”Vietin ihanan lapsuuden Itä-Ukrainassa – Suomessa yksi ihminen kymmenestä vastasi tervehdykseeni”
Lappeenrantalainen Elena Jussila, 50, kasvoi Neuvostoliittoon kuuluneessa Ukrainassa. Nyt hän auttaa ukrainalaisia, minkä voi.
Kun Elena Jussilasta ei tullut lääkäriä, hän opiskeli eläinlääkäriksi.
Lappeenrantalainen Elena Jussila, 50, kasvoi Neuvostoliittoon kuuluneessa Ukrainassa. Nyt hän auttaa ukrainalaisia, minkä voi.
”Vietin ihanan lapsuuden Itä-Ukrainassa, silloisessa Neuvostoliitossa. Asuimme Novodonetskoen kaupungissa lähellä Harkovaa.
Isäni työskenteli hiilikaivoksessa ja äitini kaivoksen toimistossa. Harrastin lentopalloa, judoa, harmonikansoittoa ja laulua. Koko suku rakasti laulamista – lauloimme aina, kun kokoonnuimme yhteisen ruokapöydän ääreen.
”Olimme kaikki neuvostoihmisiä, olimmepa sitten ukrainalaisia, azerbaidžanilaisia, valkovenäläisiä…”
Minun on mahdoton sanoa, mikä on äidinkieleni. Puhuimme venäjää, ukrainaa ja suržikia, joka on venäjän ja ukrainan sekoitusta. Koulua kävimme venäjäksi. Kakkoskieli oli ukraina. Kukaan ei silloin ajatellut, mikä kansalaisuus on kenelläkin. Olimme kaikki neuvostoihmisiä, olimmepa sitten ukrainalaisia, azerbaidžanilaisia, valkovenäläisiä tai georgialaisia.
Leningrad. Näin luki lapussa, jonka nostin hatusta. Pidin itselleni arpajaiset, kun en koulun jälkeen päässyt Donetskin lääketieteelliseen vaan jäin pisteen päähän. Kirjoitin paperilapuille Kiova, Moskova ja Leningrad.
Vanhempani järkyttyivät: eihän sinulla ole Leningradissa ketään! Onneksi löytyi äidin tutun tuttu, joka lupasi auttaa minut alkuun. Koska en yrityksistä huolimatta päässyt lääketieteelliseen, opiskelin ensin sairaanhoitajaksi ja sitten eläinlääkäriksi.
Vuonna 1991 Neuvostoliitto romahti. Hankin Venäjän passin, olihan elämäni Pietarissa. Suurin pelkoni oli se, etten voisi matkustaa enää Ukrainaan. Pelkoni oli turha, juna Ukrainaan kulki kuten ennenkin.
Noina vuosina kaupoissa ei ollut mitään myytävää. Joskus hyllyllä oli vain kolmen litran suolakurkkupurkkeja ja margariinia. Myyntiin tuli myös Yhdysvalloista isoja kanankoipia, joita kutsuimme Bushin koiviksi. Ukrainassa käydessä söin aprikooseja suoraan puusta.
En olisi halunnut jättää Pietaria. Rakastan kaupungin historiaa ja kulttuuria. Se on kuin museo avoimen taivaan alla. Mutta jos mies sanoo, että muutamme, totta kai muutamme. Oli vuosi 1999, kun asetuimme ensin Kotkaan ja sitten Lappeenrantaan.
Olin tutustunut ensimmäiseen aviomieheeni ja lasteni Sennin, 25, ja Erikin, 21, isään, kun olin hänen oppaanaan Pietarissa. Hän työskenteli johtajana suomalaisyrityksessä. Hän teki minuun vaikutuksen, koska osasi siteerata Dostojevskia venäjäksi.”
Elämäntilanne, jossa on pakko ottaa päivä kerrallaan
”Sopeutuminen Suomeen otti aikansa. Maahanmuuttajille tarkoitetulla suomen kielen kurssilla tajusin, että sillä vauhdilla en saisi töitä edes eläkkeellä. Heittelimme hernepussia ja hoimme, että minun nimeni on, mikä sinun nimesi on.
Bussipysäkillä yritin päästä juttusille ’avointen’ eteläkarjalaisten kanssa. Kymmenestä ihmisestä yksi vastasi tervehdykseeni. Muistan vielä, miten kivalta tuntui, kun hiekkalaatikolla eräs äiti tuli juttelemaan minulle ja kutsui kotiinsa kahville. Opin kielen kunnolla, kun opiskelin fysioterapeutiksi. Oli pakko oppia.
Eläinlääkäritutkintoni laillistaminen Suomessa vaati 11 lopputenttiä ja puolen vuoden harjoittelun. Nyt työskentelen lappeenrantalaisella eläinlääkäriasemalla.
Nykyiseen aviomieheeni Veliin tutustuin yhdeksän vuotta sitten, kun ensimmäinen avioliittoni oli päättynyt. Tapasimme viinilasillisella Lappeenrannan satamassa. Rakastan Veltsussa sitä, että hän on mies, joka seisoo sanojensa takana. Hän on myös hyvin ulospäinsuuntautunut, urheilullinen ja tykkää matkustaa – aivan kuten minä.
Kun Veltsu sairastui aivosyöpään, Töölön sairaalan kirurgi totesi, että se on fifty-fifty. Voi olla, että leikkaus onnistuu tai voi olla, että hänellä toimivat vain silmät. Se oli ihan kauheaa. Kasvaimesta pystyttiin leikkaamaan vain 15 prosenttia, mutta muuten kaikki meni hyvin. Nyt Veltsu syö kerran kuussa sytostaatteja ja tekee puolikasta työaikaa.
Otamme päivän kerrallaan. Mitään muuta ennustetta ei ole annettu kuin, että ennuste on huono.”
”Olen ukrainalainen, suomalainen ja juurtunut Venäjälle”
”Helmikuussa seisoin Lappeenrannan kauppatorilla ja halasin muita ukrainalaisia. Pidin spontaanin puheen noin 500 ihmiselle. Kyyneleet valuivat poskillani, kun kerroin iäkkäistä tädeistäni, jotka elävät pelon vallassa Ukrainassa. Kerroin koulukavereistani, jotka joutuvat lähettämään poikiaan sotaan. Tunnen heidän tuskansa, sillä oma poikani on Suomen armeijan käynyt reservin upseeri.
En ikinä uskonut, että Venäjä hyökkäisi Ukrainaan. En, vaikka Venäjä oli jo vallannut Donetskin ja Luhanskin alueet ja Krimin. Olen onnellinen, että omat vanhempani ovat jo kuolleet eikä heidän tarvinnut nähdä tätä.
”Olen päivittäin yhteydessä sukulaisiini ja ystäviini Ukrainassa.”
Oma lapsuudenkotini on 30 kilometrin päässä Kramatorskista, jonka rautatieasemalle Venäjä teki ohjusiskun tappaen siviilejä. Olen päivittäin yhteydessä sukulaisiini ja ystäviini Ukrainassa. Joskus menee kolmekin päivää ennen kuin viestiini tulee vastaus. Pidän yhteyttä myös venäläisiin ystäviini Pietarissa. He ovat fiksua porukkaa, mutta he eivät voi sanoa kaikkea ääneen.
Turhauttaa, kun ei voi tehdä oikein mitään. Onneksi saimme autettua sukulaisnaisen ja hänen ystävänsä lapsineen Lappeenrantaan turvaan. Suomalaisten auttamishalu yllätti: Lahjoituksina tuli valtava määrä vaatteita, kenkiä ja leluja. Eräs tuttu antoi perheille asunnon käyttöön. Lapset ovat päässeet harrastamaan.
Sodan jalkoihin jääneet lapset piirtävät pommikoneita ja leikkivät ”kellaria”. Suren ukrainalaisten nuorten kohtaloa, sillä he eivät voi unelmoida. Unelmia tarvitaan, ne vievät elämässä eteenpäin.
Minun on aina ollut vaikea määritellä omaa identiteettiäni. Olen juuriltani ukrainalainen, mutta olen asunut monta vuotta Venäjällä, joten olen juurtunut sinnekin. Suomalainenkin olen, sillä olen asunut täällä 23 vuotta. Sota on vahvistanut kansallistunnettani. Vaikka me ukrainalaiset kuolisimme, emme lähde mihinkään.”
Juttu on julkaistu Annan numerossa 21/2021.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous