Ihmiset ja suhteet

Avioero: Vanha koti sattuu sydämeen

Teksti: Anna.fi

AvioeroJoka toinen torstai haen lasten vaatteita ja leluja vanhasta kodista viikon ajaksi omaan kotiini. Kahden talon välillä seilaa kaikenlaista tavaraa: laatikollinen legoja, nuoremman tyttären lempihame, kummankin lapsen unilelut, iltasatukirjat, kassillinen poneja. Tavaroita, jotka ovat lapsille tärkeitä, olivat he kummassa kodissa tahansa.  

Välillä mietin, olisiko helpointa hankkia kaikkea kaksin kappalein. Tulemmeko me jatkamaan elämäämme näin, viikosta toiseen tavaroita rahdaten?

Asumme erillämme, mutta sille ei ole määritelty eräpäivää. Kumpikaan ei ole halunnut hakea virallista eroa. Päätöksestä muuttaa erilleen on kulunut liian vähän aikaa. Ilmassa on vielä paljon kysymyksiä. Oliko tämä todellakin tässä, vai onko vielä jotain, mitä emme ole osanneet nähdä?

Joka viikko näen vanhassa kodissa tavaroita ja tekemisiä, joissa en ole ollut osallisena. Havainto on katkera mutta myös tervetullut.

Aikuinen minäni näkee, että lapsilla on kaikki hyvin, kun he ovat täällä ilman minua. Lapsellinen minäni ilkkuu, että en tainnutkaan olla korvaamaton. Teatraalinen minäni kyselee, mihin lapset minua edes tarvitsevat, koska heillä on niin hyvä isä. Itsesäälissä kiemurteleva minäni nyyhkii, mitä merkitystä elämälläni on, jollen voi olla merkityksellinen lapsilleni joka päivä ja koko ajan.

Nyt olen merkityksellinen heille kahdesti kuukaudessa viikon kerrallaan.

Pienet lapset eivät mieti, mitä tapahtuu siinä kodissa, jossa he eivät ole läsnä. He eivät hahmota vielä sitä, että kun toinen vanhempi on heidän kanssaan, toinen on aina poissa, joka viikko, joka kerta. Lasten puheista tajuan, että he luulevat, että kun he eivät ole luonani, olen aina matkoilla. Se ei ole totta, mutta en saata oikaista heitä.  

***

AvioeroHaen vanhasta kodista tavaroita, kun mies on töissä.

Kävelen asunnossa ja katselen ympärilleni. Tunnustelen olotilaani: onko se hyvä vai paha? Mitä tämä talo ja sen muistot minulle tekevät?

Muistan niin hyvin kaikki äänet, näkymät, liikeradat.

Miten käteni kääntää ulko-oven lukon avaimella auki. Kuinka portaat narisevat kun nousen yläkertaan. Miltä portaikon puinen kaide tuntuu käden alla. Miltä lastenhuoneen hämärä näyttää, kun verhot ovat jääneet aamulla avaamatta. Miten edelleen osaan taiteilla auki keittiön lusikkalaatikon, sen, johon ruuvasin esikoisen syntymän jälkeen salvan, etteivät pienet sormet jäisi väliin.

Lasken keittiön vesihanasta vettä. Otan tiskikaapista juomalasin. Minä valitsin tämän tiskipöydän, tämän hanan, tämän lasin.

Kun käännän päätäni oikealle, tiedän jo, mitä silmäni tulevat näkemään. Siinä on astiakaappi, jossa astiat ovat vieläkin siinä järjestyksessä, johon minä ne aikoinaan asettelin.

Oikeastaan minun ei tarvitsisi edes katsoa. Voisin aivan hyvin pitää silmät kiinni, ja silti tietäisin, mitä missäkin paikassa on. Sitä tietoa minulla ei tule olemaan enää kauaa. Kädenjälkeni häipyy vähitellen. Sen ymmärtäminen saa aikaan tunteen, jolle en osaa antaa nimeä.  

***

AvioeroKun järjestelen tavaroita kaappeihin uudessa kodissa, mietin, mistä kodit on tehty. Mistä syntyy tunne siitä, että tämä on minun kotini?

Vaikka uusi koti on mukava ja kaunis, siinä on myös jotain, mikä ei vielä toimi. Se on tämä: uudessa kodissa ei ole historiaa. Olen ollut täällä niin vähän aikaa, että sitä ei vielä ole.

Historia syntyy vuodesta toiseen toistuvista asioista, siitä, kun aletaan toimia jollain lailla siksi, että se tuntuu oikealta.

Historia on joulukoristeita, jotka kaivetaan vuoden välein laatikosta ja ripustetaan aina samaan paikkaan. Keittiön ikkunaan valokranssi, portaikon ikkunaan risuista taivuteltu tähti, jossa on lasihelmiä.

Historia on sohva, johon lapset ensin ryömivät, sitten jo juoksevat, kun Pikku Kakkonen alkaa. Sohva on juuri oikeassa kulmassa suhteessa televisioon. Kun sen päätyyn kaivautuu, syntyy soma kahden pienen takapuolen mentävä kolo.

Historia on muistoja, tavaroita, tapoja olla. Se on naurun hetkiä eri puolilla taloa. Se on sitä, kun jokainen jättää pienen osan itsestään kokonaisuuteen, jossa ollaan yhdessä.

***

Joulu tuli pian sen jälkeen kun olin muuttanut pois. Jaoimme joulukoristeet. Minä otin punaiset huovutetut sydämet ja valkoiset paperiset pallot. Miehelle jätin kuusenkynttilät, hopeisen tähden ja posliiniset tontut.

Otin myös villaiset lampaat, ne, jotka ostin yli kymmenen vuotta sitten. Muistan, kuinka hauska oli ajatella, että jos vietämme joskus joulua yhdessä, ripustamme ne kuuseen.

Tänä jouluna lampaat roikkuivat minun kuusessani, minun asunnossani, minun ripustaminani. Vanhan kodin kuusessa olivat kaikki minun jälkeeni jättämät koristeet.

Joukossa oli myös uusia palloja ja nauhoja. Hän oli hankkinut ne. Se oli hyvä. Minulle ne pallot ja nauhat edustivat tulevaisuutta, elämää, joka jatkuu muutoksista huolimatta.

***

Historia syntyy itsestään. Sitä ei voi luoda pikakelauksella. Täytyy vain elää elämää eteenpäin.

Historia on tulossa, niin uskon. 

X