”Kun sitten havahduin olevani yksin, en jaksanut enää hetkeäkään”

”Myös minä näin hyvän, uskoin ihmisen kehittymiseen iän ja kokemusten myötä, tahdoin onnistua, tahdoin päästä lähelle, tahdoin täysillä ja oikein kovasti. Uskoin, toivoin, ymmärsin.

Mutta silloin jää yksin, kun oma tahto, oma kipu, kiukku ja loukkaantuminen ei pääse näkyviin, vaikka sopeutumalla pyrkii hyvään. 20 vuotta tahdoin, en kyseenalaistanut. Tapahtui paljon kaikkea, en olisi jaksanut tai pystynytkään kyseenalaistamaan.

Kun sitten havahduin olevani yksin ja etten kaikista pyrkimyksistäni huolimatta pääse lähelle, syliin, turvaan, en jaksanut enää hetkeäkään. Petinkö minäkin peittämällä omat tarpeeni. Ehkä.

Jaksamiseni loppu oli yllättävä ja julmakin toiselle. Hän oli saanut olla se, joka on ja ajatellut että hyväksyn hänet sellaisena. Ja hyväksyinkin. Mutta itselleen ei voi kääntää selkää loputtomasti. Molemmilla pitää olla halu katsoa toista ja hänen kipujaan ja tarpeitaan. Me olimme parisuhteessa kuin lempeä äiti, joka oli minun roolini, ja vapaasti ja estoitta äidin ihailussa paistatteleva lapsi, joka ei katsonut tarpeelliseksi kasvaa ja oppia, vaikka näki minun tekevän niin, jotta selvisimme perheenä.

Olisin halunnut onnistua ja suren koska en onnistunut. Kannan vastuuni teoistani ja valinnoistani. Huonoina hetkinä kannan syyllisyyttä yksin. Jos vaan olisin jaksanut, olisimme vielä yhdessä. Ajattelen, että hajotin perheemme. Toinen osapuoli on syyllisestä samaa mieltä.