Ilmastoasiantuntija Leo Stranius: En kiintynyt lapsena vanhempiini

Kodittomien asuntolassa isänsä kanssa asunut Leo Stranius oli lähellä syrjäytyä. Nyt hän pelastaa maailmaa Luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtajana.

Ensimmäinen muistikuva. Kolmevuotias Leo kävelee Mirja-mummonsa kanssa Keski-Pohjanmaalla sijaitsevan Kannuksen kirkonkylältä kohti parin kilometrin päässä olevaa mummolaa. Mukana on kaksi vuotta vanhempi Mirka-serkku, joka yhtäkkiä pinkaisee karkuun. Leo pelkää serkun jäävän auton alle.

”Hullu Mirka, masiina päälle!” hän huutaa. Sana on oikeasti mašina. Se on venäjää ja tarkoittaa autoa.

Leon huojennukseksi Mirka odottaa mummolan pihassa.

Mummola on mökki raviradan ja urheilukentän vieressä. Siinä on tupakeittiö ja kamari, viitisenkymmentä neliötä. Sisävessaa ei ole, eikä aluksi juoksevaa vettäkään. Se on mummon, Onni-papan, Mirkan ja Leon koti.

Leo syntyi vuonna 1974 Leningradissa, jossa hänen isänsä Pentti Stranius opiskeli. Vanhemmat erosivat, kun Leo oli alle kaksivuotias. Isä onnistui saamaan pojan huoltajuuden appivanhempien avulla. Hekin ajattelivat, että Suomi on pojalle paras paikka kasvaa ja elää.

– Se oli isältä huikea temppu 70-luvun Neuvostoliitossa, kiittää Leo.

Hän oli 2,5-vuotias, kun isä vei hänet asumaan omien vanhempiensa luokse Kannukseen jatkaakseen opintojaan Leningradissa. Isän sisko, Mirkan äiti, opiskeli puolestaan Moskovassa.

Leo on isän ratkaisusta kiitollinen.

– Elämäni olisi kovin erilaista, jos olisin jäänyt Neuvostoliittoon. Ehkä olisin ollut Tšetšenian sodassa.

Isä kävi katsomassa Leoa parin kuukauden välein. Hän tuntui vieraalta.

– Mummo ja pappa olivat minulle läheisimmät. He kasvattivat minut. Kuten kai kaikki isovanhemmat, he hellivät minua ja antoivat enemmän vapauksia kuin vanhemmat olisivat tehneet. En kaivannut muita.

Leo asui Kannuksessa kuusivuotiaaksi asti. Kolme päivää ennen koulun alkua isä haki hänet Helsinkiin, mihin oli muuttanut uuden puolisonsa kanssa.

Leo ei olisi halunnut lähteä. Kävellessään isän kanssa kohti rautatieasemaa hän rutisti kädessään apilan kukkia, jotka mummo ja Mirka olivat keränneet. Pieni kimppu tuntui ainoalta turvan lähteeltä.

– Seinäjoen asemalla nousimme hetkeksi pois junasta. Apilat putosivat kädestäni jyrkkien porrasaskelmien ritilöille. Takaa tullut astui niiden päälle.

Leon parhaaksi osoittautui myös isän päätös hakea hänet mummolasta Helsinkiin.

– Jos olisin jäänyt Kannukseen, pakkaisin ehkä makkaraa Poutun tehtaassa.

Lue lisää: Ei enää ikinä uusperhettä, kiitos!

Etäiset välit omaan äitiin

Leo tapasi biologista äitiään muutaman kerran 9–10-vuotiaana isän kanssa Leningradissa. Hänelle kohtaamiset olivat lähinnä velvollisuus. Aikuistuttuaan hän on tavannut Angolaan muuttanutta äitiään pari kertaa Helsingissä ja Pietarissa. Yhteydenpitoa rajoittaa kielimuuri. Äiti ei puhu englantia eikä Leo venäjää.

Suhde on muutenkin muodollinen.

– En koskaan kiintynyt äitiini, enkä usko hänenkään tuntevan minua omakseen.

Arvotkaan eivät ole yhteiset. Työkseen Leon äiti toimii kansainvälisen kaupan alalla.

Leo ei kaivannut biologista äitiään lapsenakaan. Elämässä oli aina läsnä aikuinen nainen. Mummon jälkeen seuraava oli Tatiana, jonka kanssa isä asui hakiessaan Leon luokseen Helsinkiin.

Häntä seurasi isän uusi avopuoliso, joka erään riidan päätteeksi heitti ulos sekä isän että pojan. Se sattui hetkeen, jolloin Leon isä oli lähdössä kahden viikon työmatkalle Venäjälle.

Leo joutui kadulle selässään reppu, jossa oli yksi vaihtopaita. Sen lisäksi hän sai isältä sata markkaa ruokarahaa.

Leo oli kolmetoistavuotias.

– Majailin kavereiden luona. En kokenut lapsena millään tavalla häiritsevänä isän elämäntapaa tai ratkaisuja. Ystävien perheissäkin oli kaikenlaista säätöä.

Kun isä palasi, he saivat perhehuoneen Pursimiehenkatu kympistä, alkoholistien ja asunnottomien asuntolasta. Leo oli tyytyväinen, asunto kun oli lähellä keskustaa.

Toiset asukkaatkaan eivät olleet hänelle ongelma, vaan se, että ovet lukittiin jo yhdeksältä. Pulma ratkesi, kun hän löysi reitin huoneen ikkunasta sisäpihalle, edelleen naapuritontille ja sieltä porttikongin yli kadulle.

Syrjäytymisvaara oli todellinen. Osa sen ajan tutuista on istunut vankilassa, tapettu tai tappanut.

– Minut pelasti hyvinvointivaltion turvaverkko.

Lue lisää: Erja Häkkinen: ”Terapia auttoi perhettämme”

Luonnonsuojelussa on kyse elämästä ja kuolemasta

Biologisten lasten hankkiminen ei ollut Leolle itsestään selvää. Esikoinen on monen vuoden pohdinnan tulos. Ensin Leo mietti, onko se lasta kohtaan oikein.

– Onko heille elinkelpoista planeettaa, kun ilmaston lämpeneminen kiihtyy?

Uusi ihminen myös kuluttaa merkittävästi luonnonvaroja. Adoptiolastakin hän ja puoliso harkitsivat. Se tuntui kuitenkin väärältä heitä kohtaan, joille biologisen lapsen hankkiminen ei ole mahdollista.

Tunteetkin, halu olla vanhempi, ohjasivat päätöksentekoa. Sen tueksi löytyi järkiperäisiä syitä.

– Hyvällä tuurilla heistä tulee tehokkaita yhteiskunnallisia vaikuttajia.

Leo oli esikoisen kanssa koti-isänä vuoden ja kirjoitti blogia, jossa käsitteli vauva-arkea ympäristönäkökulmasta. Toisen lapsen kanssa suunniteltu koti-isyys jäänee kokematta. Se painaa mieltä.

– Ihmiset eivät kadu kuolinvuoteellaan sitä, että olivat liikaa lastensa kanssa ja liian vähän töissä. Päinvastoin. Tiedän itsekin jo nyt, että näin tapahtuu minullekin. Ehkä lapsuuteni vuoksi haluan olla paljon enemmän omien lasteni arjessa kuin isät keskimäärin.

– Luonnonsuojelukysymykset ovat minulle elämän ja kuoleman kysymyksiä. Tämä ei ole mitään ekolifestyleä. Tällä hetkellä minun on tehtävä luonnonsuojelutyötä lapseni kustannuksella.

Valinta oli vaikea ja tuottaa edelleen tuskaa tunnetasolla.

– Mutta pystyn katsomaan lapsiani silmiin, kun he joskus kysyvät, mitä tein silloin, kun vielä jotain oli tehtävissä.

Lue lisää: Onko parisuhde ilman seksiä oikea suhde? Gynekologin mielestä ei

Lue lisää: Vihersmoothie voi lihottaa – Lue, mitkä muut superfoodit sisältävät paljon kaloreita

Leo Straniuksen haastattelu kokonaisuudessaan Annassa 19/2016. Ilmestymispäivä on 12.5.