Avioero: Erosin kaverista
”Mikä ihme teille tuli? Teillähän oli kaikki niin hyvin.” On kulunut kaksi kuukautta siitä, kun muutin pois kodistani, ja pois miehen luota, joka on ollut aviopuolisoni yhdentoista vuoden ajan. Muutin, koska en halunnut jatkaa suhdetta, jossa olimme yhä enemmän kämppäkavereita ja yhä vähemmän rakastavaisia. Mitä meille tapahtui?
Läheisyys ja yhteiset tekemiset hävisivät vuosien varrella jonnekin. Yritimme aikamme metsästää niitä takaisin, mutta emme onnistuneet. Pienet lapset, erilaiset harrastukset ja työstä ja arjesta selviäminen veivät voimia ja löivät kiilaa väliimme. Usein tuntui siltä, että emme olleet samalla puolella vaan eri puolilla. Tunne siitä, että yhdessä ei ollut hauska olla, voimistui vähitellen.
Viimeisinä aikoina meillä ei ollut enää muuta puhuttavaa kuin televisio-ohjelmat ja kahden tyttäremme tekemiset. Kotityöt ja lastenhoidon jaoimme niin, että kumpikin pääsi tekemään omalla ajallaan itselle tärkeitä asioita. Olimme arjen jakajia, samassa talossa asujia, kavereita. Mutta että rakastavaisia ja läheisiä ystäviä? Ei.
Minä puhuin murheista ja iloista tyttökavereilleni. Mies puhui työpaineistaan läheisimmille ystävilleen. Minä itkin ystävättärelle sitä, että emme kohtaa sängyssä, emmekä enää edes ruokapöydässä. Mies hakkasi sulkapalloa eikä itkenyt, ainakaan minun edessäni. Jossain vaiheessa ajattelin: lapsillemme ei tule jäämään yhtäkään muistoa siitä, kun äiti ja isä suukottelivat tai halailivat toisiaan. Sellainen läheisyys oli meille liikaa. Toinen oli ajautunut niin kauas, ettei siihen osannut enää tarttua kiinni.
Viimein tuli se päivä, kun tajusin: minun on helpompi olla ilman häntä kuin hänen kanssaan. Seuraavana päivänä kerroin, että haluan muuttaa pois.
***
Erilleen muuttamisen jälkeen olin pitkään liian kiltti. Yritin selittää eromme syitä jokaiselle, joka tuli kysymään. Pienessä kaupungissa törmäsin jatkuvasti puolituttuihin, jotka halusivat tietää, miksi olimme eronneet. Meillähän oli kaikki niin hyvin: ihanat lapset, kaunis koti, työtä ja terveyttä.
Entinen työkaveri tuli tiedustelemaan kaupan hedelmätiskillä, mitä hän voisi kertoa eromme syistä iäkkäille vanhemmilleen, jotka ihmettelivät, miksi kaksi täyspäistä ihmistä eroaa noin vain.
Miehen ystävä tivasi kulmabaarissa, eikö tilannettamme olisi voinut ratkaista muulla tavoin kuin erilleen muuttamisella. Hän oli melkein vihainen. Oliko se pelkoa siitä, että sama saattaisi sattua omalle kohdalle jonain päivänä?
Mitä enemmän yritin selittää, sitä selvemmin tajusin, että se on aivan järjetön yritys. Miten näin henkilökohtaista asiaa voi selittää ulkopuolisille, kun sen selittäminen itsellekin oli vielä epäselvää ja hyvin surullista? En ollut iloinen siitä, että elin nyt lasten kanssa puolet siitä ajasta, mitä elin ennen eroa. Konkreettisestikin selittäminen oli vaikeaa, sillä kurkussa oli järkyttävän kokoinen pala aina, kun asiasta piti alkaa jälleen kerran puhua.
Jälkeenpäin voisi kysyä, olisiko ollut sopivaa sanoa kaupan hedelmätiskillä, että jos olisin elämäni ehtoopuolella, voisin tyytyä kaverisuhteeseen? Mutta nyt olen 41, nainen seksuaalisuutensa huippuvaiheessa, kuten perheterapeutti kauniisti sanoi. Että en halua elää loppuelämääni kaverin kanssa. Haluan nähdä, mitä muuta voisi olla.
***
Uusi asuntoni on pieni kaksio. Siellä minulla on oma järjestys. Kaikkina päivinä ei ole. Vanhan kodin pakonomainen siivoaminen, jonka tajuan johtuneen pään sisäisestä sekamelskasta, on loppunut. Sotku valtaa alaa, mutta se tuntuu oudon hyvältä. Tämä on minun sotkuni. En voi syyttää siitä ketään muuta.
Lapset asuvat luonamme vuorotellen: viikko minun luonani, sitten viikko isän luona. Uusi koti on heille vielä seikkailu. Lapset hinkuvat mukaani kellarin pesutupaan ja tuuletusparvekkeelle, sillä ne ovat jännittäviä paikkoja. Käytävän toisella puolella asuu uusia kavereita, pieni tyttö ja poika. Seinien takaa kuuluu ääniä, mikä on omakotitalossa ikänsä asuneille lapsille uutta. Maire-täti se vain siellä rapistelee, sanon nuoremmalle, kun nukutan häntä illalla, ja vieraat äänet pelottavat häntä.
Näen, että lapsilla on kaikki hyvin. Se huojentaa oloani. He ovat vielä pieniä eivätkä kysele, miksi äiti on täällä ja isä vanhassa kodissa. Ehkä heidän mielenrauhaansa vaikuttaa se, että olemme miehen kanssa sovussa, joskin lyhytsanaisia. Enempi puhe tuntuu olevan tässä vaiheessa liikaa.
Kummallista, mutta nyt olemme samalla puolella. Parisuhteemme puolesta emme osanneet taistella yhtenä rintamana, mutta lastemme puolesta osaamme. Kumpikin varoo sanomasta heille pahaa sanaa toisesta. Kehumme heille toisiamme monin verroin enemmän kuin yhdessä asuessamme.
Se, että lapset eivät kysele mitään, saa minussa aikaan lievän kauhun tasapainon. Milloin kysymyksiä alkaa ryöpsähdellä? Onko se ihan kohta, vai vasta murrosiässä? Tulevatko he silloin syyttämään minua siitä, että kun he olivat pieniä, minä olin vailla jotain, jota en osannut itsekään nimetä?
”Äiti on tyhmä”, pienempi tyytyy sanomaan nyt. On hän sen sanonut aiemminkin, mutta silloin en vetänyt korviani luimuun. Nyt vedän. En halua heille mitään pahaa.
***
Antakaa siis tilaa. Enemmän kuin selittää, haluan ymmärtää, miksi tähän on tultu. Mitä voin oppia tästä? Mitä voin tehdä toisin, jos aloitan uuden suhteen?
Lehdessä on kirjailija Kyllikki Villan haastattelu. Hän on 84 vuotta, kauniisti harmaantunut rouva. ”Vanhana tunteiden sydänfilmi tasoittuu”, hän sanoo. Odotan sitä, mutta en kiihkeästi. Haluan elää nyt.
Kommentit
Toinen oli päässyt jotenkin liian kauaksi, jotta MINÄ olisin jaksanut tai viitsinyt enää koittaa hänestä ottaa kiinni. MINÄ kuitenkin haluan jotain enemmän, MINÄ haluan sitä alkuhuumaa yhä uudelleen, MINUA ei kiinnosta muiden ihmisten tunteet tai parisuhteen ylläpito, MINULLA on oikeus, MINÄ haluan, MINÄ vaadin…
Tuttu tarina, tätä se nykyaikana on. Varsinkin tätä se tuntuu olevan suomalaisilla naisilla, joista suuri osa on täysin tunnevammaisia, minäkeskeisiä, ikuisia teiniprinsessoja.
Kommentit
Tämä oli lähes 100 %:sesti oma tarinani. Ilmeisesti nykyajan pirstalloitunut elämä ei kestä, vaan jokin kohta särkyy: parisuhde, henkinen tai ruumiillinen terveys, työssä burn-out tms. Omalla kohdallanikin toisissa olosuhteissa olisimme ehkä yhä yhdessä, mutta ero vaan tuli minun toimesta.
Niin, minulla on taas täysin päinvastaisia kokemuksia. Nyt vasta olen onnellinen (46-v.), olen löytänyt kaksi vuotta sitten seurakseni tavallisen, ystävällisen, rauhallisen suomalaisen miehen. Ihanaa, että saamme olla kavereita, olemme yhdessä vain viikonloput – mökillä. Arkielämäni jaan tyttärieni kanssa. Upeaa! Jaksan keskittyä lapsiini täysillä ja viikonloppuisin mieheeni (ja lapsiini, tottakai). Enkä kaipaa mielettömiä tunteita, jotka heittelevät ihmisiä sinne tänne. Tänä päivänä osaan kunnioittaa ja arvostaa miestäni ja lapsiani, kun pään sekoittavat rakastumiset ja intohimot ovat taakse jäänyttä elämää.
Elämäni on ollut pelkkää ylä- ja alamäkeä, suorastaan vuoristorataa. Aina tunteet pelissä; pettymyksiä, lyöntejä, henkistä väkivaltaa, pettämistä, toisaalta intohimoa, ihastumisia, rakastumisia, avioliittoja.
En vaihtaisi osaani enää mihinkään. Rakastan miestäni ja lapsiani. Voi elämässä keskittyä olennaiseen!!
Jos kirjoittaisin oman tarinani, ei minun tarvitsisi vaihtaa montaakaan sanaa. Niin samanlainen se on. Minä tosin tein irtioton vähän nuorempana, 33 vuotiaana.
Siitä on jo kahdeksan vuotta, mutta, ihme kyllä, yhä silloinen valintani vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Paitsi, että olen tietenkin tekemisissä lasteni isän kanssa säännöllisesti, myös jaksan muistaa, miksi halusin pois siitä suhteesta. Se estää minua ajautumasta tässä uudessa suhteessani samaan.
Kaduttaako ero? Ei. Ei ole kaduttanut hetkeäkään. Ainut, mitä olen toivonut on, että voisin jakaa elämäni lasteni oikean isän kanssa – siis teoreettisesti. Koska oikea isä on minulle mahdoton kumppani, en voi sitä saada.
Tarina voisi olla myös minun tarinani, jos olisin antanut tilanteen jatkua pidempään. Tunteet, joita tarinassa käydään läpi ovat aivan samoja tunteita, kuin mitä itse olen käynyt läpi. Minulla erona on se, että suhteessa ei ollut lapsia ja lähdin suhteesta jo alle kolmekymppisenä. En ole katunut eroa hetkeäkään! Eläessäni yksin olen vapaa ja onnellinen, voin elää vain itselleni ja onnellisuuteni ja energisyyteni kuulemma myös näkyy. Silti monilla läheisillä on ollut vaikea ymmärtää eroamme, kaikki odottivat hääkutsua, sillä ulospäin näytimme täydelliseltä parilta.
Eron jälkeen me molemmat olemme saaneet uutta puhtia elämäämme ja olemme edelleen hyvissä väleissä, sillä eihän ystävyyden tarvitse loppua. Nyt, vuosi eron jälkeen huomaa, kuinka se yhteisen polun kulkeminen olisi ollut virhe, sillä olemme molemmat kaartaneet jyrkästi omaan suuntaamme ja voimme elää sellaista elää kuin haluamme. Minä voin olla niin sosiaalinen ja menevä, kuin olen halunnutkin, voin kokeilla uusia jännittäviä asioita, tutustua uusiin ihmisiin, elää hektistä elämää, laittaa aikaisin nukkumaan ja syödä tulista ruokaa. Hän puolestaan voi viettää hyvillä mielin koti-iltoja leffoja katsellen, käydä silloin tällöin poikien kanssa katsomassa peliä, saa sisustaa asuntonsa maanläheisin värein ja ostaa laadukkaita ruuanlaittovälineitä.
Vaikka olenkin todella tyytyväinen nykyiseen elämääni, haaveilen edelleen siitä intohimoisesta rakkaudesta, jossa voimme kohdata seikkailuja yhdessä. Unelmoin miehestä, joka saa perhoset lentelemään vatsassani ja joka saa minut hehkumaan joka päivä. Tämä mies saa minun ylittämään itseni ja pyrkimään aina kohti uusia haasteita ja seikkailuja, eikä passivoi minua kotisohvalle. Tiedän, ne ovat haaveita ja siihen saakka, että Hän tulee ja vie jalat altani nautin itsellisestä elämästäni, ystävistäni, työstäni ja vapaudestani 🙂
Miehenä suurinpiirtein saman kokeneena voin todeta, että lasten reaktio (=suru ja surutyö) saattaa tulla viiveellä. Saattavat yrittää esittää reippaita, sen takia ettei heistä olisi vanhemmille huolta, omien huoliensa lisäksi. Kun tajuavat, että ero on lopullinen ja uutuudenviehätys häviää, voi tulla yllättäviä reaktioita. Masennusta, ongelmia koulunkäynnissä tms.
Jotkut lapset sopeutuvat, kaikki eivät. Minusta kohtuutonta on odottaa, että noin vain sopeutuvat. Sopeutumisvaikeuksista syyllisyys on minun tai meidän typerien valintojemme, vanhempina.
Ehkä naisia enemmän vaivaa se, mitä muut asiasta ajattelevat. Kokevat itsensä epäonnistujiksi. Kun muijastani eroon pääsin, en asiaa hetkeäkään ole katunut. Se, mitä muut asiasta ajattelivat, ei minua hetkauttanut. Vaikka tosin ärsyttikin kuulla kommentteja ”ettehän te voi erota” jne.
Kun nainen ottaa ja lähtee ”etsimään itseään” se on kaunista, suorastaan runollista. Kun mies lähtee ”lätkimään” niin hän on sika, joka jättää rakastavan puolisonsa hurvitellakseen.
Tasa-arvo ei tässäkään toteudu. Koska miehet saavat oikeuden lähteä suhteesta vain siksi, että puoliso ei enää kiinnosta?
Minä en ole ollut virallisesti avioliitossa…mutta avoliitossa kihlat sormessa kihlat ostettiin 1973..Helsingin Asemakellosta..oli silloin ykköspaikka ja Asemankello lahjoitti kihlalahjaksi Tukholman risteilyn kahdelle..ajateltiin että risteillää kesällä..kun jouluna ostettii kihlat..mutta kun ekariita tuli minä revin sen lahjakortin..mutta elettiin ja asuttiin kimpassa aina vuoteen 1979 asti..morsiameni työskenteli tarjoilijana Tanssiravintolassa joten hänen työaika usein kesti aamuyöhön…se rupes mua rassaa pitemmänpäälle ja alko tulla riitaa pikkuasioistakin..ja päätettiin erota..vaikka se otti koville minusta..kait se otti koville myös tyttöystävälleki..kun päätti päivät oman kädenkautta..oltiin jo erottu..minä tein päätöksen että ei ikänä enää sidoutu toiseen tyttöön-naiseen ja päätös on pitäny ja olen eläny yksin nyt jo ikäkin liikaa joskus harmittaa että en yrittänyt uudellee sillä silloin nuorena olisi ollut tarjokkaita useitakin…tästä on jo kauan aikaa että voin kertoa..tyttöystävä oli kuollessa 29 vuotias vuonna 1979..sen pituinen se.?
