo. Juuri siksi novellit ovat järjettömän hienoja.

Vuonna 2004 kuollut Berlin varttui perheessä, joka muutti usein kaivosinsinöörinä työskentelevän isän työn takia. Aikuisena Berlin teki hanttihommia, sai lapsia, alkoholisoitui ja kirjoitti – hyvinkin omaelämäkerrallisesti. Berlinillä oli eläessään vain pieni lukijakunta. Hänet ”löydettiin” vasta pari vuotta sitten, kymmenisen vuotta kuolemansa jälkeen. Nyt Berlinistä on tullut ilmiö. Hänen teksteistään kirjoitetaan ylistäviä kritiikkejä ja teokset killuvat myyntitilastojen kärjessä.

Siivoojan käsikirjassa on monia hyviä oivalluksia, esimerkiksi tämä sairaanhoitajan tekemä: ”Yhden asian minä kuolemasta tiedän. Mitä ’parempi’ ihminen, mitä hellempi, iloisempi ja huolehtivampi, sen pienemmän aukon hänen kuolemansa jättää.”

Teksti: Tyyne Pennanen

Vinkki: Siivojan käsikirjalle on myös ilmestynyt jatko-osa: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia, Siivoojan käsikirja 2. 

Pihka Ane RielPihka – hurjan ja oudon lapsuuden kuvaus

Kirja: Pihka

Kirjailija: Ane Riel (Into)

Tanskalaiskirjailija Ane Rielin merkillinen Pihka on psykologista jännitystä parhaimmillaan.

Ane Rielin Pihkan (suom. Katriina Huttunen) aloitus on tymäkkä. Siinä alakouluikäinen Liv-tyttö kertoo nähneensä, kuinka isä jouluaattoaamuna tappoi isoäidin.

Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut.

Seuraa lisää outouksia: Vanhemmat ovat ilmoittaneet Livin kuolleen, perheen kotitalo on ääriään myöten täynnä tavaraa ja äiti on niin iso, ettei enää pääse huoneestaan ulos. Kuollut isoäiti tuikataan tuleen, ja kun Liv käy myöhemmin mummiaan katsomassa, hän huomaa, että tämän ruumis kytee vielä. Mmmmitä ihmettä? Mikä kirja tämä tämmöinen on?

Ensimmäiset sivut luettuani olin kahden vaiheilla, jatkanko ollenkaan. Onneksi uteliaisuus voitti vastahangan, koska Pihkasta tuli loppuvuoteni kiinnostavin ja koskettavin lukukokemus.

Kyse on muusta maailmasta eristäytyneestä perheestä, joka elää omien sääntöjensä mukaan. Perheen syvä haava on Livin kaksosveljen kuolema, jonka takia isä on alkanut vainoharhaisesti suojella itseään muilta menetyksiltä. Hän luulee toimivansa oikein, mutta tekee järkyttävän pahoja tekoja. Isän tukipilari ja pikku apulainen on Liv, jonka lapsenrakkaus ja luottamus isään ovat pitkään järkkymättömiä. Ainutlaatuinen, karmiva mutta kauniskin teos yllättää kerta toisensa jälkeen, eikä jännite lässähdä missään vaiheessa. Vielä aivan kirjan lopussakin Ane Riel onnistui nostattamaan niskavillani pystyyn.

Teksti: Iina Alanko

Viktor Stanislauksen 13 sinfoniaa – perhosen jäljitystä, isän etsintää

Kirja: Viktor Stanislauksen 13 sinfoniaa

Kirjailija: Anna-Liisa Ahokumpu (Gummerus)

Anna-Liisa Ahokummun hienovireinen esikoisteos vie isänsä arvoitusta selvittävän miehen erikoisiin maailmoihin.

Joistakin kirjoista jää haikea olo – kuin olisi löytänyt pienen, ohimenevän aarteen, joka kasvaa mielessä isommaksi, ja jonka jälkeen maailmaa katselee taas vähän uusin silmin. Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinforniaa on juuri sellainen kirja.

Tarina alkaa Rovaniemeltä vuodesta 1941. Poliisi hakee nuoren Silvian kuulusteltavaksi suhteesta saksalaiseen sotilaaseen, Erik Stanislaukseen. Silvialle selviää, että Erikille on tapahtunut jotain, mutta sitä ennen tämä on syyllistynyt sotarikokseen. Kun Silvia pääsee kuulustelusta, hän tuntee, kuinka vauva, muilta salattu, potkii hänen vatsassaan. Erikiä hän ei tapaa enää koskaan. Seuraavaksi ollaan jo vuodessa 1982.

Pieni pystykorva makasi kerällä ikkunan alla, se sipsutti Silvian jalkojen vierelle, ja Silviä laskeutui alas sen luoksi, hän olisi halunnut painaa kasvonsa koiran kaulalle, mutta ei uskaltanut ettei alkaisi itkettää.

Silvian poika, nelikymppinen perhostutkija Max on saapunut järjestämään äitinsä hautajaisia. Äidin kotoa Max löytää tuntemattoman perhosen ja muistoja kuolleena pitämästään isästä. Äidin ja pojan suhde on jäänyt etäiseksi. Max oli vuosikausien ajan äidilleen vain ”poika”, koska saksalaisnimi muistutti kipeästi haaveista, joista ei tullut totta. Erikistäkään äiti ei koskaan puhunut. Olisiko isä sittenkin elossa? Max ryhtyy jäljittämään sekä Erikiä että perhosta. Hän päätyy Saksaan erikoisen säveltäjämestarivanhuksen, Erikin veljen luo.

Ahokummun tarkkanäköisyys ja vivahteiden taju ovat tapaamisen kuvauksessa kirkkaimmillaan. Uusi omaperäisellä äänellä kirjoittava lahjakkuus on löytynyt.

Teksti: Iina Alanko

Juha Hurme NiemiNiemi – viihdyttävää viisautta

Kirjailija: Juha Hurme

Kirja: Niemi (Teos)

Juha Hurmeen romaanissa runonlaulaja kertoo, mitä Siperian ja Skandinavian välinen niemi oli ennen kuin siitä tuli Suomi.

Suhteellisuudentajun taidonnäyte. Se on Juha Hurmeen romaani Niemi, josta kirjailija sai Finlandiapalkinnon. Teoksessa Juha-niminen runonlaulaja kertoo, mitä Siperian ja Skandinavian välinen niemimaa – Niemi – oli, ennen kuin siitä tuli Suomi. Tarina alkaa alkuräjähdyksestä ja päättyy vuoteen 1809. 14 miljardin vuoden aikajänteen rinnalla vaikkapa 100-vuotinen itsenäisyys tuntuu lyhyeltä ajalta. Runonlaulajan katse on laaja myös maantieteellisesti ja tuo esiin, kuinka paljosta meikäläinen kulttuuri on muille velkaa.

Agricolan Abckirjan esipuheen vertailu aikalaisensa Rabelais’n Pantagruel-teoksen vastaavaan paljastaa, ”kuinka kaukana perässä me täällä Pohjantähden alla silloinkin rämmimme”. Vaikka on täälläkin sanataiteen mestariteoksia ollut, kuten kansanrunous. Sitä vain ei ole osattu tarpeeksi arvostaa. Niemi on maailmankaikkeuden kulttuurihistoriaa, johon on uutettu hurja määrä tietoa. Luokittelu romaaniksi liittää sen myyttisten syntykertomusten jatkumoon ja alleviivaa sitä, että suuri osa kansallistunteesta rakentuu väärinymmärryksille ja puhtaalle fiktiolle.

Niemi yhdistelee humanismia ja luonnontiedettä, tiedettä ja taidetta. Siinä on hillitön kavalkadi anekdootteja. On myös otteita kansanrunoudesta ohi Kalevalan. Suhteuttaminen on viisautta, mutta kaikkinainen mittasuhteisiin asettaminen tuottaa myös huumoria, joka puskee sympaattisena läpi kerronnan. Niemen ääressä viihtyy.

Teksti: Maria Tojkander

Krimiturkkinen karhu – Venäjää kotikäyttöön: Venäläiset mielenmaisemat

Kirja: Krimiturkkinen karhu – Venäjää kotikäyttöön

Kirjailija: Hannu Mäkelä (Kirjapaja)

Hannu Mäkelän Venäjä-tarinoihin tuo haikeutta niissä vahvasti mukana oleva, yllättäen menehtynyt vaimo Svetlana Aksjonova.

Haluan Venäjälle! Suunnittelen jo junamatkaa Pietariin. Aion yöpyä pienessä hotellissa kaupungin kattojen yllä, kuljeskella ympäriinsä ja herätä yöllä katsomaan, miten Neva-joen yli vievät lukuisat sillat avataan laivoille. Tähän minut houkuttelee Hannu Mäkelän Venäjältä kirjoittamat lyhyet, määrittelyä kaihtavat tarinat.

Ne eivät ole novelleja, eivät kolumneja vaan vain tarinoita. Toisiin on vangittu elävästi tietyn hetken tapahtumat, toisissa seurataan kirjailijan ajatuksenjuoksua hänen pohtiessaan venäläistä mielenlaatua. Mikä siinä onkaan niin kiehtovaa? Saadakseen siitä selvän Mäkelä kuuntelee ihmisiä ja seuraa heidän elämänkulkuaan. Pyörittelevätpä tarinat venäläisyyttä miten hyvänsä, aina mukana on suuria tunteita – ja vahvaa itsetuntoa. Sen turvin venäläinen tuntuu kävelevän mahtipontisena voittajana ulos joka tilanteesta. Juoppo pyörittää anoppiaan, anoppi juoppoa vävyään. Kumpikin voittaa jotakin.

Kävi kuitenkin niin, että Vika oli taas raskaana. Miten ja missä ja kenen avustuksella, sitä ei kukaan tiennyt. Isän näköistäkään ei kylässä liikkunut.

Mäkelä ehti olla naimissa venäläisen vaimonsa Svetlana Aksjonovan kanssa kahdeksan vuotta. Monesti juuri Sveta on tunteiden tulkki kirjoittajan ja omien maanmiestensä välillä. Toisinaan hän taas vain kohauttaa olkapäitään hassulle suomalaiselle miehelleen. 54-vuotiaana kuollut Sveta elää Krimiturkkinen karhu – Venäjää kotikäyttöön -kirjan tarinoissa, jotka ovat hyvää luettavaa vaikkapa kiireiselle työmatkalaiselle. Oma työmatkani oli sopivasti aina yhden tarinan mittainen.

Teksti: Minna Juti

Aikalisä: Marian KeyesAikalisä – lomalukemista parhaimmillaan

Kirja: Aikalisä

Kirjailija: Marian Keyes (Tammi)

Marian Keyesin  teos Aikalisä on humoristinen ja kepeä mutta myös viisas ja syvällinen romaani pitkän suhteen kriisistä.

Mikä tekee jostakin kirjallisuudesta hömppää? Sekö, että kirjoittajana on nainen, päähenkilönä on nainen ja vakaviakin teemoja käsitellään lukijan helposti tunnistamalla tavalla: runsaalla dialogilla ja arjen hulluudella ilakoivalla huumorilla?

Hurjat 35 miljoonaa kirjaa myynyt irlantilaiskirjailija Marian Keyes nimettiin vastikään nimekkään päivälehtemme kulttuurisivuilla ”Hömpän herttuattareksi”, mikä on perin vähättelevää – myös siksi, että Keyesin teemat ovat painavia sekä yhteiskunnallisella että henkilökohtaisella tasolla. Uusimmassa Aikalisässä niitä ovat pitkän parisuhteen kriisi, dementia ja Irlannin keskiaikainen aborttilainsäädäntö.

Aikalisän päähenkilö Amy on pr-toimistossa työskentelevä 44-vuotias nainen, jonka perheeseen kuuluu aviomies Hughin lisäksi kolme teini-ikäistä tytärtä, dementoitunut isä, tämän hoitamisesta irtiottoja tarvitseva äiti sekä tiiviisti yhteyttä pitävät sisarukset perheineen. Eräänä päivänä Hugh ilmoittaa tarvitsevansa Amysta puolen vuoden aikalisän. Sen aikana hän reppureissaisi sinkkuna ympäri Aasiaa. Järkytyksensä ja surunsa lisäksi Amy tuntee itsensä häväistyksi ja jätetyksi. Hugh lähtee, ja Amy jää selviämään arjestaan yksin. Puoli vuotta on pitkä aika, jonka aikana ehtii tapahtua paljon. Palaako Hugh, ja mitä tapahtuu, jos hän palaa? Aikalisän taitavasta ja eläväisestä suomennoksesta vastaa Kristiina Vaara.

Teksti: Iina Alanko

Nimeni on Lucy BartonNimeni on Lucy Barton – äidin ja tyttären hankalista väleistä

Kirja: Nimeni on Lucy Barton

Kirjailija: Elisabeth Strout (Tammi)

Elizabeth Stroutin tiivis romaani kertoo äidin ja tyttären suhteesta. Korjaantuuko kaikki sairaalavuoteenkaan äärellä?

Lucy Barton katselee sairaalavuoteestaan Empire State Buildingin siluettia. Kukaan lääkäreistä ei tiedä, mikä häntä vaivaa tai milloin hän pääsee sairaalasta kotiin. Aviomies ei viihdy sairaaloissa, ja omia tyttäriä on kova ikävä. Eräänä päivänä Lucyn vuoteen viereen ilmestyy hänen äitinsä.

Elizabeth Stroutin kirjoittaman romaanin nimi on Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman), mutta kirjassa Lucyn äiti käyttää aikuisesta tyttärestään edelleen nimeä Rimpula. Äidin ilmestyessä sairaalaan Lucy ei ole puhunut tämän kanssa vuosiin. Hellittelynimi ja etäiset välit, siinäpä naisten kohtaamiseen lähtökohta kerrakseen!

Toisen luokan opettaja sanoi siskolleni – koko luokan kuullen –  ettei köyhyys ollut mikään syy likaisille korvantauksille, ei kukaan ollut niin köyhä, ettei hänellä olisi varaa ostaa saippuapalaa.

Strout ei kirjoittajana ole mikään lavertelija. Tiiviiseen romaaniin mahtuu Lucyn perheen lisäksi koko joukko muiden henkilöiden tarinoita. Äiti ja tytär muistelevat sairaalassa kotiseudun tapahtumia ja ihmisiä. Se tekee romaanista tietyssä mielessä hieman novellimaisen. Ja ehkä se kertoo myös siitä, että päähenkilöiden – niin kuin monen muun meistä – on helpompi puhua toisten ongelmista kuin omistaan. Oman perheen ongelmista vaiettiin jo Lucyn lapsuudessa, eikä niistä ole helppo puhua vuosikymmenten jälkeenkään. Perhe on toisinaan liian monimutkainen arvoitus. Jokin edistysaskel tyttären sairauden aikana kuitenkin otetaan. Ja Lucysta olisi vihdoin tärkeää kuulla äidin rakastavan häntä.

Teksti: Mervi Alatalo

Taivaanpallo Taivaanpallo – oppimisen ylistys

Kirja: Taivaanpallo

Kirjailija: Olli Jalonen (Otava)

Olli Jalosen Finlandia-palkittu teos on koskettava kasvutarina sekä kuvaus tiedonjanosta, sivistymisen innosta ja ymmärtämisen ihanuudesta.

Maailmassa on monta asiaa tietämättömyyden piilossa eikä kaikkea opi lukemalla, mutta lukemaan oppiminen on silti tärkeää. Tällaisia miettii Olli Jalosen romaanin Taivaanpallo päähenkilö, kouluikäinen Agnus. Agnus ei kuitenkaan käy koulua, koska eletään 1600-lukua ja hän sattuu asumaan syrjäisellä St. Helenan saarella.

Agnusilla on kuitenkin kaksi opettajaa: pastori sekä saarella lyhyen aikaa asunut tähtitieteilijä. Jälkimmäinen on opettanut pojan tarkkailemaan tähtiä, ja sen myötä pojan katse on kehittynyt näkemään tarkasti ja pitkälle. Tähtitieteilijän avustamana Agnus oppii ensin laskemaan, ja pian hän harjoittelee pastorin luona myös lukemaan ja kirjoittamaan. Hän tajuaa, että lukeminen on pitkä tie – on kirjaimet, sanat, lauseet ja asiat, ja sitten pitää vielä ymmärtää lukemansa. Opinhaluinen poika tajuaa nopeasti, että Jumalan ja tieteen näkemykset eivät aina mene yhteen. Eikä valehdella saa, sillä siitä voi tulla tapa ja valheet voi tarkistaa. Mutta mikä on tosin tosi?

Elämä kuljettaa Agnuksen Lontooseen, jossa on paljon pelottavaa ja outoa. Vähitellen Agnu tottuu ja oppii ymmärtämään, kuinka vastata kenellekin. Myös muut tottuvat häneen.

Kirja on hurmaava kasvun kuvaus, kiehtova seikkailutarina ja ennen muuta viisas oppimisen kuvaus, matka sivistyneeksi. Sellaisesta ihmisestä näkee, että mitä hän tahtoo, niin sitä kohti. Minäkin tahdon.

Teksti: Sanna Wirtavuori

SolmutSolmut  kovia kokenut avioliitto

Kirja: Solmut

Kirjailija: Domenico Starnone (WSOY)

Solmut on avioliiton säröjä tarkasti tutkaileva romaani, joka kiinnostaa monia myös salanimi Elena Ferranten takia.

Voi tätä spekuloimisen riemua! Italialaisen Domenico Starnonen romaanilla Solmut (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) on niin kutkuttava taustatarina (tai siis ehkä on), että lienee pakko kakistaa se ensin ulos.

Starnonen vaimon Anita Rajan huhutaan kirjoittavan suosittuja romaaneja taiteilijanimellä Elena Ferrante. Jo vuonna 2002 eli kauan ennen Napoli-sarjaa Ferrante kirjoitti raastavan romaanin Hylkäämisen päivät (suom. Taru Nyström), jossa aviomies lähtee nuoremman matkaan ja jättää vaimonsa selviytymään jätetyksi tulemisen tuskasta ja kahden lapsen huoltovastuusta. Ja mitä tekee Starnone? Julkaisee 12 vuotta myöhemmin tiiviin ja tarkan romaanin, joka kertoo pääosin aviomiehen näkökulmasta, miksi mies päätyy jättämään perheensä, lähtemään nuoremman naisen matkaan ja vuosia myöhemmin palaamaan perheensä luo.

Mutta joka kerta kun kohotit päätä, katseesi lennähti siihen naiseen. Huulesi olivat raollaan niin kuin aina, kun yrität antaa muodon vielä jäsentymättömälle ajatukselle, jota päässäsi pyörittelet.

Romaanien henkilöt ja tapahtumat muistuttavat hämmentävän paljon toisiaan. Olisi kohtuutonta sanoa, että Solmut-romaania lukee pelkästä spekuloimisen riemusta. Ei, kyllä se tarjoaa ihan oikeaa lukemisen iloa. Ensin äänessä on pettäjämiehelleen kirjeitä kirjoittava vaimo, sitten seitsenkymppinen aviomies ja lopuksi perheen aikuiset lapset. Starnonen kuva perheestä ja parisuhteesta on lohduton, toisaalta riemastuttava. Kukaan ei selviydy kolhuitta, mutta tarjolla on mitä kekseliäimpiä keinoja yrittää tehdä parhaansa selviytyäkseen.

Teksti: Mervi Alatalo

Elinan SurmaElinan surma – balladi Elinasta saa uuden tulkinnan

Kirja: Elinan surma

Kirjailija: Kristiina Vuori (Tammi)

Kristiina Vuori koukuttaa lukijan pahaenteisesti etenevässä tarinassa, jossa kertojaäänenä on Laukon piika Kirsti.

Uteliaisuus tuttua kohtaan sai minut tarttumaan Kristiina Vuoren uusimpaan historialliseen romaaniin. Jo sen nimi – Elinan surma – kuulostaa joltain, mistä pitäisi tietää enemmän.

Miespäähenkilö Klaus Kurki ja romaanin tapahtumapaikka Laukon kartano ovat tänä päivänä tunnettuja hotellina ja ravintolana, ja nimien takana olevat tarinat ovat, myönnetään, päässeet unohtumaan, jos olen niistä koskaan kuullutkaan. Ihastuin Vuoren vanhoja sanoja vilisevään ja perinteisiä menoja pieteetillä kuvailevaan tekstiin välittömästi. Vuorella on taito hyppysissään myös juonen kuljetuksessa ja lukijan odotusten nostattamisessa.

Minä olen Laukon avainpiika, vaan en emäntä. En vielä, Klaus-herra, Kurkien sukukartanon isäntä, on yhä mies vailla vaimoa. Häädän huulilleni karkaavan hymynpoikasen tiehensä.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat 1400-luvulle, teema on ikiaikainen: pettymys rakkaudessa. Kirjan alussa Laukon avainpiika Kirsti haaveilee kartanon isännän Klaus Kurjen kosinnasta ja noususta mahtitalon emännäksi. Nuori tyttö on jäänyt pienenä orvoksi ja varttunut Margareta Magnuksentyttären ja Jöns Olofinpojan perheessä. Laukossa hänelle on syntynyt salasuhde kartanon komeaan isäntään. Kirstin kasvattivanhemmat ja ”maitosisar”, Naantalissa vuosia birgittalaisnunnien hoteissa luostarissa ollut Elina ovat tulossa vierailulle Laukkoon, ja talo panee parasta pöytään. Elinan näkemisen piti olla Kirstille suuri ilo, mutta muuttuu muuksi. Luotetun Pörösilmän avustamana Elina alkaa tehdä lemmentaikoja. Tepsivätkö ne?

Teksti: Iina Alanko

Viiden meren kansaViiden meren kansa – kun Suomi putos puusta

Kirja: Viiden meren kansa

Kirjailija: Risto Isomäki (Into)

Mistä ensimmäiset suomalaiset tulivat? Risto Isomäen novellit valottavat suomalaisuuden historiaa kutkuttavan jännittävästi.

Risto Isomäen uutuus saattaa olla pettymys hänen edellisten kirjojensa Sarasvatin hiekkaa tai Haudattu uhka ystäville. Viiden meren kansa ei nimittäin ole juonellinen romaani, vaan pikemminkin kokoelma tieteelliseen tutkimukseen pohjaavia fiktiivisiä novelleja.

Ei kuitenkaan kannata säikähtää, sillä kirja on taattua Isomäkeä. Jopa kirjan alkupuolen tarinoihin voi samaistua, vaikka kaukaisessa menneisyydessä liikutaankin. Lisäksi pitkä aikamatka tarjoaa runsaasti tietoa. Ensimmäiset asukkaat saapuivat Suomeen noin 11000 vuotta sitten, ja he tulivat nykyisen Espanjan ja mahdollisesti myös Portugalin alueelta. He ihastuivat näkemäänsä: tummansiniseen veteen, jäälauttoihin ja hylkeisiin, joita oli ”enemmän kuin kaikki maailman ihmiset koskaan pystyisivät pyydystämään”. Vielä kiinnostavampia ovat tuoreimmat tarinat, muun muassa piispa Henrikin surmanneesta talonpoika Lallista kertova. Isomäen mukaan Köyliönjärven jäällä oli isoherra piispan suuri retkikunta, joten melkoinen teurastushan siitä väistämättä seurasi.

Tarinoita kirkastaa kirjan lähes 50-sivuinen jälkihuomautusosio. Siinä Isomäki selittää, mihin faktoihin ja tutkimuksiin hän koukuttavat tarinansa perustaa. Selviää muun muassa, miksi hän kuvaa ristiretkeläiset pöyristyttävän väkivaltaisiksi raakalaisiksi. Siksi, että he tiettävästi olivat sitä, kaikkialla maailmassa.

Teksti: Sanna Wirtavuori

Mitfordin murhatMitfordin murhat – virkistävää vanhan ajan charmia

Kirja: Mitfordin murhat

Kirjailija: Jessica Fellows (Otava)

Yhdistelmä on kutkuttava: salaperäinen junamurha ja brittiläinen kartanomiljöö kahden kerroksen asukkaineen.

Sodassa palvelleen sairaanhoitajan kimppuun hyökätään Brightonin radan junassa Lontoon lähellä 12. tammikuuta 1920. Uhri, Florence Shore, kuolee muutaman päivän kuluttua. Murhaa on hankala selvittää, sillä tarjolla ei ole silminnäkijöitä, ilmeisiä epäiltyjä eikä murha-asetta. Tästä alkaa paikkaansa etsivän, köyhän tytön ja kunnianhimoisen poliisin tarina, joka niveltyy paitsi murhaan myös maalaiskartanon elämään.

Jessica Fellowesin Mitfordin murhat (suom. Laura Beck) on tosielämän tapahtumiin ja rikosmysteereihin perustuvan sarjan aloitus. Mitfordin kartanon sisarukset ja monet muutkin henkilöt ovat olleet oikeasti olemassa, myös sairaanhoitajan murha on totta. Paljon on myös kuviteltua. Kyseessä on sukukuvaus, perhetarina ja rakkauskertomus sekä ennen muuta Agatha Christien perinnettä kunnioittava dekkari.

Liikkuessaan eteenpäin arvokkaasti ja varmasti kuin Lusitania Liverpoolin laiturista irrotessaan hän oli näkevinään silmänurkastaan tutun hahmon. Se hätkähdytti häntä.

On murha, jota selvitetään, ja kuten jännitysromaanin kaavaan kuuluu, murhaaja paljastuu ennen loppua ja hyville ihmisille käy hyvin. Kirja liikkuu suositun tv-sarjan Downton Abbeyn tunnelmissa. Eletään vuosisadan alkua, jolloin maailma muuttuu, luokkarajat rakoilevat eikä sotaa edeltäneeseen aikaan ole enää paluuta. Vahvuudetkin ovat samankaltaisia. Ajankuvaus on tarkkaa, ja tuntuu kuin lukija tekisi aikamatkan viime vuosisadan alkuun ja kartanon kahden kerroksen väen elämään.

Teksti: Sanna Wirtavuori

Huomenna kevät palaaHuomenna kevät palaa – aina joku selviytyy

Kirja: Huomenna kevät palaa

Kirjailija: Pasi Pekkola (Otava)

Pasi Pekkolan uutuudessa elämä koostuu merkillisistä sattumuksista. Pienikin valinta voi muuttaa kaiken.

Taas kirja vuodesta 1918 ja sisällissodan historiasta. Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun aloin lukea Pasi Pekkolan romaania Huomenna kevät palaa. Tarina ja kaunis kieli veivät kuitenkin mukanaan, ja huomasin uppoutuvani järkyttävään aikaan uutta, erilaista tietä.

Kirjan koskettavuus on siinä, että päähenkilöt ovat lapsia sodan keskellä. Pääosassa ovat mökin teini-ikäinen tyttö Eeva sekä pieni Eino, jolle isosisko on ainoa tuki ja turva. Eletään Lahden lähellä idyllisellä Villilähteellä, jossa lasten elämä on vaatimatonta, mutta turvallista. Myös välit läheiseen kartanoon ovat selkeät, vaikka eriarvoisia ollaan: kaikkien lasten ei tarvitse tehdä töitä. Pian kaikki kuitenkin muuttuu. Isä lähtee sotimaan, kartanon väestä tulee valkoisia vihollisia, äiti murtuu ja sisarukset päätyvät lopulta Hennalan karulle vankileirille. Toivottomuuden keskellä Eeva kertoo pikkuveljelleen satuja ja pysyy näin itsekin tolkuissaan.

Yöllä Eeva makasi sohvasängyllä ja kuunteli kuistilta kantautuvia ääniä, jotka sekoittuivat haalean kesäyön huokailuun. Jossain kaukana käki lauloi metsälle yksitoikkoista tuutulaulua.

Tarina jatkuu sodan jälkeen, jolloin seurataan sisarusten sekä teloittajaksi joutuneen kartanon hintelän pojan, ”Kukkakepin”, elämää. Kahtiajako koskettaa jokaista vielä 1950-luvullakin, paitsi suoraan myös lähipiirin kautta. Menneisyyttä voi yrittää paeta, mutta se tulee vastaan yhtä lailla kaukana Amerikassa kuin kotikulmillakin.

Romaanin viisas sanoma on ymmärrys siitä, että kaikilla on ristinsä, häviäjillä ja voittajillakin. Onneksi on myös rakkautta ja toivoa.

Teksti: Sanna Wirtavuori

Ihmisyyden vuoksi Päivi LIpponenIhmisyyden vuoksi – kuinka näin saattoi käydä?

Kirja: Ihmisyyden vuoksi

Kirja: Päivi Lipponen (WSOY)

Päivi Lipponen kirjoittaa Euroopan häpeällisista vuosista. Siitä, kuinka sivistysvaltio murtui ja paha pääsi valtaan.

