Mietteitä koronarajoitusten purkamisen alla
Kaksi kuukautta olemme eläneet eristäytynyttä elämää – toiset vähän enemmän kuin toiset. Sosiaaliset kontaktit on minimoitu ja liikkumista vähennetty, paitsi ulkoilua.
Miltä nämä kaksi kuukautta ovat tuntuneet? En osaa edes oikein ajatella, miltä minusta on tuntunut. Tilanne on ollut huolestuttava ja on harmittanut, mutta enpä oikein osaa muuten sanallistaa omia tuntemuksia. Tavallaan on tuntunut kuin olisin sivustaseuraaja, vaikka tämä on koskettanut meitä kaikkia.
Tuntemukseni ovat aivan yhtä sekavat nyt, kun koronarajoituksia aletaan purkamaan. Huomenna peruskouluissa palataan arkeen siinä määrin kuin se tässä tilanteessa on mahdollista. Vaikka rajoituksia puretaan asteittain, osuu ensimmäinen purku meidän perheen kohdalle, kuten myös muiden kouluikäisten lasten vanhemmille.
Pohdimme mieheni kanssa pitkään, menevätkö lapsemme kouluun 14.5. Meillä ei meinaan hurrattu hallituksen päätöstä, mutta päädyimme lopulta päästämään lapset kouluun. Vaikka me vanhemmat päätämme, kuulimme myös lastemme kantaa. Sen lisäksi arvioimme koronalevinneisyyttä alueellamme. Täällä ei ole todettuja koronatapauksia kuin muutama satunnainen, ja lastemme koulu on melko pieni. Luultavasti siitäkin määrästä monia on nyt pois koulusta.
Näiden seikkojen valossa päätimme luottaa hallituksen linjaukseen, vaikka toki vähän tässä jännittää. Mutta niin jännittää jokainen kaupassa käyntikin. Jos alueellamme olisi korkea koronan levinneisyys ja lastemme koulu olisi suuri, olisin mitä suurimmalla todennäköisyydellä hakenut lomaa koulusta.
Arki jatkuu seuraavat pari viikkoa niin, että lapset käyvät koulussa, minä olen kotona ja mies käy satunnaisesti töissä. Satunnaisesti siksi, että välillä on lomautusviikkoja. Muutenhan meillä ei arki muutu. Kotona ollaan paljon, eikä tämä nyt vielä vapauta elämää entiseen malliin.
Tämä on tätä epävarmuuden sietämistä ja kestämistä, kun asiat eivät ole yksinään omissa käsissä. Kaikesta huolimatta olen aika vähän ahdistunut niin koronarajoitusten alettua ja nyt niiden vähittäisen purkamisen kynnyksellä. Olen pitänyt itseäni kontrollifriikkinä, ja sitä olenkin jossain määrin, mutta en sitten kuitenkaan koe voimakasta ahdistusta ja pelkoa. Enemmänkin sellainen pieni alakuloisuus, mutta samaan aikaan moni asia elämässä on niin hiton hyvin, että se kompensoi.
Moni pariskunta on nyt tullut julkisuuteen suhteen kriisin tai rakoilun vuoksi. Meillä tämä korona-aika ei ole vaikuttanut oikein mitenkään. Muut tekijät vaikuttavat, ja just nyt menee hyvin ja keskusteluyhteys pelaa. Meillä on stressiä, mutta jotenkin vain juuri meidän parisuhteeseemme koronarajoitukset eivät vaikuttaneet hyvässä tai pahassa. Meinaan olisihan se sääli, jos koronan vuoksi alkanut ihana parisuhdeaika päättyisi rajoitusten purkuun.
Minun kynnet muuten olivat ihan retuperällä viimeisen kuukauden aikana. Alakuloisuuteni saa juuri tuollaista aikaan. En jaksanut viilata niitä, sitten en jaksanut lakata, lopulta en jaksanut kynsiäni ollenkaan. Leikkasin kynnet ihan lyhyiksi eräänä päivänä hetken mielijohteesta, kun niin ärsyttivät. Miehenikin oikein hämmästyi. Oli hassua, kun sain taas käden nyrkkiin ja tuntopintaa oli koko sormenpäässä.
Eilen päätin palata arkeen kynsieni osalta. Viilasin jälleen pituutta kasvaneet kynteni takaisin muotoonsa ja lakkasin piristävällä värillä. Nyt on kotoisa olo jälleen. Tunnen itseni itseksi. Mokoma pieni asia, mutta iso vaikutus. Aika lyhyet nämä vielä ovat, mutta minä todella leikkasin kynteni lyhyiksi 2-3 viikkoa sitten.
Olen ollut korona-aikana aika vaimea kaikkine ajatuksineni. Itse tilanne ei ole aiheuttanut valtavia tunteita, mutta pakko kyllä myöntää, että somessa kaksi ääripäätä meinaavat välillä saada tunteet roihahtamaan. Rajoituksista täysin välinpitämättömät ja sitten toisia jatkuvasti kyttäävät ja siitä someen vähintään viikoittain raportoivat aiheuttavat vähän verenpaineen kuohahduksia. Mutta yritän ymmärtää. Tilanne on vaikea ja jokainen reagoi siihen omalla tavallaan sekä tarkastelee asiaa omasta näkökulmastaan. Ei tähän taida olla yhtä oikeaa tapaa toimia, on vain vähiten paha valittavana.
Vähän on ikävä vapautta lähteä ravintolaan, matkoille tai shoppailemaan. Läheisimpiäni näin sunnuntaina, kun äitienpäivän merkeissä teimme kävelyretken mummoni, äitini ja tätini kanssa luontopolulla. Muuten on ollut hyvin vähäistä ihmisten näkeminen. En kuitenkaan kiipeile seiniä pitkin ja koe valtavaa ahdistusta, mutta kyllä tässä alkaa jo tällainen sosiaalinen erakkokin kaipaamaan pientä säpinää elämäänsä.
Malttia kuitenkin vielä, jotta jossain vaiheessa sitä säpinää voisi turvallisemmin mielin järjestää elämäänsä. Ehdotin miehelle, että tekisimme kotona pitkästä aikaa jotain fine diningin tyylistä, mutta vähän simppelimmin. Matkoille ei oikein voi lähteä, mutta voisimme tehdä virtuaalishoppailun verkkokauppaan lasten kanssa. Kesävaatteita olisi pakko ostaa, kun edelliset ovat jääneet pieniksi.
Kommentit