huomannut useat naiset ikäänkuin itsenäistyvät >30v jälkeen,
hakevat suhteessa toista kulmaa,sitten tyypillinen mahalasku,realiteetit palaavat,he ovat yh äitejä.
parempi erota kuin olla ahdistuneena.
meni monta vuotta surressa ja lapsi huomaa alakulon.
entäpä jos toinen sairastaa vakavasti voiko lähteä?
kun ei tahdo jaksaa.
Itseänikin eron jälkeen harmitti, kun sitä piti selitellä ihan kaikille. En minä osannut sanoa miksi erosimme, enkä vieläkään osaa, ja silloin yritin keksiä jokaiselle sopivan vastauksen ja litanian syitä. Oikea syy varmaankin on, ettemme olleet onnellisia, emmekä löytäneet enää mitään annettava toisillemme, kumpikin oli tavallaan toisensa tiellä hänen omassa elämässään.
Nyt jos eroaisin, en selittelisi yhtään kenellekkään, ystävällisesti toteaisin, että koska elämä on sellaista tai rohkeimmillani ehkä kysyisin, miksi haluat tietää.
Itseäni on myös ihmetyttänyt tämä naisten ”irtiotot”. Ei siinä sinänsä mitään moitittavaa ole mutta kun nainen lähtee ”kaverisuhteesta” niin hän on vahva nainen joka uskaltaa elää omaa elämäänsä.
Jos taas mies lähtee, hän on sika joka lähtee vain elimensä ohjailemana. Petturi joka hylkää perheensä hauskanpidon vuoksi.
Tasa-arvoa tosiaan.
Miehet saavat nyt itseään syyttää tästä ”sikasika”-tai elimen perässä juoksevasta-asetelmastaan, sillä sitähän tämä koko maailma miehen historiassaan tukee, poijaat kuorossaan tukevat toisiaan-hyvä’ äijä ja me naisethan uskotaan jo se.” Kova äijä jätti jä lähti hakemaan muijia, jos ei jo ehtinyt pettääkin”.Nyt yhtäkkiä miehestä on kuoriutunut herkkä, joka onkin muuta kuin mitä monesti avioliitossa edes koskaan näytti olevankaan.
Kun kerta asiat ja historia ei muutu naisenkaan kohdalla ( että miehiin menevä nainen voi olla muutakin kuin lumpun loppu) niin eihän se miehellekään niin helposti tule tämä ymmärrys.Mikäs tasa-arvo se olisi?
Että tasa-arvoa on kyllä ihan kohillaan.
Naiset ”irtiottaa” nyt, kun se on mahdollista. Se, että siinä kärsii miehinen kunnia, niin yhtä paljon siinä kärsii naisen ylpeys , kun ei ole enää rakastettava.
Niin tai näin,miehet keksii keinon valittaa tämänkin nyt tasa-arvo asiaksi ja naisen pään syyksi.
Miltäs tämä kuulostaa?
Voi että, kuinka tuttua. Onnea rehellisyydestäsi ja rohkeudestasi! Ja koeta olla välittämättä siitä mitä muut, varsinkin vanhan polven edustajat sanovat tai vihjailevat. Olet varmasti yrittänyt parhaasi, mutta aina ei asioille voi mitään. Huolehdi itsestäsi, lapsistasi ja vähän myös ex-puolisostasi. Koeta jaksaa, koko ajan tuntuu paremmalta.
”Vaikka olenkin todella tyytyväinen nykyiseen elämääni, haaveilen edelleen siitä intohimoisesta rakkaudesta, jossa voimme kohdata seikkailuja yhdessä. Unelmoin miehestä, joka saa perhoset lentelemään vatsassani ja joka saa minut hehkumaan joka päivä. Tämä mies saa minun ylittämään itseni ja pyrkimään aina kohti uusia haasteita ja seikkailuja, eikä passivoi minua kotisohvalle. Tiedän, ne ovat haaveita ja siihen saakka, että Hän tulee ja vie jalat altani nautin itsellisestä elämästäni, ystävistäni, työstäni ja vapaudestani :)”
Jos miehelle asetetaan tällaiset vaatimukset ei ole ihme, että eroja tulee. Jos joku mies vaatisi naiselta samaa, häntä pidettäisiin vähintäänkin kajahtaneena.
Onko tasa-arvoa se, että toisella on kakki vastuu parisuhteessa ja toinen makoilee sohvalla odotellen sen päivän perhosia vatsaansa. Huh, huh!
NIIN… mutta kyllä se arki sen uuden ihanan miehenkin kans koittaa… samanlaista se on 10 vuoden päästä. Mikä nykyihmiselle riittää.. ei mikään.. Pitäs olla koko ajan kuin pilvissä.. anteeksi muttei elämä oo sitä..