Totta ja ei kuitenkaan totta, määrittelee Päivi Lipponen kirjansa tapahtumia. Ihmisyyden vuoksi on paitsi hänen esikoisromaaninsa nimi, myös syy, miksi se on kirjoitettu. ”Että emme unohtaisi unohtamista”, Lipponen kirjoittaa teoksensa jälkisanoissa.

Yli nelisataasivuinen opus on tuhti tietopaketti vuosista 1917–1945. Se liikkuu sisällissodan jälkeisessä Suomessa sekä ennen muuta Stalinin Venäjällä ja Hitlerin Saksassa. Näkökulma on tarkasti ihmisvainoja kuvaileva ja pohtiva. Kuinka tuo kaikki saattoi tapahtua sivistysvaltioissa? Miten pahuus pääsi valtaan?

Kirjeeni saattaa yllättää sinut. Kohtasin nimesi, kun luin todistajaluetteloa syksyllä alkavasta oikeudenkäynnistä. Auschwitzin vartijana toiminutta Hans Mülleriä vastaan. Minä tunsin Hansin. 

Lipposen tausta historianopettajana näkyy tarinassa. Lähdeluettelo on pitkä, ja faktoihin kuuluu paitsi karmaisevia tapahtumia myös eri henkilöiden välisiä aitoja dialogeja. Jälkimmäiset on yhdistelty kuviteltujen henkilöiden tarinoihin. Kirjan päähenkilöt ovat suomalaisen isän lapset Saksassa ja Venäjällä. He ja heidän läheisensä tekevät kukin valintansa hyvän ja pahan rajaa miettien. Vuoroin tunnetaan syyllisyyttä, vuoroin vakuutellaan syyttömyyttä.

Kyseessä on paikoin hyvinkin sujuva romaani, mutta hetkittäin lukijalle tulee miltei faktaähky. Tässä opetetaan ankaraa historiaa, vaikkakin kiinnostavasti, ihmisten kautta. Tarina pakottaa lukijan miettimään, kenen puolella itse olisi. Olisiko kannattaja, vastustaja vai myötäilijä, vai kuvittelisiko että pahan keskellä voi sulkeutua omaan rauhaansa?

Teksti: Sanna Wirtavuori

Rakkaudesta aseisiin – tyttö, joka nukkuu yönsä etupenkillä

Kirja: Rakkaudesta aseisiin

Kirjailija: Jennifer Clement (Like)

Nuori Pearl kasvaa selviytyjäksi yhdysvaltalaisella talovaunualueella, jossa rakkaus ja väkivalta elävät rinnakkain.

Outolintu. Sellainen on 14-vuotias Pearl, joka on asunut koko ikänsä autossa floridalaisen talovaunualueen parkkipaikalla. Virallisesti häntä ei ole olemassa, koska Pearlin teiniäiti synnytti hänet yksin eikä hankkinut tyttärelleen syntymätodistusta. Albiinoa muistuttava ulkonäkökin erottaa hänet muista. Tiiviisti kahdestaan elävien äidin ja tyttären yhteisö ovat vaunualueen asukkaat, jotka hekin elävät yhteiskunnan marginaalissa: asehullu veteraani, omalaatuista kirkkoa johtava pastori, sydämellinen meksikolaispariskunta.

Ainoa asia, josta me oltiin todella huolissaan, oli lastensuojelu. Äiti pelkäsi, että joku koulusta tai työpaikalta keksisi soittaa sosiaalipäivystykseen ja kannella, ja silloin minut vietäisiin sijaiskotiin.

Aseet pyörittävät yhteisöä monin eri tavoin. Pearlin elämä on sanoinkuvaamattoman köyhää, mutta omalla tavallaan turvallista ja lämminhenkistä. Sitten vaunualueelle saapuu mies, joka erottaa äidin ja tyttären. Tragedia muuttaa Pearlin elämän, ja hetkessä hänet repäistään aivan uudenlaiseen todellisuuteen.

Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin (suom. Terhi Kuusisto) on kirja, joka polttelee näpeissä: aavistelin tulevia tragedioita, mutta oli pakko saada tietää, kuinka Pearlille käy. Onneksi hän on selviytyjätyyppiä. Kieli on kaunista ja kuulasta, rakkaus ja suru tulevat iholle. Yhdysvaltalainen, Meksikossa asuva Clement on ennenkin kirjoittanut haavoittuvassa asemassa olevista naisista: edellinen romaani Varastettujen rukousten vuori (suom. Kuusisto) kertoi tytöistä, jotka elävät huumesodan keskellä Meksikon vuoristoseudulla. Uutuuden tapaan sekin oli kirja, joka ei unohdu.

Teksti: Matilda Katajamäki

Muistini mukaanMuistini mukaan – pohjaa etsinyt rakastettu renttu

Kirja: Muistini mukaan

Kirjailija: Carl-Johan Wallgren/Mikael Persbrandt (Tammi)

Carl-Johan Vallgrenin kirja näyttelijä Mikael Persbrandtista avaa ovet vuoristorataan, jossa huipulta mentiin aina alas ryminällä.

Mikael Persbrandtin tunnistavat Suomessakin lähes kaikki. Beck-elokuvien rajatonta ja omavaltaista poliisia Gunvaldia esittäneen näyttelijän karisman muistaa, koska se tuntui työntyvän ruudusta ulos. Persbrandtia oli maaniteltu moneen otteeseen tekemään elämäkertansa. Hän suostui siihen vasta, kun hänellä oli diagnosoitu elämän kaoottisuutta selittänyt kaksisuuntainen mielialahäiriö ja hän oli raitistunut.

Katumus – ajattelin sitä paljon noina iltoina Himalajan juurella. Mitä se oikeastaan hyödytti? Mitä merkitystä oli muiden anteeksiannolla, ellen kyennyt itse antamaan anteeksi itselleni?

Carl-Johan Vallgrenin taitavassa käsittelyssä Persbrand-kirjasta Muistini mukaan (suom. Heikki Eskelinen) muotoutui minämuodossa kirjoitettu kaunistelematon kuvaus kaksijakoisesta elämästä, jossa ammatillisia huippuja ja normaalia, onnellista perhe-elämää seurasi aina katastrofivaihe. Niiden aikana Persbrandt imuroi kokaiinia ja veti viinaa pakonomaisesti, pohjaa etsien. Sikailuja seurasi valtava häpeä, katumus ja itseinho: kuinka paljon rakkaimmat, pitkäaikainen kumppani Marie Bonnevie ja myöhemmin Sanna Lundell ovatkaan taas saaneet Mickensä vuoksi hävetä ja kärsiä!

Persbrandtin lahjakkuudesta, taidoista ja markkina-arvosta kertoo se, että hän pystyi palamaan aina parrasvaloihin ja luomaan huikean uran, vaikka tuotannot seisoivat hänen takiaan usein viikkoja, kuukausiakin. Hengästyttävästi etenevässä kirjassa on myös suvantovaiheita ja kutkuttavia kurkistuksia Ruotsin kulttuurielämään.

Teksti: Iina Alanko

Rose on poissa Katja KettuRose on poissa – ollaan tässä vielä hetki

Kirja: Rose on poissa

Kirjailija: Katja Kettu (WSOY)

Luonnon keskellä rakkaus on suurin kaikista. Se on syvä ja vahva, niin miehen ja naisen kuin äidin ja lapsenkin välillä.

Kirjailija Katja Kettu on siirtynyt tarinoissaan Suomen Lapista USA:n ja Kanadan rajoille, fintiaanien maille. Rose on poissa -romaanin päähenkilö on viisikymppinen Lempi, jonka suonissa sykkii suomalaisen siirtolaisen Ettun ja ojibwa-intiaanin Rosen veri kuin haljakka edellisvuoden karpalomehu. Mantereen mukana myös kieli on muuttunut. Pohjoisesta kotoisin oleva kirjailija on hylännyt oman murrekielensä ja jättänyt kiehtovan kummalliset sanat, mutta persoonallinen runollisuus on säilynyt.

Kuten Patti on opettanut, on jokaisella ihmisellä elämässään seitsemän polkua, ja seitsemän haaraa, joissa suistua rotkoon. Seitsemän kertaa olen luullut löytäneeni tarkoituksen ja seitsemän kertaa erehtynyt.

Tarkasti kuvailevaan ilmaisuun liittyy alkuperäiskansojen perinteisiä termejä, joitakin intiaanien sanoja, englannin ja suomen sekoitusta sekä muinaisenkuuloista suomea. Varsinkin 1970-luvulle sijoittuvissa äidin kirjeissä kielen poljento on paikoin jopa kalevalainen. Rakkaalla tytöllä on monia hellittelynimiä kuten Lempi lemmittyni, lakkalaiseni, koivunvitsani, hillanjyvä ja Pikku Käpälä.

Tarina on monitasoinen ja jännittävä. Se on siirtolaisten ja vähemmistöjen kuvaus, aikuisiällä kypsyvän rakkauden kuvaus, vahvasti feministinen naisten puolustus sekä kertomus rankasta tyttöjen hyväksikäytöstä. Ajatus kuolleen äidin muuttumisesta sudeksi liittyy intiaanitarustoihin ja pahan voittamiseen. Samasta mytologiasta on peräisin myös kaunis ajatus siitä, että elämä koostuu useista poluista – ja siitä että kohtalo on sallivainen. Poluilta voi joskus hairahtuakin.

Teksti: Sanna Wirtanen

Syksyn 2018 uutuuskirjat – Annan toimitus luki 12 helmeä

Annan Lukupiiri – voita uutuuskirja itsellesi!

Julkaisemme joka viikko Anna-lehdessä esittelyn sekä katkelman uutuusromaanista. Jos pidät lukemastasi, voit voittaa kirjan myös itsellesi! Arvomme joka viikko useamman uutuuskirjan kaikkien arvontaan osallistuneiden lukijoidemme kesken.

Osallistu osoitteessa: anna.fi/kilpailut.

X