Anna Perhon kolumni: Muita on helppo syyttää, kun ei itse uskalla toteuttaa haaveitaan

Muiden ihmisten huomioiminen on pikatie heidän sydämeensä.

Muiden ihmisten huomioiminen on pikatie heidän sydämeensä. Se, että ajattelen huolella, mitä muut minusta ja toiminnastani ajattelevat, on myös itsekäs teko. Muita huomioivasta pidetään enemmän kuin ylikävelevästä öykkäristä.

Ne muut kertovat meille todella nopeasti, mikä on ryhmässäni sosiaalisesti hyväksyttyä ja mikä taas ei. Pienikin lapsi oppii minuuteissa päiväkotiryhmän koodin, johon sopeutumalla pääsee lauman jäseneksi.

Tietenkin tässä on riskinsä. Saatamme suodattaa ympäristöstä signaaleja ja koodeja, jotka tylpistävät omaa persoonaa, ovat jopa väkivaltaisia.

Sillä sosiaalinen kontrolli – muiden katseet – on myös erinomainen vahingoittavan vallankäytön väline: jos et tee kuten meistä on sopivaa, hylkäämme sinut. Esimerkiksi lahkoissa häpäistään se, joka ei niele järjettömyyksiä kyselemättä.

Mutta jätetään ääripäillä viisastelut ja lähestytään toisesta kulmasta: sisältä ulos.

Ihminen, joka suureellisesti ilmoittaa, ettei enää ajattele muiden keloja, tarkoittaakin usein sitä, että hän on saanut luvan johonkin uuteen itseltään.

Ihminen, joka suureellisesti ilmoittaa, ettei enää ajattele muiden keloja, tarkoittaakin usein sitä, että hän on saanut luvan johonkin uuteen itseltään. Jokin oivallus, kriisi tai hetkellinen rohkeuskooma saa ihmisen sisuuntumaan ja tekemään jotain, mitä ei olisi itsestään uskonut. Ja silloin meille paljastuu itsestämme jotain ihanaa: minä voin!

Ajattelin tätä heräämistä lukiessani Riikka Suomisen avoimesta parisuhteesta kertovaa kirjaa Suhteellisen vapaata. Sen kaunainen päähenkilö märisee loputtomasti säännöistä, joiden mukaan kunnon ihmisten edellytetään elävän. Vai edellytetäänkö? Mihin ne säännöt on kirjoitettu? Mitä jos harrastaisit nyt vaan sitä seksiä kenen kanssa ikinä haluat, ja pyytäisit sitten anteeksi, jos sitä oikeasti joku tulee penäämään?

Kertomus olikin osuva esitys siitä herkkyydestä, jolla tulkitsemme maailmaa. Kun itseä vähän jännittää tehdä jotain toisin, haemme vimmaisesti todistusaineistoa sille, miksi näin ei voi toimia. Että kyllähän minä, mutta kun ne muut ja heidän ajatuksensa.

Silloin kehitämme tarinoita, kuten ”Suomessa on niin ahdasmielistä” tai ”naisille nyt ei vain ole sallittua tehdä x” tai ”meidän suvussa ei voi”. Ja mikä näiden tarinoiden yhteinen nimittäjä on? Suojella itseä kivulta, jonka omien valintojen toteuttaminen välillä aiheuttaa.

Me epäonnistumme, kompuroimme ja saamme arvostelua. Kurotamme liian korkealle, opimme vasta virheiden kautta, näytämme joskus vähän tyhmiltä. Kukapa ei haluaisi välttyä kaikelta tältä syyttämällä muita siitä, että he eivät antaneet minun elää, vaikka itse asiassa tein sen valinnan itse.

Jopa äidilläsi on mielenkiintoisempaa märehtimistä kuin sinun kompastelusi.

Vaikka meidän todella kannattaa ajatella, mitä muut meistä ajattelevat, samalla kannattaa muistaa, että muut eivät juurikaan ajattele meitä. Jopa äidilläsi on mielenkiintoisempaa märehtimistä kuin sinun kompastelusi. Ja se vasta vapauttavaa onkin. Henkilökohtainen sekoilu menee muilta ohi, koska he eivät edes huomaa sitä.

Oman elämän toteuttaminen muiden odotuksista käsin – olivatpa odotukset sitten ääneen lausuttuja tai pelkkiä mielemme kuvajaisia – vie elämästä värit.

Silloin vasta onkin syytä ajatella, mitä muut minusta ajattelevat. Mitä he miettivät ihmisestä, joka sanoo, että ”en tehnyt mitä halusin, vaan sitä mitä kuvittelin muiden haluavan”?