Minulle riittää normaali elämä suruineen ja iloineen.. tiskeineen ja pyykkeineen.. Tehkää jotain suhteenne eteen, ihmisillä näyttää olevan liikaa aikaa miettiä mikä mättää ja luetaan liikaa ja analysoidaan…
NIIN… mutta kyllä se arki sen uuden ihanan miehenkin kans koittaa… samanlaista se on 10 vuoden päästä. Mikä nykyihmiselle riittää.. ei mikään.. Pitäs olla koko ajan kuin pilvissä.. anteeksi muttei elämä oo sitä..
Minulle riittää normaali elämä suruineen ja iloineen.. tiskeineen ja pyykkeineen.. Tehkää jotain suhteenne eteen, ihmisillä näyttää olevan liikaa aikaa miettiä mikä mättää ja luetaan liikaa ja analysoidaan…
Itsekäs paska!
Olen aivan samaa mieltä, allekirjoitan, että se ”jokin vain katoaa”!
Olen miettinyt kanss, omaa avioliittoani, että missä mennnään….
Mies on väsynyt tiuskii, en osaa tehdä hänen mielikseen mitään, Burn-aut molemmilla.
Olen varmasti itsekäs, kun sanon, että parhaani olen yrittänyt, enempää en voi!
Miehellä oma yritys, sitä minä olen aivan täynnä..
Kaikesta huolimtta, olen rakastanut ja tulen aina rakastamaan miestäni, vaikka tiedän, että ero on edessä ja väistämätön.
Toivon, että hän löytää elämäänsä sen puuttuvan ”jonkin”, sillä katkeruutta en tunne!
Voi sinua, arkirouva! Olisit nyt vielä todistellut, ettei se mies/nainen vaihtamalla parane…Ei kyse ole siitä, ettei nykyihmiselle riittäisi mikään – ennen ei ole ollut niin helppoa erota kuin nyt. Enää ei tuomita. Jos suhde ahdistaa, miksi siihen pitäisi jäädä? Kenelle siitä olisi iloa?
Tottahan se arki uudenkin kanssa koittaa, muttei välttämättä samanlaisena kuin sen kanssa, jonka on jättämässä.
Näissä oman navan tuijottamisissa unohtuu aina se tärkein LAPSI Kun totuus on että siksi menemme naimisiin että saamme jälkeläisiä LAPSIA ja jatkamme sukua. Mutta kun emme ole henkisesti niin kehittyneitä itse että voisimme toteuttaa meille ihmisenä kuuluva tehtävä ja siirrämme omat ongelmamme lapsillemme . Kuinka lapsemme voisivat olla parempia vanhempia kun he saavat opit meiltä huonosti oppineilta vanhemmilta . Ehkä eronnut muutaman vuoden eron jälkeen tulee toisiin ajatuksiin kun on ollut aikansa käyntikorttina sillä harva heistä onnistuu uusiin naimisiin.
Erominen on aika rankkaa ja kun toinen osapuoli pettää serustelee jonkun muun kanssa taipitää minua rumana (ja muutenkin)
Ja kun mennään naimisiin pappi vihkii teidät ja pappi kysyy vielä että haluaako elää tämän osapuolen kanssa koko elänajan.??? ja pappi sanoo että sitten kuolema erottaa.. Ja nykyjään on yleistynyt eroaminen huimasti
noin: 70% ihmisisstä eroaaaaaaaaa.!!!!!
Aikuiset ihmiset erotkoon, jos siltä tuntuu, mutta kun on lapsia, pitää miettiä myös sitä ”lupausta”, jonka lapset tehdessään on antanut – minun lapseni saavat kasvaa sekä biologisen isänsä että biologisen äitinsä kanssa (paitsi jos arki alkaa vaivata, en viitsi/jaksa hoitaa parisuhdettamme, ”kasvamme eroon”, minua alkaa mietityttää onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, ei vaan enää huvita…)
Aikuistukaa ja ottakaa vastuu tekemistänne valinnoista ja päätöksistä (avioliitto, lapset, parisuhde). Ei niistä kukaan muukaan vastuussa ole. JA lopettakaa vastuun siirtäminen omasta itsestä ulos – sinä valitsit, tai ainakin omilla tekemisilläsi / tekemättömyydelläsi vaikutit toisen tekemään valintaan. Grow up!
Biologisen isän ja äidin asuminen saman katon alla ei ole tae eikä edellytys tasapainoiselle lapsuudelle. Yhdessä väkisin roikkuminen tuppaa tekemään ihmisiä onnettomiksi, ja se onnettomuus helposti heijastuu lapsiinkiin. Varsinkin jos toinen vanhemmista sanoo suoraan lapselle, että hän ei ota eroa, koska se olisi lapselle niin hankalaa. Oma äitini teki niin, enkä usko sen jättäneen hyvää kuvaa parisuhteesta.
Ero voi olla hyvä ratkaisu lapsillekin, ainakin jos vanhemmat ovat erillään onnellisempia ja pysyvät väleissä keskenään sen verran, että lasten hoidosta ei tule riitaa.
