Vera Kiiskinen tietää, mihin viisikymppisen naisen pitää keskittyä: ”Pyrin joka päivä”
Vera Kiiskinen elää uudenlaista elämänvaihetta, jossa on vihdoin aikaa unelmien toteuttamiselle.
– viisikymppisenä nainen elää todella mielenkiintoista vaihetta.
Vera Kiiskinen elää uudenlaista elämänvaihetta, jossa on vihdoin aikaa unelmien toteuttamiselle.
Viisikymppisenä alkaa naisen paras ikä. Äitini on joskus todennut niin, ja olen samaa mieltä, sanoo näyttelijä, käsikirjoittaja Vera Kiiskinen, 52.
Naisessa voi silloin syttyä uudenlainen voima, kun hänen ei tarvitse hötkyillä joka suuntaan, vaan voi kaikessa rauhassa ryhtyä toteuttamaan unelmiaan.
– Ikääntyminen ei pelota minua, varsinkaan jos saan olla näin hyvässä kunnossa. Ja kun elämän rajallisuus on näköpiirissä, ei ole aikaa millekään turhalle, vaan voi keskittyä itselle arvokkaisiin asioihin. Pyrin joka päivä tekemään edes jotain pientä, josta nautin. Sillä tavalla olen yksinkertaisesti parempi ihminen myös lähimmäisilleni.
Monet Veran unelmista ovat vasta toteutumassa. Yksi on hiljattain Suomen-ensi-iltansa saanut ruotsalaiselokuva Andra akten – Toinen näytös, jonka käsikirjoituksen Vera on tehnyt Anna Heinämaan kanssa. Romanttinen komedia kertoo eläkkeelle jäävästä naisesta, joka on odottanut eläkepäiviä päästäkseen toteuttamaan unelmiaan.
– Monet voivat varmasti samaistua tunteeseen, että elämä on mennyt lasten ja perheen huoltamiseen ja töistä selviytymiseen. Ruuhkavuosien keskellä voi päätyä hukkaamaan itsensä. Sitten tulee hetki, jolloin pitäisi alkaa elää itselleen, muttei tunnistakaan enää tarpeitaan eikä sitä, mitä haluaa elämältään. Monet naiset tuntevat myös syyllisyyttä siitä, jos laittavat itsensä etusijalle.
”Ikääntymisen varjopuolena on yhteiskunnassa näkymättömämmäksi muuttuminen”
Vera valmistui käsikirjoittajaksi vuonna 2009. Andra akten oli alun perin hänen lopputyöelokuvansa. Hän ja Anna eivät saaneet käsikirjoitukselle rahoitusta Suomesta, joten päättivät tarjota sitä Ruotsiin.
– Olen aina kirjoittanut jotain. Teini-ikäisenä kirjoitin runoja. Ensimmäisen palkallisen kirjoitustyöni tein 17-vuotiaana edesmenneen isäni perustamaan paikallislehteen, johon kirjoitin humoristisen artikkelin joukkoliikenteen lipuntarkastajista ja lappuliisoista. Valmistuttuani näyttelijäksi aloin kirjoittaa näytelmiä ja ohjata. En osaa keskittyä vain yhteen asiaan.
Kirjoittamisesta on tullut Veralle viime vuosina entistä tärkeämpää.
– Ikääntymisen varjopuolena on yhteiskunnassa näkymättömämmäksi muuttuminen. Olen saanut huomata, että viisikymppiselle naisnäyttelijälle on vähemmän rooleja tarjolla, sillä heille ei kirjoiteta niitä. Se on älytöntä, koska nainen elää silloin todella mielenkiintoista vaihetta. On vaihdevuosia ja vaikka mitä, mistä ammentaa draamaa ja huumoria. Tämä kypsempien naisroolien epäsuhta on yksi syy siihen, miksi ryhdyin kirjoittamaan enemmän. Ehkä kirjoitan jossain vaiheessa roolin itselleni.
”Varsinkin nuoremman poikani mielestä olen outo”
Lasten kasvaminen on herättänyt Verassa haikeutta, vaikka perhe-elämää eletään vielä täysillä yhdessä. Lapset ovat nyt 17- ja 10-vuotiaita.
– Vitsailen mieheni kanssa, että olemme jo eläkeiässä, kun nuorempi lapsi muuttaa kotoa. Olin 42-vuotias, kun sain kuopukseni. Yli nelikymppisenä pienen lapsen äitiys on aika väsyttävää, mutta toisaalta olen ehtinyt seurata lapsen kasvua aiempaa rauhallisemmin, kun en ole ollut yhtä levoton kuin nuorempana.
Vanhempana Vera on monesti törmännyt omaan keskeneräisyyteensä.
– Uusiin ikävaiheisiin astuminen haastaa vanhemman, kun se tulee vastaan ensimmäistä kertaa. Välillä koen syyllisyyttä siitä, etten ole osannut hoitaa jotakin asiaa paremmin.
Vera sanoo menettävänsä hermonsa turhan helposti.
– Enkä silloin käyttäydy aikuismaisesti. Siinä minulla on kasvamista. Toisaalta pojat ovat voineet ilmaista meillä vapaasti omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Heidän kanssaan on myös hauskaa. Tosin varsinkin nuoremman poikani mielestä olen outo. Hän toivoisi, että kävisin normaaleissa töissä, kuten pankkivirkailijana, Vera sanoo.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous