Miksi Saara nauraa -kertomus pimpistä kirjoittamisen vaikeudesta.

Kirjoitin muutama kuukausi sitten Paavo nimisestä pippelistä. Muutama päivä tekstin julkaisun jälkeen sain lukijalta viestin, että voisinko tasa-arvon vuoksi kirjoittaa tekstin myös pimpistä. Olisi kuulemma mukava lukea aiheesta miehen kirjoittamana. Olin aluksi, että en minä uskalla lähteä niin vaikeasta ja pyhästä asiasta kirjoittamaan. Sehän olisi yhtä vaarallista kuin piirtää pilakuvia profeetta Muhammedista tai myöntää grillijonossa, että ei ole pätkääkään kiinnostunut Suomen jääkiekkomaajoukkueesta.

Heti sen jälkeen ajattelin, että miksi en lähtisi. Kyllä kai sitä on oikeus vitsailla vähän pimpinkin kustannuksella, kun pippelin olen asettanut jo useampaan otteeseen naurunalaiseksi. Siinä on vain sellainen perustavanlaatuinen ero, että pippeli on lähtökohtaisesti naurettava. Sitä kun katsoo pitkään peilistä, niin ei voi olla nauramatta sille, mitä peilistä näkyy. Pieni, kurttuinen vasemmalle sojottava nahkalerpake.

Pimppiä katsoessaan, nykyään lähinnä netistä tai opaskirjasta käsin, niin ei tule samaa tunnetta naurettavuudesta. Päinvastoin alkaa tehdä mieli tutustua siihen vähän paremmin. Sanoinkin vaimolle, että minulle on ehdotettu tällaisesta aiheesta kirjoittamista. Pakkohan oli myös todeta, että hyvä kirjoitus vaatii asiaan vihkiytymistä ja kun minulla itsellä on vain pippeli, niin tietäisiköhän vaimo, että mistä saisin tähän hätään nopeasti pätevää tutkimusmateriaalia.

Kyllähän vaimo tiesi. Pian kädessäni olikin se sama kirja, jonka vaimo osti minulle vihjeenä hääpäivälahjaksi, käsikirja täydellisiin orgasmeihin. Vaimo ei taaskaan lukenut minua oikein ja seisoin pettyneenä makuuhuoneessa kirja kädessäni. Heitin kirjaan nurkkaan luettuani ensin pätkän otsikon häppärijumppa alla olevasta tekstistä. Päätin käydä itsenäisesti, ilman mitään apua tulta päin, vai pitäisikö tässä yhteydessä sanoa, että pimppiä päin. Ja yli kahdenkymmenen vuoden kokemuksella sanottakoon, että tiesin jo lähtiessäni, että ei tämä hyvin tule päättymään. Olin väärässä.

En uskaltanut heti käydä pimpin kimppuun, vaan jätin sen toviksi mehustumaan mieleeni. Muutuin muutamaksi kuukaudeksi hyvin hajamieliseksi ja vaimo kysyikin, että mitä mielessäni oikein liikkuu. Minä vastasin rehellisesti, että pimppiähän tässä on tullut ajateltua tavanomaista enemmän. Tutkimusten mukaan suomalainen mies ajattelee seksiä 16 kertaa vuorokaudessa. Se on aika paljon siihen verrattuna, että varsinkin avioliitossa ollessaan suomalainen mies harrastaa seksiä noin kertaalleen kuukaudessa. Toisaalta 16 kertaa on aika vähän siihen verrattuna, että esimerkiksi minä ajattelen vaaleata leipää noin 30 kertaa vuorokaudessa, varsinkin näin leipälakossa olevana. Voihan se olla, että pimppilakossa ollessaan sitä ei muuta edes sitten ajattele.

Lopulta uskalsin mennä suoraan pimppiä kohti. Ensiksi halusin antaa pimpille nimen, vähän niin kuin pippelille, joka sai kirjoituksessani nimekseen Paavon. Eräs lukijani kirjoitti, että heidän lapsuudenperheessään pimppiä kutsuttiin Saaraksi. Väestöliitto taas ehdottaa pimpin kutsumista Ilonaksi, mutta minä tunnen erään Ilonan ja en halua mielleyhtymää päähäni, että aina hänet nähtyään minulle tulee jotain todella sopimatonta mieleen. Ristittäköön pimppi Saaraksi tällä parisuhde-Samin kasteella. Tähän väliin esitänkin toiveen, että jos lukijoissani on pariskunta, joiden nimet ovat Saara ja Paavo, niin ilmoittakaa itsestänne, nopein voittaa Havaintoja parisuhteesta-kirjani omistuskirjoituksella. Se tulee menemään niin oikeaan osoitteeseen, että ei tosikaan.

Minä en ymmärrä Saaraa. Pakko se on tässä myöntää. Juuri kun olen alkanut uskoa siihen, että olen kesyttänyt sellaisen, niin seuraavalla viikolla se ei enää tottele ollenkaan. Seksi naisen kanssa on kuin käänteisesti opittu polkupyörällä ajo. Polkupyörällähän oppii ajamaan vähän kerrallaan. Ensin apupyörillä, jonka jälkeen uskaltautuu ajamaan jo ilman. Välillä sitä tippuu tangon päälle ja Paavo huutaa satulan päällä tuskissaan. Pian sitä uskaltautuukin ajamaan jo ilman käsiä. Voimantunnoissaan nostelee etupyörän ilmaan ja ajelee yhdellä renkaalla.

Saaran kanssa kaikki on toisin. Uuteen Saaraan tutustuessaan sitä on siinä ensimmäisten kuukausien aikana todella hyvä ja itsevarma. Saara tottelee ja on tyytyväinen kaikkeen mitä sen kanssa teet. Se iloitsee välillä pelkästä näkemisestä. Se kehrää. kun näkee sinut ilman käsiä taituroivan sen päällä ja missä milloinkin. Sitten yhtäkkiä taidot häviävät. Saara ei hymyile enää millään. Katsot vaimosi vihjeeksi ostamasta kirjasta, että mitä Saaralle kuuluu oikein tehdä. Vanhat temput eivät enää toimi. On opittava uusia. Käännät kirjan sivulle 144, jossa on otsikko rokkia klitoriksen ympäri. Yksinollessasi ostat Saarioisten roiskeläpän ja harjoittelet sen kanssa. Loput lämmität mikrossa päivälliseksi. Vaimon tultua kotiin pyydät lupaa moikata Saaraa kokeillaksesi, että ovatko opit menneet perille. Vaimo valittaa, että sormesi haisevat ihan jauhelihalle. Saara ei osoita elonmerkkejä. Yrität miettiä syytä siihen, että miksi aikaisemmin Saara nauroi, mutta enää se ei edes hymyile.

Seuraavaksi otetaan apupyörät käyttöön. Vaimo opastaa askel askeleelta, että miten Saaralla ajetaan, eikä päästä tarakasta irti, että et aja heti nokkospuskaan. Tunnet olevasi taas nelivuotias. Pian huomaatkin olevasi kymmenennettä vuotta aviossa, etkä osaa enää edes satulalle nousta. Pian menetät luvan edes yrittää. Saarasta tulee vain olohuoneen läppärillä liikkuva kuva yön kelmeässä valossa.

Eihän tämä näin synkkää saa olla. Olin viime syksynä Marja Hintikka-liven bloggarivieraana. Vieressäni katsomossa istui nainen, joka saa pelkän ajatuksen voimasta orgasmin. Toisella puolella istui vaimoni. Olemme olleet kuusi vuotta yhdessä ja kyllähän minä tiedän, että hänkin saattaa käyttää ajatusta. Ei minulla siinä ole muuta virkaa kuin toimia pienenä stimulanttina. Mielikuvat ja ajatukset hoitavat loput. Ehkä minun pitääkin alkaa tökkiä vaimon mielikuvitusta hänen Saaransa sijaan. Ei Saara tökkimällä hymyile, mutta jos pääsen hänen mielikuviin, niin Saarakin saattaa innostua. Pitää keskittyä aivoihin ja sydämeen, niin eiköhän pyörällä ajaminen suju taas kuin itsestään.

Eipä vaimo tiedäkään, että olen täällä jo odottamassa pääsyä hänen mielikuviinsa. Avaankin seuraavan kerran hänen silmänsä enkä jalkoja. Ja kun olen hitaasti edennyt hänen mielikuviinsa ja päässyt signaaliksi hänen aivoihinsa, niin voidaan ottaa opaskirjan sivu 133 esille ja lukea yhdessä se häppärijoogajuttu.

Kylläpä sitten Saara nauraa.