En oikein ymmärrä ex-teiniprinsessan ajatusta vastuusta. Eikö blogin kirjoittaja juuri ota vastuuta tekemästään päätöksestä eli erosta?
”Jos miehelle asetetaan tällaiset vaatimukset ei ole ihme, että eroja tulee. Jos joku mies vaatisi naiselta samaa, häntä pidettäisiin vähintäänkin kajahtaneena. Onko tasa-arvoa se, että toisella on kakki vastuu parisuhteessa ja toinen makoilee sohvalla odotellen sen päivän perhosia vatsaansa. Huh, huh!”
Ehkä kuvailuni oli turhan idealistinen, mutta kirjoitinko, että en itse olisi valmis tekemään mitään suhteen eteen? Sen olen erostani oppinut, että suhteen eteen on tehtävä töitä ja tiedän, että suhde ei ole ruusun terälehdillä tanssimista, vaan arki tulee aikanaan mihin tahansa suhteeseen. Mikäli se toinen ihminen sykähdyttää, intohimon liekki on olemassa ja suhde tuo sinulle iloa ja energiaa, niin siinä on mielestäni jo paljon hyvää pohjaa löytää se ilo ja onni myös niiden arjen askareiden keskellä. Vaikka miehiä usein parjataan, niin ainakin minulla on ollut ilo tutustua pääsääntöisesti vain miellyttäviin, hauskoihin, mielenkiintoisiin ja hyviin miehiin, siksi haluankin uskoa, että jostakin löytyy se vastakappale myös minulle. Tällä hetkellä en ole suhdetta vailla ja ehkä siksi olen antanut itselleni luvan haaveilla, vaikka ymmärrän kyllä elämän realiteetit. Tietysti minulle ero oli helppo sinänsä, koska meillä ei ollut lapsia ja pystyn etenemään elämässäni vailla vastuuta toisten elämästä ja ilman syyllisyyttä.
Lähinnä aloin alunperin kommentoimaan tekstiä sen vuoksi, kun se tuntui niin tutulta ja jostain syystä monet vastauksetkin tuntuvat kuin minulle vastatuilta. Minun pointtini oli kuitenkin se, että eivät ne erot ole aina pelkästään huonoja asioita, minä ainakin elän nyt elämäni onnellisinta aikaa!
Onnellinen neito sanoi: ”Minun pointtini oli kuitenkin se, että eivät ne erot ole aina pelkästään huonoja asioita, minä ainakin elän nyt elämäni onnellisinta aikaa!”
Olen täsmälleen samaa mieltä. Minun vaimoni lähti kävelemään kolme vuotta sitten mielestään ”tasokkaan” miehen kanssa, joka jätti hänet kuukauden päästä. Selvittyäni alkuhämmennyksestä aloin todella nauttia elämästä. Ei enää outoja puhelinsoittoja, merkillisiä katoamisia, öiden poissaoloja, fantastisia selityksiä…vaimoni petti minua tosi rankasti.
Muistan hyvin aamun, kun kävelin vapaana miehenä pitkin Helsingin katuja. Oli kaunis kevätsää ja näin kaikkialla kauniita, fiksuja ja seksikkäitä naisia. Ihmettelin, kuinka olin saattanut kestää kotiristiäni niinkin kauan. Pian, hyvin pian tutustuin naiseen, jonka ajatusmaailma vastasi omaaani. Vietimme yhdessä fantastisen kesän, sitten hän muutti Yhdysvaltoihin ja erosimme ystävinä. Sitten löytyi uusi ja taas uusi rakkaus. Päätin ryhtyä vapaakasi rakastajaksi. Jos seuralaiseni alkaa pysähdellä sormuskaupan ikkunan luona, sanon heti iloiset hyvästit. Elämä on ihanaa!
Olipa surullinen tarina. Onneksi minulla on kaikki hyvin ja rakastan ja jaan kaikki asiat hänen kanssaan. Jokaisen on ihan hyvä lukea välillä surullisia juttuja niin huomaa itse kuinka onnekas onkaan. Kyllähän se on niin kuitenkin että rakkaus on se jota kaikki etsivät. Yksin on aina onneton.
Minua jäi vaivaamaan : ”kehumme nyt lapsillemme toisiamme kilpaa” jotenkin noin. Jos siis lapset kuulevat vain ylistystä,niin alkavat hakea sitä syytä itsestään. Minussa oli syy että äiti ja isä erosivat,koska niin kovin paljon pitävät toisistaan kuitenkin…
Tarina on aivan kuin omasta kynästäni, tosin olen ”vasta” kolmikymppinen ja lapsia ei ole. Erosimme kaksi kuukautta sitten ystävinä reilun kymmenen vuoden yhteisen taipaleen jälkeen. Tuntuu toisaalta hölmöltä erota ilman mitään syytä, ilman draamaa, mutta niin näköjään vaan voi käydä.
Toivon ja uskon että elämällä on jotakin ihanaa annettavaa jatkossa meille kaikille, myös meille jotka uskalsimme tehdä harppauksen tuntemattomaan, pois ”mukavuus-alueelta”.
Minä taas nussin vaimon kaveria, vaimo otti ja lähti. Kummallista touhua, kai sitä nyt välillä voi vähän hauskaa pitää.
Voihan hitsi! löysin ihteni myös tosta jutusta. Mä selitin aina että meillä elettiin kun sisar ja veli. Arjen askareet meni ihan okei,mutta ku sänkyyn mentiin ni pelättiin toisiamme.Mutta meillä ilmeni myös semmonen että miestäni kiinnosti enemmän miehet, ja ehkä siitä juontuivat monet mun itkut aikasemmin kun en mitään saanut vaikka kerjäsin,eikä pelkästään seksiä,vaan kaikkea läheisyyttä.Mä hullu sinnittelin siinä suhteessa vielä kymmenen vuotta,näyttääkseni että tässä uudessa hienosssa omakotitalossa asuu onnellinen pariskunta. Ja mikäs siinä oli olla jos työ tuntui kivalle ja oli koti ja muut asiat kunnossa. Kunnes yx päivä tajusin kantaa tavarani toiseen osoitteeseen,kertaakaan en ole katunu,itkuaka en oo itkeny enkä aijo pillittää! Se vain harmittaa ettämiksen tehny tätä aikasemmin?!
naiset pesee likapyykkinsä julkisesti ja saavat synninpäästön ”kanssasisariltaan”.taas on puhdas mieli,ja eikun uutta hakemaan..yököttävää kaksinaanaisuutta!!!!
Ja taas se on todistettu,että mies on kaiken pahan ”alku ja juuri”. Minun mielestä yhteiselo on kahden aikuisen vastuulla. Sitä tulee vaalia ja hoitaa molemmat. Sitten ku erotaan ja lapsiakin on, kaikkein eniten kärsii lapset. Sitä ei huomaa vasta kuin aikojen päästä. Ja vielä. Annetaan malli lapsille. Kun vaikeuksia tulee, niin erotaan. Toisaalta ei sellaisessa liitossa ole mitään järkeä, jossa jokaviikko saa ns. turpiinsa.
Hmmm….taitaisi minunkin vaan olla parasta erota.
Ottaa tyttö kainaloon ja aloittaa uusi elämä.
Vuoden on ollut jo yhtä alamäkeä miehen kanssa ja valoa ei näy.
Psykologilla olen käynyt keskustelemassa, mutta mies ei sinne mene – ei yksin eikä kaksin.
Toivonta – paras kai kääntää uusi lehti elämässä.
Eikö ihmisellä ole oikeus muuttaa elämäänsä? Jos avioliitossa on yrittänyt korjata ja hoitaa suhdettaan, eikä se ole onnistunut,joskus vain voimat loppuvat. Jossakin tulee raja vastaan. Muutokset voivat kuitenkin olla yllättävän vaikeita. Erosin pitkän avioliiton jälkeen, lapset olivat jo aikuisia, paitsi nuorin, joka oli 16vuotias.Erosta on nyt puolitoista vuotta. Mies ei ole päässyt yli tapahtuneesta. Mietin minäkin usein paluuta entiseen, mutta saan aina vastauksen asiaan miehen käytöksestä, vastaus on ei…
On vain tultava toimeen itsensä kanssa ja kannettava vastuu…
mulle kävi ihan samalla tavalla reilu 2 vuotta sitten. eli ex-vaimoni halusi eron melkein 17 vuoden yhdessäolon jälkeen. perusteli melkein samoilla asioilla kuin tässä kirjoituksessa. itse en huomannut mitään. ehkä olin sokea muutoksille. ja olinkin… näin jälkiviisaana voi todeta… 3 kpl teini-ikäistä lasta saatiin aikaiseksi ja ex-vaimoni on tällä hetkellä avoliitossa saman miehen kanssa jonka otti luokseen asumaan melko heti eron jälkeen. lapset mun luona joka toinen vkl. omaa elämää ei oikein ole saanut järjestymään uomiinsa tänä aikana. joitain seurustelu-yrityksiä kuitenkin on, mutta pidempi-aikaista suhdetta en ole onnistunut saavuttamaan. mutta kai se tästä vielä joku päivä..
Minulle kävi samalla tavalla kuin ”vapaalle rakastajalle”. Vaimo lähti itseäni rikkaamman miehen matkaan. Jo parin kukauden päästä hän pyrki takaisin. Alkoi vimmattu soittelu, ovikellon rämpyttely ja syyttely. Minä olin kuulemma syyllinen hänen syrjähyppyynsä ja olin velvollinen ottamaan hänet takaisin & majoittamaan & ruokkimaan. Lopulta siinä tarvittiin jo poliisia ja lähestymiskieltoa. Konstaapeli kertoi, että tällaista sattuu melko usein, mutta näistä naishäiriköistä ei ole lupa puhua julkisesti. ”Se ei olisi korrektia”, myhähteli lain vartija. Sensijaan ex-heilojaan ja vaimojaan vaivaavat miehet kyllä pääsevät uutisiin. Niinpä niin…
No, häirintä toki loppui aikanaan ja minä löysin uuden rakkaan, jonka kanssa on jo oltu pitkään. Hänellekin liitto on jo toinen, joten kummallakin on samat kokemukset. Ehkä juuri siksi tulemme hyvin toimeen.
Mielestäni on turhaa sinnitellä väkisin, jos liitto kerran on mennyt puhki. Nopea, selkeä ero on parempi kuin vuosien kärvistely. Elämmehän vain kerran!
niin joo, tuo edellinen ei ollut mikään katkera tilitys tms… nykyisin ollaan ex-vaimon kanssa väleissä, vaikkakin vain lapsiin liittyvissä asioissa ollaan yhteydessä. ei muuten. show must go on- kuten entinen laulaja sanoi… 🙂
Tähän väliin pakko sanoa/kirjoittaa sana, jos toinenkin. Kohta takana yhteistä elämää 16 vuotta. Monta kriisiä koettu, mm. siiloin kun yhteinen lapsi oli 2-vuotias. Silloin mies jostain syystä uhkaili erolla. Todellista syytä en edes saanut selville, mies ei puhu, pussaa ja halaa kyllä. Rakastan miestäni yli kaiken, olemme toistemme parhaita ystäviä ja murheet suurimmaksi osaksi jaetaan kyllä. Lapsi on nyt kohta 11 ja haluaisin rakkaani kanssa yksinkertaisella maistraatin toimenpiteellä avioliittoon avoliitosta. Hänellä on jotain asiaa vastaan, ei ole kertonut, miksi ei tätä askelta voida ottaa. Haluan juridisistakin syistä olla avioliitossa ja ihan vaan….rakkaudesta ottaa mieheni sukunimen. Miten ihmeessä saan hänen päänsä käännettyä? Rakkauden puute suhteessamme ei ole se syy.
Samassa veneessä mieheni kanssa seilataan. Meillä on kolme yhteistä lasta. Arki on ja sen kuuluukin olla yhteisistä lapsista huolehtimista. Yhteisen jääkaapin täyttöä, yhteinen aika on sitä kun lapset nukkuvat. Yhdessä me odotamme aikaa, että lapset kasvavat ja saamme tehdä toisenlaisia juttuja yhdessä. Pyykin pesu ym. ei todellakaan ole romanttista. Kaikki ne yhdessä koetut asiat ovat vahvistaneet uskoamme siihen miksi kannattaa puhaltaa yhteen hiileen, lapsetkin (7-, 6- ja 3-vuotta) ovat oppineet puhaltamaan yhteen hiileen. Meillä ei ole auttavia käsiä ollut lasten hoidossa ym. meillä on me, pusutellaan ja halaillaan toisiamme; muu maailma menköön menojaan ”jokainen on oman elämänsä asiantuntija ja tekee itse ratkaisunsa” Tärkeintä on olla sinut itsensä kanssa, toisten miellyttäminen ja turhat perustelut eivät johda mihinkään.
Nykyajan ihmiset keskittyvät oman navan ympärille.
Edes lasten kasvatuksen ajaksi ei haluta sitoutua. Kun ei seksi ja tunnepuolta muisteta hoitaa oman kumppanin kanssa, alkaa elämä maistua tyhjältä.
Itsekkyys paistaa hyvin selvänä tässäkin.
Minusta yhtälö on helppo. Itse olisin tinkinyt työstä ja omista harrastuksista yhdessäolon vuoksi. Tämmöisessä tilanteessa on aina helppo ulospääsy, kunhan vain kehtaa. Se ei ole ero, vaan se, että perhe päättää yhdessä sitoutua niihin tärkeämpiin arvoihin eikä siihen, että mies ja vaimo ovat molemmat työelämän pompoteltavina. Suomalaisessa yhteiskunnassa ihminen määrittelee useasti itsensä töidensä kautta, mutta miksi? Jos työ ei edistä perheen hyvinvointia eikä siitä saa tyydytystä (ja on rasittavaa=, ei sitä kannata jäädä tekemään, vaan miettiä sen sijaan muita työskentelymuotoja.
On naurettavaa, että ihmiset keskittyvät Suomessa niin paljon töihin, joita eivät oikeasti halua tehdä, jotta voisivat jatkaa uraputkeaan sellaisiin töihin, joita tekemällä he saavat burn-outin. Lopuksi ihmetellään, miksi ei riitä aikaa muille ihmisille puhumattakaan omista perheenjäsenistä.
Toinen oli päässyt jotenkin liian kauaksi, jotta MINÄ olisin jaksanut tai viitsinyt enää koittaa hänestä ottaa kiinni. MINÄ kuitenkin haluan jotain enemmän, MINÄ haluan sitä alkuhuumaa yhä uudelleen, MINUA ei kiinnosta muiden ihmisten tunteet tai parisuhteen ylläpito, MINULLA on oikeus, MINÄ haluan, MINÄ vaadin…
Tuttu tarina, tätä se nykyaikana on. Varsinkin tätä se tuntuu olevan suomalaisilla naisilla, joista suuri osa on täysin tunnevammaisia, minäkeskeisiä, ikuisia teiniprinsessoja.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous