Aina jonkun tytär
Miten holhottavasta lapsesta tulee ikääntyvien vanhempien huoltaja? Missä vaiheessa tulee sanella omat rajat ja mitä tehdä, jos mikään ei riitä tai kelpaa?
Vanhemmuussuhteissa on vaikeaa päästää irti kerran opituista rooleista. Ristiriitaisia tunteita kalvaa usein myös riittämättömyys.
Siivoa itse, eukko!
Elina, 40, on väsynyt. Hän lupasi äidilleen tämän 70-vuotispäivillä tehdä viikkosiivouksen. Äidille ei kelpaa mikään.
”En osaa pyyhkiä listoja oikein, siivoan väärässä järjestyksessä, tiskaan väärin”, Elina puuskahtaa.
Opettaja-äiti ojentaa mielellään tytärtään.
”Jumalauta eukko, siivoa itse, on tehnyt mieli huutaa useampi kerta”, hän sanoo.
Palveluja ei kuitenkaan ulkoisteta.
”Sovimme, että poikani käy luomassa lumen ja auttamassa raskaimmissa ulkotöissä. Heillä meni hyvin ja pihi mummi maksoi taskurahaa”, Elina sanoo.
Elina ei tule toimeen äitinsä kanssa. ”Roolimme ovat yhä samat. Minä olen se tyttö, joka unohti banaanin liikuntavarusteisiinsa kevään lopuksi. En osaa toimia oikein”, Elina sanoo.
”Puhun lapsuudenkotona kimeämmällä äänellä ja en uskalla ottaa aloiteitta”, kertoo hän.
”Tapaamiset ovat olleet itkuisia. Vaikka yritän tehdä asioita, mikään ei kelpaa. Syntymäpäivillä äiti valitti kun ei ollut omatekoisia kakkuja. Keitin liian laihaa kahvia ja lahjakin piti palauttaa”, Elina sanoo.
Sisar Uupunut
Kirsti, 55, päivystää puhelinta. Vanhemmilla on ollut sydänoireita. Hän on lähtenyt yöllä sairaalaan, valvonut vanhempien vierellä, opettanut nämä pistämään insuliinia.
”Katsoin itseäni kerran peilistä kaupassa. Kesti kauan kun tunnistin itseni. Peilistä katsoi väsynyt, hoitamaton nainen. Keskellä syksyä olin kesäkengissä. Olin unohtanut myös peseytyä”, Kirsti sanoo.
Kirsti on yrittänyt vihjailla sisarelleen, että tämäkin auttaisi.
”Kiireinen matkatyö ja pienet lapset vievät hänen aikansa. Entäs minä? Vaikka teenkin osa-aikatyötä on minullakin ollut oma elämä.”
Veljen vaimolla on aikaa, mutta hän on kieltäytynyt auttamasta.
”Veli sanoi, että maksetaan sitten sinulle. Ihan kun tässä rahasta olisi kyse”, Kirsti sanoo.
Vanhemmat eivät pärjää omillaan, mutta eivät halua hoitokotiin. Virtsaiset lakanat on vaihdettava kerran päivässä.
”Olen itse tehnyt sosiaalityötä, enkä voi laittaa heitä hoitoon väkisin”, Kirsti sanoo.
”Olen nähnyt myös laitosten arjen. En halua sitä vanhemmilleni”. Isällä on diagnosoitu Alzheimer.
”Hän saattaa karkailla toisinaan”, Kirsti kertoo. Kirsti on täysin kiinni vanhemmissaan. Hän ei voi matkustaa, ei suunnittele tulevaa.
”En tiedä kauanko jaksan”, hän sanoo. ”Olen kasvanut tyypilliseen esikoisen rooliin. Kaikki odottavat, että Kirsti hoitaa”, hän miettii.
Oma kiireinen elämä etusijalla
Mikon isä saattaa soittaa pojalleen, valitella hoitamattomia maatöitä tai kummastella uutta tietokonetta. Mikko hoitaa velvollisuuksia mahdollisuuksien mukaan.
”Vanhempani asuvat satojen kilometrien päässä Helsingistä huonojen yhteyksien päässä. Ei sinne lähdetä äkkiä nostamaan perunoita”, hän sanoo.
”Isän on vaikea hyväksyä sitä, että vaikka tila on nimellisesti minulla, on minulla myös oma elämä”, hän sanoo.
”Muutin kotoa pois jo vuosia sitten. Minulla on velkaa, pienet lapset ja vaativaa asiantuntijatyötä tekevä vaimo. En ole koskaan ollut varsinaisesti kätevä käytännön töissä.”
”Vanhemmilla on ongelmia kolestrolin kanssa ja isä ei saisi rasittaa itseään. Silti he käyttävät punaista maitoa ja isä liikkuu metsästysporukoissa, vaikka jalka ei kestäisi rämpimistä”, Mikko sanoo.
Myös alkoholista on tullut sanomista.
”Kielsin vanhempia soittamasta kun oli kiire. Äidille sanoin, ettei lapsilleni saa antaa liköörikonvehteja”, hän kertoo.
”Lapset lihoivat, kun heille työnnettiin makeaa joka käänteessä. Sitten tajusin, että se oli vain sulkeutuneen äidin tapa osoittaa kiintymystä.”
Kun aika ei riitä
”Syyllisyys ja paha olo”, sanoo Irene, 37.
Ne ovat päällimmäiset tunteet, kun hän yrittää auttaa vanhempiaan.
”Kun puhelin soi, ensimmäinen reaktioni on pelko. Tiedän, että pitäisi olla enemmän läsnä. Mutta minulla on velkaa, töitä, kaksi lasta ja olen käytännössä yksinhuoltaja. Luonteeltani olen äkkiväärä. Tiedän, että pitäisi varoa sanomisia. Ne voivat jäädä viimeiseksi. Eronneiden vanhempien kanssa on puitu näiden kumppanien valintoja”, Irene miettii.
”Olemme puhuneet siitä, että minulla on ruuhka-vuodet. Kaikki kasaantuu. Silti tuntui kurjalta, kun vanhemmat hakivat seuraa Punaisen ristin ystäväpalvelusta. He olivat kuitenkin aina läsnä, kun tarvitsin lastenhoitoapua”, hän sanoo.
”En ymmärrä, miksei perheen käsite ole laajempi”, hän ihmettelee.
Irene on saamassa siirron ulkomaille. Silloin hän on entistä kauempana.
”Keskitämme lämpimiin traditioihin, kuten jouluun, vaikka yhteistä arkea on vaikea jakaa.”
Osa ikääntyvistä ihmisistä uskoo pärjäävänsä yksin, vaikka apua olisi tarjolla. Marttyyrius ei pue ketään, velvollisuudentunnosta suoritettujen rutiinien sijaan on tärkeämpää olla henkisesti läsnä, välittää. Vanhemmuuteen kuuluvasta roolista luopuminen on vaikeaa, samaten lapsen muuttuminen huollettavasta huoltajaksi. Pelisääntöjä ja käytännön järjestelyjä voi hioa yhdessä.
Laura
Kommentit
Mielestäni kenenkään ei pitäisi ryhtyä hoitamaan vanhempiaan kiitollisuudenvelasta eli siksi, koska vanhemmat ovat aikanaan kasvattaneet meidät. En oleta omilta lapsiltanikaan, että heidän pitäisi alkaa omaishoitajakseni. Tietysti autan vanhempiani sitten tarvittaessa, mutta päätoimiseksi auttajaksi en ryhdy.Käyn heitä katsomassa ja vietämme aikaa yhdessä. Siivoukset, ruoka-apu ja vastaava hoidetaan ajastaan ulkoistamalla.
Olen nähnyt liian monta uupunutta aviopuolisoa omaishoitajana ja he eivät enää tunnista omia tarpeitaan väsymiseltään. Autettava syyllistää hoitajansa jopa parin päivän hoitojakson ajalta. Marttyyri-asema ei ole tavoiteltavaa kenenkään kohdalla.
Kommentit
Ihmisten pitäisi oppia ymmärtämään, ettei heillä ole kerrassaan mitään velvollisuutta hoitaa ikääntyviä vanhempiaan. Mutta jos väkisin haluaa sitä marttyyrikruunua kiillottaa, niin turha on sen jälkeen itkeä myötätuntoa netissä.
Miksei esimerkiksi ensimmäisen tarinan Elina sitten sano äidilleen, että siivoa itse, eukko, jos ei minun siivoamisena kelpaa? Herrajumala sentään, tuollaiset keskustelut olisi pitänyt käydä 20 vuotta sitten, ei silloin, kun lapsikin on jo keski-iässä.
Yllä oleva kirjoittaja ei selvästikään ole koskaan ollut tekemisissä dementoituneen ihmisen kanssa.
Lapset hoitavan vanhempiaan, koska ovat itse saaneet heiltä apua ja hoivaa. Lapsi tuntee olevansa sen velkaa omille vanhemmilleen.
Kyllä minusta ainakin olisi vaikeaa katkaista siteet omiin vanhempiini, koska kuitenkin rakastan heitä äärimmäisen paljon. Nyt onneksi vielä on riittänyt se, että vanhemmat tukevat toisiaan ja he sentään elävät terveellisesti ja pärjäävät. Apua olen antanut siivouksen, jouluruokien tekemisen yms. muodossa, joka ei ole paljon, mutta jotain kuitenkin.
Meilläkin etäisyyttä vanhempiini on reilun 2 tunnin ajomatkan verran eli sen verran kuitenkin, ettei arki-iltana sinne voi lähteä varsinkin, kun kotona on ala-asteikäiset lapset, henkisesti raskas työ, pitkät työmatkat ja isot lainanlyhennykset.
Toki Elinan tilanteessa sanoisin sitten äidille rauhallisesti, että taidampa lopettaa tämän siivoamisen, kun en osaa tehdä oikein, joten varmaankin joku siivouspalvelu hoitaa sen paremmin. Tunnustan kuitenkin, että minullakin on jonkinlainen ”rooli”, kun olen vanhempieni kanssa eikä osaa olla täysin oma itseni.
Tulevaisuus hirvittää, koska työssä kiire vain jatkuu ja jatkuu, mutta nykyiset asuntojen hinnat ovat niin kovia, että lainataakkaa riittää vielä 20 vuodeksi. En siis voisi jättäytyä pois työelämästä hoitamaan omia vanhempiani, vaikka haluaisinkin. Kiirettä riittää myös perheen ja arjesta selviytymisen kanssa.
Niin, eihän meillä mitään pakkoa ole toista hoitaa!! Perheen käsitteeseen nyt sattuu kuulumaan yhdessäolo ja toisen auttaminen tarvittaessa. Keski ja etelä euroopassa perheet pitävät toisistaan huolta ihan automaattisesti. Se ei ole velvollisuus, vaan perhe on perhe ja siinä huolehditaan toisistaan. Suomessahan on ihan outo juttu, jos oikeesti joku pitää vanhemmistaan huolta tai jos vanhenevat vanhemmat asuvat yhdessä lapsensa perheen kanssa. ( Tämäkin aivan normia muualla.)
Suomalainen valittaa aina, pitää hoitaa omat lapset, pitää hoitaa työ, voi kun ei ole työtä, on liikaa työtä, on liian vähän palkkaa, voi kun ei ole puolisoa, voi kun on puoliso jne… Voisiko joskus ajatella positiivisesti, ihanaa kun saan hoitaa omat lapset, kivaa kun minulla on työtä josta saan palkkaa, kiva kun on elämänkumppani ja mukava kun saan vielä hoitaa omia vanhempiani omien voimieni ja resurssieni mukaan. Jonakin päivänä en voi hoitaa enää vanhempiani ja sitten tulee päivä kun ei tarvitse enää valittaa mistään.
Jokainen päättää itse hoitaako vanhempiaan vai ei. Sujuvuus riippuu aiemmin luodusta ihmissuhteesta. Nyt ikääntyvät isät ja äidit ovat olleet lapsilleen tahallaan hyvin etäisiä, autoritaarisia, ankaria, jopa kylmiä. Nyt heidän ei kannata odottaa yhtäkkiä kosketusaltista ja hellää hoitoa myöskään lapsiltaan. Omasta kokemuksesta voin myös sanoa, että usein lasten tarjoama apu ei tahdo kelvata. Raihnaskin vanhus ylläpitää näennäistä itsemääräämisoikeuttaan jopa ilkeyden avulla, mutta ruikuttaa yhtäkkiä yllättäen apua kun ei jaksa tai viitsi itse soittaa paikkoihin ja tilata apua, kun ns. oma hoitaja on esim. lomalla tai muuten on kurjaa.
Ylipäänsä vaikea asia, johtuu suuresta kuilusta nyt vanhenevien ja heidän keski-ikäisten lastensa välillä. Seuraava polvi on vanhemmilleen paljon läheisempi ja tasa-arvoisempi. Jatkossa homma tulee toimimaan paremmin!!!
Äidistään turhautunut: kommenttisi voisi yhtä hyvin olla minun kirjoittamani. Oma äitini oli etäinen ja ankara, ja kasvoin siihen etten juuri koskaan osannut tehdä mitään hänen mielikseen. Autoin häntä velvollisuudentunteesta, mutta en rakkaudesta. Tosin jollain tasolla kai jokainen lapsi rakastaa vanhempiaan. Äitini kuoli viisi vuotta sitten ja myönnän olevani helpottunut. Hänen kuollessaan välimme olivat etäiset, mutta omalta puoleltani asialliset.
Yhden kerran elämässäni sain hänelle sanottua kaiken, mitä meidän välisestä suhteestamme ajattelin. Silloin harkitsin katkaisevani välit kokonaan, mutta veljeni takia en sitä kuitenkaan tehnyt. En halunnut jättää äitiä pelkästään veljeni taakaksi. En kadu suoria sanojani äidille, sillä valitettavasti kaikki mitä sanoin piti paikkansa.
Mielestäni kenenkään ei pitäisi ryhtyä hoitamaan vanhempiaan kiitollisuudenvelasta eli siksi, koska vanhemmat ovat aikanaan kasvattaneet meidät. En oleta omilta lapsiltanikaan, että heidän pitäisi alkaa omaishoitajakseni. Tietysti autan vanhempiani sitten tarvittaessa, mutta päätoimiseksi auttajaksi en ryhdy.Käyn heitä katsomassa ja vietämme aikaa yhdessä. Siivoukset, ruoka-apu ja vastaava hoidetaan ajastaan ulkoistamalla.
Olen nähnyt liian monta uupunutta aviopuolisoa omaishoitajana ja he eivät enää tunnista omia tarpeitaan väsymiseltään. Autettava syyllistää hoitajansa jopa parin päivän hoitojakson ajalta. Marttyyri-asema ei ole tavoiteltavaa kenenkään kohdalla.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous