Hei, me mennään naimisiin!

Kuinka moni on aivan WHAAAAAT???? Kyllä, minä ja mieheni menemme naimisiin 15.6. ja tämän vuoksi kerron teille jotain sellaista, mitä en ole kertonut tämän reilun kahden vuoden blogihistorian aikana.

Olemme eronneet mieheni kanssa aikaa ennen lapsia. Menimme naimisiin kesällä 2005 ja aika pian sen jälkeen meille tulikin ero. Avioeromme ehti harkinta-ajan jälkeen eroon tuomituksi. Olimme vuoden päivät erossa fyysisesti, mutta emme henkisesti. En selvitä täällä blogissa, enkä omassa elämässä muutenkaan eron syitä, sillä en näe niitä asioiksi joita puisin satojen, jopa tuhansien ihmisten kesken. Sillä hetkellä elimme luulossa, että olemme kasvaneet erillemme. Aluksi elämä toi uutta ja jännää, hetken päästä alkoi ajatuksien ja tunteiden kieltäminen itseltään, sitten oli pakko antaa periksi ja alkaa käymään läpi omia ajtuksiaan ja tuntemuksiaan. Aivan käsittämättömän rankkaa aikaa minulle. Yksi pahimpia aikoja joita elin. Seuraavaksi olikin ylpeyden nieleminen ja se on toinen mikä on minulle käsittämättömän vaikeaa. Olen ylpeä nainen, eli en helposti myönnä jos olen hajalla. Hymyillen sanon aina, että hyvin menee, vaikka ei menisikään. Kun minulta kysytään mitä kuuluu, niin aina minulle kuuluu hyvää. Eihän kenenkään elämä sellaista ole, että aina kaikki menisi hyvin, mutta en jaa niitä asioita muiden kanssa, mutta kuuntelen mielelläni toisten huolia ja autan, jos vain voin.

Onneksi loppujen lopuksi kävi niin, että kumpikin nieli ylpeytensä ja antoi periksi tunteilleen. Palasimme rauhallisessa tahdissa yhteen ja tällä tiellä edelleen olemme. Mitä kaikesta jäi käteen? No molemmat tunnemme itsemme paremmin, kuin aikaa ennen eroa, molemmat tiedämme mitä elämältämme haluamme. Huomasimme, että rakkaus ei kuole koskaan. Jos joskus rakastaa toista, niin se ei oikeasti kuole koskaan, jos aito rakkaus oli joskus olemassa. Se voi muuttua välillä, mutta se ei koskaan sammu kokonaan.

Tänä kesänä tulee kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun aloin seurustelemaan mieheni kanssa. Se on puolet elämästäni! Vaikka erosimmekin vuodeksi, niin nyt jälkeenpäin mietittynä se oli aika ratkaiseva tapahtuma parisuhteessamme. Niin hullulta, kun se kuulostaakin, niin se vahvisti meidän suhdettamme. Usein yhteenpaluut on tuhoon tuomittuja, mutta meillä se onnistui. Ikinä ei voi tietää mitä elämässä tulee tapahtumaan ja mitä kukakin haluaa vuosien päästä. Kaikki eivät tiedosta tätä naimisiin menessään ja niin valitettavaa, kuin se onkin niin hirvittävä määrä avioliittoja päätyy eroon, niin kuin meidän ensimmäinen kertamme. Olimme kuitenkin olleet yhdessä 7 vuotta, kun alttarille astelimme. Suuria yllätyksiä kumppanista ei siis ilmennyt, mutta sitä ei voi koskaan tietää, että mitä yllätyksiä se oma sisin tuokin vuosien saatossa. Itsensä tunteminen on ehkä tärkeintä elämässä ja sen jälkeen muiden läheistensä ja kumppaninsa tunteminen.

Nyt kun jokunen vuosi on ehtinyt vierähtää yhteenpaluun jälkeen ja lapsia siunaantunut, niin on jo aika sanoa uudestaan se tahdon. Kihloissa olemme olleet jo useamman vuoden, mutta se virallinen osuus on vain jäänyt tekemättä. Olemme halunneet juhlistaa pienessä piirissä tätä toista kertaamme ja siksi tätä ei ole hoidettu vain hätäisesti maistraatissa. Juhla se on tällä toiselle kerrallakin. Olemme useille esimerkki siitä, että kyllä, se oikea voi olla olemassa ja rakkaus ei kuole koskaan. Olimme luovuttajia silloin kerran, mutta enää emme luovuta yhtä helposti, vaan taistelemme parisuhteemme puolesta, vaikka kriisivaihe tulisikin. Olisi erittäin naiivia sanoa, että nyt meillä menee kaikki täydellisesti tai kenenkään on naiiviita kuvitella, että avioliitto on se kaiken täyttymys ja sen jälkeen alkaa se onnellinen elämä. Ehei, siitähän se työ vasta alkaa. Ensimmäiset vuodet kuluu aina helposti ja suuria rakkauden tunteita kokien. Se on vielä sitä tutustumista ja periaatteessa parisuhteessa ei ole tullut vielä sitä arkea. Se arki tulee vielä jossain vaiheessa ja se onkin se ensimmäinen kriisin paikka. Meillä se silloin kariutui. Arjen kanssa on vain opittava elämään ja koettava toisinaan niitä parsuhteen huippuhetkiä, jotta taas se arki maistuu hyvälle. 🙂 Arvostan tänä päivänä aivan uudella tavalla arjenrakkautta. Sitä kun kiireessä heitetään pusut ja juostaan ovesta eri teille päiväksi. Joku jaksaa vuodesta toiseen minun kiukkupuuskiani ja toisinaan vaihtelevia mielialojani. 😀 Mutta samalla tavalla minäkin jaksan vuodesta toiseen oman mieheni kiukkupuuskia ja muita hänen ominaisuuksiaan. Meidän rakkaustarinamme avainsanat ovat: rakkaus, kunnioitus, rehellisyys, anteeksianto, ymmärrys, sitoutuminen ja toisinaan terve itsekkyyskin.

Ajatus nyt vietettäviin häihin tuli siitä, kun en voinut tammikuussa pitää omia 30-vuotisjuhlia, joten sanoin kaikille, että kesällä sitten. Aluksi meinasimme, että kutsuttaisiin kaikki minun synttärijuhliin ja häät olisikin kaikille yllätys. Mieheni sitten alkoi, että entäs jos vieraita tuleekin paikalle ihan vain kesävaatteissa? Olisi heille toisaalta ikävä yllätys, jos olisivat halunneet pukeutua häiden mukaisesti, eikä vain synttäribileiden mukaisesti. Ajattelin, että totta ja sen vuoksi sitten kutsussa kerroimme juhlan syyn. Yllätyksiä emme oikeastaan aiheuttaneet, sillä häitä on odoteltu. ;D Kutsuun kirjoitin oma keksimän värssyn, jossa ilmaisin asian. En keksinyt muuta tapaa miten kutsussa esittää asian ja tälläisen muka hauskan värssyn eräs ilta kyhäsin kutsuun. 😀

Tosiaan parin viikon päästä pappi vihkii meidät kotonamme. Häistä tulee ns. oikeat häät, vaikka ovatkin kotona järjestetyt ja pienet. Meitä on vain vähän yli 30. Juhlia vietetään pihallamme suuressa juhlateltassa, jossa vihkiminenkin tapahtuu. En enää pukeudu valkoiseen hääpukuun, mutta minulla on juhlamekko, joka muistuttaa enemmän kaason mekkoa, kuin morsiamen mekkoa. Väriä en paljasta täällä, koska lähipiirini käy lukemassa Glitz & Glamia. Haluan pitää mekon värin yllätyksenä kaikille. Enää minua ei saateta ”alttarille”. Pikkuveljeni saattoi minut silloin vuonna 2005, koska isäni oli kuollut. Nyt pikkuveljenikään ei ole enää keskuudessamme, joten minua ei kukaan enää saattele, kävelen mieheni kanssa yhdessä. Meille ei tule morsiusneitoja, koska itse hääseremonia ei ole suuri ja näyttävä tällä toiselle kerralla. Milla saa olla sormusneitona ja hän pääsee syksyllä sitten kummitätinsä häissä olemaan morsiusneito. Hassua on se, että Millan kummitäti (mieheni pikkusisko) oli meidän morsiusneito silloin vuonna 2005 ja nyt vuonna 2013 meidän tytär on hänelle morsiusneito.

Tämä vuosi on juhlien vuosi, sillä monen vuoden tauon jälkeen on häitä ja ristiäisiä. Tänä vuonna on ollut oman lapsen ristiäiset ja yhdet toiset ristiäiset. Viime lauantaina olimme työkaverini häissä Kotkassa ja kohta on omat pienet häät. Syksyllä sitten taas suuremmat mieheni pikkusiskolla. Häät on ihania! Viime lauantaisissa häissä oli aivan mieletön show häätanssissa. Ensin hääpari tanssi yhdessä hitaan tahdissa. Yht’äkkiä biisiksi vaihtui Michael Jacksonin Thrilleriksi ja pöydistä juoksi tanssiin mukaan muuta tanssimista osaavia mukaan. Joukossa tietysti oli mukana Kotkan kaupunginteatterilla tanssineita näyttelijöitä, kuten Noora Nykänen ja Henry Holopainen. Morsian itse kiinnitti mekkonsa helmat nappeihin, jotta helmat eivät ole tiellä. Alkoi sikermä erilaisia biisejä ja niihin liittyviä tansseja, joita koko porukka esitti ryhmässä. He olivat siis etukäteen harjoitelleet tämän shown. Mukana oli Thrillerin lisäksi mm. Gangnam Style, Let’s Twist Again jne. Nauroin aivan mielettömästi heidän oivalluksilleen ja kekseliäisyydelleen. Katselin työkavereideni upeaa tanssitaitoa hymyssä suin. Lopussa hääpari jäikin yksin lattialle ja tanssivat häätanssinsa loppuun asti kaksistaan. Aivan mielettömän hieno show!!! Kekseliästä kerrakseen. 🙂

Tässä nyt oli se paljastus, josta hieman vinkkasin, että olen erään syyn takia hieman kiireinen. Minä siis järjestän omia häitä, mutta en voinut sitä tuosta vain möläyttää, koska olen täällä kertonut menneeni naimisiin ja olen mieheni kanssa ollut vuosia yhdessä. Aluksi meinasin, että en blogissa kertoisi ollenkaan naimisiin menosta, mutta ajattelin, että menkööt! Postaan sitten kuvia päivästämme ja tietty itsestäni, että minkä näköinen morsian olinkaan tällä kertaa, kun en enää halunnut näyttää perinteiseltä morsiamelta.

Mukavaa viikkoa kaikille! Minä yritän olla stressaantumatta häistäni. Hetken olin jo hieman stressaantunut, koska häihin oli 2,5 viikkoa aikaa ja minulla ei ollut edes pukua! No, nyt alkaa moni asia jo järjestymään. Olen päättänyt, että tällä kertaa ei mikään bridezilla saa päästä valloilleen. Kunhan vieraille on istumapaikat, ruokaa ja juomaa. Sillä ei ole merkitystä kuinka nätti minä olen ja minkä värinen on mieheni taskuliina. Ne eivät takaa viihtyvyyttä vieraille. Muistakaapas jokainen muukin morsian, että oleellisinta ei ole sinun rakennekynsien timantit ja tulevan miehesi puuteroinnit, vaan se, että vierailla on hauskaa. Käyttäkää enemmin rahaa siihen, kuin tälläytymiseen. 😉 Liian usein kuulee häistä joissa pihtaillaan tarjoiluissa, mutta korut, puvut ja laittautumiset ovat maksaneet pienen omaisuuden. Niillä ei ole merkitystä vieraille. Jos häissä ei ole mukavaa, niin vieraat viettävät aikaa siellä autojen takakonteilla tai lähtevät niiden ”pakollisten ohjelma numeroiden” jälkeen. Häitä suunnitellessa kannattaa miettiä, että millaisissa häissä itse viihtyi tai viihtyisi ja toteuttaa siltä pohjalta omansa.

Hoh, menipäs nyt juhlaneuvonnaksi. Olen joskus ollut hääsivuston ylläpidossa ja tälläinen häähulluus ja siitä neuvominen on jäänyt päälle. Sorry… 😀