Uudenvuodenpuhe.

” Sä oot aina ohjannut paremmin vähän käsistä lähtenyttä mopoa kuin liian turvallista raiteilla kulkevaa mopoa.”

Näin sanoi minulle kaverini ja haluan ottaa sen motokseni ensi vuodelle. Olen aina ollut sitä mieltä, että mieluummin yksi liikaa kuin yksi liian vähän. Elämä itsessään on kuin vähän käsistä lähtenyt mopo. Meillä on harhainen ajatus siitä, että voisimme suunnittelemalla ja organisoimalla hallita elämää. Rakennamme mielessämme elämänmopollemme raiteet, johon laitamme kuvitteellisen mopomme pyörimään arkista ympyrää. Ostamme ympärillemme paksut seinät, jykevän oven lukitsemme kolmella eri lukolla ja koko komeuden vakuutamme kahden ulkomaanmatkan hinnalla. Tämän lukitun ja vakuutetun turvaluolamme uumenissa katsomme uutiskuvissa vilahtavaa ulkomaailmaa, joka on täynnä uhkia ja turvattomuutta. Alamme varmuuden vuoksi vastustamaan kaikkea ulkopuolista ja pelosta vapisevin käsin alamme vahvistaa jo entuudestaan paksuja seiniä ja hankimme oveen neljännen lukon. Samalla elintilamme kaventuu kodin neliöiden mittaiseksi ja lopulta olemme sulkeneet itsemme niin syvälle turvaluolamme uumeniin, että sitä turvallisesti raiteilla kulkevaa mopoa ei kukaan muu enää näe.

Valitettavasti taitaa vain olla niin, että elämää ei voi hallita. Elämänmopo lähtee usein käsistä myös siellä neljän lukon takana sijaitsevassa turvaluolassa. Kaikki suunniteltu sortuu alas hetkessä. Minä olen katsonut parhaakseni yrittää hallita jo valmiiksi vähän käsistä lähtenyttä mopoa. Se on sellainen aavistuksen viritetty vanha pappamopo. Sillä ei ehkä pääse kauhean lujaa, mutta sen vaara piilee siinä, että kestääkö se seuraavan tien päähän hajoamatta. Siinä mopossa on paljon hyvää vanhaa fiilistä, mutta kilpailemaan sillä ei kannata lähteä. Mopon tärkein ominaisuus on se, että siihen mahtuu kaksi ihmistä, mutta vain jos he istuvat ihan lähekkäin. Mopossa on takana sellainen uusromanttinen ajatus, että tieto sen olemassaolosta voittaa käyttämisen riemun. Mopolla kuljetaan vailla aikataulua ja päämäärää. Sen sylissä voi kiitää pitkin kaupunkien valomerta tai maalaismaiseman vehreää nurmipintaa. Se ei ole maantiekiitäjä, vaan sen selässä nautiskellaan, pitkään, hitaasti, välillä pysähtyen auringonlaskua katsomaan, ja hetken päästä se kaikki tehdään uudestaan. Voi olla, että vanha pappamopo ei jaksa loppuun asti, mutta se liikkuu uljaasti ja ylväästi niin pitkälle kuin sen on tarkoitettu menevän. Vailla onnistumisen ja suorittamisen pakkoa. Ja joskus se vanha vähän käsistä karannut mopo jaksaakin viedä ihan loppuun asti, sinne viimeisen auringonlaskun sillalle, jonka hämäryyteen voi viimein päänsä painaa.

Ensi vuosi on täynnä mahdollisuuksia. Kaikki uusi on mahdollisuus, ei uhka. Sillä mikään ei tunnu paremmalta kuin se, että voittaa pelkonsa, avaa lukkonsa, kävelee turvaluolastaan esille, avaa kätensä vastaanottaakseen, sulkee silmänsä, tuntee viileän tuulen kasvoissaan, avaa silmänsä, näkee ympärillään loputtomasti suuntia, joita kohti lähteä kävelemään, huomaa ensin pienenä pisteenä lähestyvän hahmon, kuulee pärisevän äänen, näkee viereensä pysähtyvän pappamopon, vilkaisee kuljettajaa silmiin, hymyilee sanomatta mitään, hyppää kyytiin, lähtee matkalle kohti elämää, kohti jotain uutta ja tuntematonta, mutta samalla jotain tuttua ja turvallista, tuntee vapauden, tuntee rakkauden, tuntee allansa mopon, joka on vähän karannut käsistä, mutta luottaa kuskiin, joka edes yrittää ohjata sitä, elämä, elämä sitä mopoa ohjaa, hitaasti, vailla suunniteltua päämäärää, vailla lupausta pysyvyydestä, vailla neljän lukon suomaa harhaista turvaa, mutta palkintona rohkeudesta ja epämukavuusalueelle uskaltautumisesta, kuski saattaa tarjota jotain sellaista, mitä lukittujen ovien takana mopoaan liikuttavat kuskit eivät ikinä voisi tarjota.

Elämän vailla pelkoja. Ensi vuonna on sen aika. Olla rohkea. Kaikessa.