Glitz & Glam

Ikävä jää…

Teksti: Minna / Glitz & Glam

Tässä postauksessa kerron omasta elämästäni surua… Äitini luona asuneelle Verneri kissalleni annettiin eilen se viimeinen piikki. Vanhuus painoi päälle ja enää ei takajalat kantaneet. Verneri olisi täyttänyt ensikuun 7. päivä 20 vuotta. Sain Vernerin ihan pentuna, kun itse olin 10-vuotias. Olin niin ylpeä kissanomistaja, että kutsuin itseäni ”mammaksi” Vernerille. Maksoin itse lahjarahoillani Vernerin kastraation ja rokotukset, sillä olin niin luvannut tehdäkin, jos kissan saisin. Myöhemmin sitten vanhempani maksoivat kaikki lääkärikulut mitä vuosien saatossa tuli. Kasvoimme yhdessä, mutta sitten minusta alkoi tulla nuori aikuinen ja muutinkin pois kotoa 17-vuotiaana. En voinut ottaa Verneriä mukaani, sillä muutin mieheni luokse kerrostaloon ja ulkona vapaasti liikkumiseen tottuneelle kissalle se olisi ollut kärsimystä. Lisäksi miehellä ja minulla oli Assi kissa, joka valitettavasti kuoli johonkin vanhuuden tuomaan sairauteen elokuussa 2011.

Kävin äitini Facebook -sivuilla hieman lainaamassa kuvia kuvittamaan tätä postausta.

Kuvassa ”Pappa” viimeisenä iltanaan. Väsymys painaa vanhaa herraa. 🙁 Kun olin teini-ikäinen ja saavuin yöllä kotiin lietsuiltani, niin olin tietysti nälkäinen, kun olin kaiken päivää huidellut missä sattuu. Muistan aina ne meidän yhteiset öiset mutustelu hetkemme. 🙂 Verneri oli niin kaikkiruokainen, että naposteli mielellään kaikkea mitä annoin. Verneri istui keittiössä vieressäni ja odotti suupaloja. Vaalealeipä ja kurkku oli erityistä herkkua, saati sitten juusto ja kinkku! Kun olimme syöneet, niin Verneri tuli perässäni sänkyyni nukkumaan. Olimme kavereita. Verneri suuttui minulle muutamaksi vuodeksi, kun muutin pois kotoa. Verneri oli tavannut meidän Assin, koska Assi oli hoidossa vanhemmillani. Ilmeisesti samoihin aikoihin sattunut toisen kissan näkeminen ja minun katoaminen hänen joka päiväisestä elämästä sai hänet loukkaantumaan. Meni pari vuotta ennen, kun Verneri tuli taas iloisesti minua tervehtimään, kun tulin käymään lapsuuden kodissani. Miestäni Verneri kyllä tervehti, mutta ei minua. 🙁 Minulla oli todella kurja olo siitä. Onneksi sain lopulta anteeksi häneltä.

Vernerin luonteesta kerron vielä sen verran, että Verneri oli nuorempana hieman arka ja pelkäsi esimerkiksi lapsia ja koiria. Vanhempana hän eli kahden koiran kanssa, eikä lapset enää pelottaneet ollenkaan. Pappa sai itseluottamusta ja varmuutta.

Kuten kuvasta näkyy. Verneri tykkäsi paijaamisesta ja hellyydestä, kun tuli vanhaksi. 

Verneri oli erittäin helppo saada leikkimään. Siinä kissassa oli ihanaa lapsellisuutta, joka säilyi hänessä koko elämänsä. Tässä Pappa leikkii lahjanarulla viime jouluna, eli vielä 3 kuukautta sitten oli näin virkeä katse, eli kissan ”toimintailme”, kuten minä tapaan sanoa. 😀

Ihana luonne ja herttainen kissa oli Verneri. 🙂 Vaikka tämän päivän koittamisen on tiedostanut ja sen päivän lähestyminen on konkretisoitunut, kun on nähnyt miten se keho vaan alkaa jossakin vaiheessa pettämään, niin ei tämä silti ihan helppoa ole. Luonto hoitaa tehtäväänsä ja sille ei voi minkään.

Vein eilen äidilleni lainaksi meidän kissankantokopan ja samalla hyvästelin Vernerin. Itkien annoin Papalle ”viimeisen aterian”, kun ruokaa pyysi. Oli niin vaikea hetki minulle. Yritin pidätellä itkua, jotta en sotkisi maskaroita poskille, sillä olin menossa hoitamaan asioitani, mutta eihän siitä pidettelystä mitään tullut. Kuumat kyyneleet valui poskia pitkin. Sillä hyvästelyn hetkellä meinaa iskeä, että perutaan se aika -ajatus. On vain pakko kuunnella järjen ääntä ja vaientaa sydämestä tuleva huuto, että ei, en halua! En pysytnyt lähtemään mukaan eläinlääkäriin. En ole aikaisemminkaan pystynyt. Assi oli eri asia, koska silloin oli kiire mennä hakemaan se kivun ja tuskan poistava piikki, mutta Assi kuolikin jo automatkalla mieheni syliin. Olen kissojani lääkärissä käyttäneenä nähnyt monesti niitä viimeiselle piikille tulleita ja en ikinä pysty katsomaan itkemättä niitä lemmikinomistajia.  Olen varmasti hassu, kun odotushuoneessa kyynelehdin toisten puolesta, mutta sellainen minä olen. Samaistun helposti toisten suruun, mutta myös iloonkin.

Äidilläni ja myös meillä muillakin on ollut surua jo aikaisemmin tänä vuonna. Äitini nuoremman koiran, Tahvon sydän petti aivan yllättäen. Tahvo kuoli kotonaan äitini halailussa yhden lääkärireissun jälkeen.

Tahvo ehti melkein 8 vuoden ikään. Kaikki tapahtui aivan yllättäen yhdessä päivässä. Mitään oireita ei ollut ennen viimeistä vuorokautta. 

Tahvo oli erittäin lapsellinen ja leikkisä hänkin. Tahvo rakasti kaikkia ja kaikkea. Kuten luonnetestin arvioijakin sanoi, että Tahvo katselee maailmaa ruusunpunaisin lasein. Ja se niin piti paikkaansa. Minä sanoin Tahvoa koirien Forest Gumpiksi. Hyväntahtoinen höhlä. <3 Tahvo oli aina innoissaan vieraista, sillä vieraat aina leikkivät hänen kanssaan. Tahvo ja Milla olivat kavereita, sillä Milla kyllä kanssa jaksaa leikkiä. 😉 

Näettekö tuon kaiken lempeyden Tahvon silmistä?

Ikävä jää näitä molempia lapsenmielisiä karvatassuja. Luopuminen on niin kurjaa ja niistä eläimistä tulee erittäin rakkaita. Meillä kotona Vilma kissa vielä porskuttaa, mutta Vilmallakin alkaa olla ikää jo se 12 vuotta. Vilma on minun elämäni viimeisiä kissoja tällä hetkellä. Kun olin 19-vuotias, niin äitini joutui viemään Mimmi kissan viimeiselle piikille munuaisten pettämisen vuoksi. Mimmi oli kanssa melkein 20-vuotias ja minun elämässäni syntymästäni asti. Toissa kesänä sitten Assi ja nyt Verneri. Vaikka kissat elävätkin pitkän iän, niin silti se eron hetki tuntuu tulevan liian nopeasti. Postaukseni Assista voi käydä lukemassa täällä.

Jos ja kun aina kaikesta pitää etsiä jotain hyvääkin, niin itse ajattelen näistä ihanien eläimien poisnukkumisesta, että tyttäreni Milla saa kokea ja oppia elämän tosiasioita. Tänne synnytään ja täältä poistutaan. Nyt kun Milla on 4-vuotias, niin hän alkaa ehkä jotenkin käsittämään, mutta ei ole tarpeeksi vanha, että osaisi itkeä perään. Sitä lopullisuutta Milla ei vielä käsitä, mutta näin tulee käsittämään. Hän vain puhuu Joni enosta, Reima papasta, Assista ja Tahvosta, jotka ovat taivaassa, mutta silti Milla ei käsitä täysin sitä lopullisuutta. Nyt sinne meni Vernerikin. Milla tokaisi, että Vilmakin menee, kun Vilma on jo vanha. Lapsen logiikkaa. 🙂

Olin muuten postaamassa yhtä toista postausta tälle päivälle ja kirjoitin kaiken tämän postauksen loppuun loppusanoiksi. Aloin sitten katsomaan, että heeeeeetkinen… jospa minä ottaisin tämän surupostauksen omaksi postaukseksi ja postataan ne kynnet sitten vaikka ylihuomenna. 😉

Olette varmaankin Facebookissa lukeneet jonkun julkaisseen tekstin pienen pojan filosofiasta.

”Minäpä tiedän, miksi ihmiset elävät niin kauan ja koirat eivät. Ihmisen pitää opetella elämänsä aikana mitä on rakkaus. Koirat tietävät sen jo ja siksi niiden ei tarvitse elää niin pitkään.”
~ Pienen pojan filosofia ~ 

Voisin vaihtaa tuon koiran tilalle sanan eläimet. 😉 Aivan loistavaa filosofiaa! <3

Elämä on iloja ja suruja, ei sille minkään voi.

Lue myös

X