Koti Brysselissä, osa 2: Erilainen isänpäivä

Mitä helvettiä täällä tapahtuu! Korvat, suun, silmät, koko pään ja koko maailman – siis makuuhuoneemme – täyttää infernaalinen ujellus. Herään kesken makeiden unien, ryntään pystyyn ja katson oven suussa huitovaa vaimoani. Hänen suunsa liikkuu, mutta se mitä hän sanoo, tai huutaa, jää tuomiopäivän metelin alle.

Se on se hälytys! No nyt se tapahtui, perkele! Ajatus paukahtaa tajuntaani ja ryntään portaita alas. Horjahtelen sukkasillani, mutta kaide pelastaa ja kompuroin alas vintiltä kohti pohjakerrosta ja sitä kaiken armahtavaa nappia. Sivusilmilläni näen kuinka äiti pitää käsiään 4-vuotiaan korvilla ja 8-vuotias on kätkenyt päänsä polvien väliin.

Tällaista se varmaan olisi juuri niinä viimeisinä sekunteina ennen kuin lentokone syöksyy maahan, ajattelen sadasosasekunnin ajan, ja jotenkin tämä hetken häivähdys tyynnyttää minua. Ei hätää, ei hätää, hoen itselleni, ja muistan asentajan viimeiset sanat: näin tulee väistämättä käymään, ainakin kerran. Rauhoitun, sillä tiedän jo – tämä on vahinko, tämä ei ole totta.

Kolmas kerros, toinen, ja viimein olen melkein ulko-ovella. Mitä alemmaksi itseäni taistelen halki äänivallin, sitä läpitunkevammaksi meteli käy. Se on niin kova, ettei sille ole enää sopivaa ilmausta tai sanaa. Ilma resonoi. Ääni on muuttunut materiaksi ja sitä on leikattava kaikella sillä voimalla, mitä sielusta irtoaa. Tuntuu, kuin olisin sisällä nousevan suihkukoneen moottorissa (tuttu paikka) tai joku yrittäisi katuporalla irrottaa aivolohkojani toisistaan. Tämä on saatava loppumaan, täältä on päästävä pois. Muutama minuutti tätä, ja mieleni pimenisi. Ei epäilystäkään. Keksivätkö Gestapo ja Pinochet koskaan käyttää tällaista?

Yritän pitää käsiäni korvilla samalla, kun hämärässä eteisessä hapuilen kohti talon hälykeskusta. Mutta toinen käsi on pakko vapauttaa, nenällä painamallahan se masiina ei tokene. Ja missä se valokatkaisin on! Jumalauta tätä maata, että tällaisia härveleitä pitää asentaa! Unenpöppöröisin silmin tihrustan pieniä nappuloita ja niiden tekstejä. Silmälasit? Yläkerrassa, tietysti, ja pitääkö sitä olla näin vanha, että näkökin on jo mennyt! Itsensä kiroaminen alimpaan manalaan auttaa kummasti, apinan raivo nousee pintaan.

Tuossa häämöttävät numerot, tuossa komennot – arm, disarm, stay ja mitä kaikkea – ja juuri kun ojennan epävarmana sormeani, niin ääneen liittyy jostain kaukaa pieni sivuvivahde, kerran, ja toisen. Puhelin! Se on se turvallisuusfirman päivystäjä tai poliisi, kohta on piipaa-auto ovella ja mitä ne naapuritkin sanovat! Mietin puoli sekuntia järjestystä. Olen kahden metelin loukussa. Kumpi pitäisi hoitaa ensin – puhelin vai häly, häly vai puhelin? Ei kysymystä, luurista en kuulisi kuitenkaan mitään. Siis sen toisen kimppuun.

Sukellan siihen mieleni sopukkaan, johon viime kuukausina olen rakentanut uusia hyllyjä belgialaisten ja suomalaisten puhelimien pin-koodeille, sähköpostien salasanoille, pankkien ja luottokorttien tunnusluvuille, auton rekisterille ja kas, kuin ihmeen kaupalla sieltä hämärästä nousee joku yhtälö. Näin se kai meni, syteen tai saveen: xxxxxx + 2 kertaa se ja se.

Hiljaisuus. Putoan kiitollisuudesta melkein polvilleni. Siunattu äänettömyys. Tein sen! Jäljellä on vain kaukainen kaiku, joka on jäänyt hypotalamukseeni humisemaan.

Mutta autuus katkeaa alkuunsa. Taas puhelin! Nyt se on kännykkä. Ryntään takaisin ylös portaita keittiöön ja lyön varpaani oven pieleen.

”Pekka Vä…”
”?+#”!¤&`?(ranskaa)”
“Sorry, dude, my French is a disgrace”
“Aaaah, bien, okey. Well, good morning, Sir. I guess something went a bit wrong?”
“You bet, mate, my son just opened the good damn kitchen door while the alarm was still on.”
“Aaaah, I can see. I am afraid I will have to ask you your secret word… Sir, the word…, hello?”
“…Jesus, give me a second (head against the wall, eyes closed)… YES! It’s xxxxx! Ha!
“…(pari sekuntia, jotka tuntuvat ikuisuudelta). That is correct, Sir. Have a very good day, Sir.
“(syvä huokaus), Cheers, same to you. Sorry about the trouble.”
“That is all very right, Sir. This is my job.”

Palaan yläkertaan, kuin sankari-isä metsältä. Perhe on pelastettu. Neljävuotias istuu sängyllä tukka pörrössä ja katsoo minua silmät lautasina, paikoilleen jähmettyneenä. Kahdeksanvuotiaasta näkyy hiustupsu peiton alta.

Rauhoitan lievästi tärisevän käteni, rykäisen ja onnistun jotenkuten tavoittamaan kepeän ja hilpeän sävyn. ”Jaaha, ollaanko täällä jo hereillä? Vai nukuttaako vielä jotakuta?”

Ja muistan. On isänpäivä, ja sellainen, jonka tulee muistamaan. Ei kahveja sänkyyn.

P.S. Myöhemmin päivällä naapurimme hymyilee kadulla hyväntahtoisesti. ”Niin, ehkä teitä kiinnostaa tietää, että talonne on edellisten asukkaiden aikana ryöstetty kahdesti. Itäeurooppalaisia lapsia, tulivat puutarhan aidan yli.” Puutarhan aidan takana on hautausmaa. Ehkä se hälytysjärjestelmä on sittenkin tarpeen.

Lue lisää: Koti Brysselissä, osa 3: Kimalteleva joulu

Ellien ps.

Toimittaja Pekka Vänttinen, 45, pakkasi laukkunsa ja muutti perheensä kanssa neljäksi vuodeksi Brysseliin. Hän kirjoittaa kerran kuussa Elleihin perheensä belgialaisesta arjesta.

Teksti: Pekka Vänttinen / A4 Media Oy(25.11.2004)