Heidi Herala ja haavainen itsetunto: ”Kehoni kanssa olen melko lailla sinut, mutta mielen kanssa on yhä ajoittain vaikeaa”
Näyttelijä Heidi Herala, 63, on pessimisti ja edeltäpäin pelkääjä. –Toisaalta niin pessimisti en ole, että luovuttaisin. Ajattelen aina, että yritä edes, koita nyt kuitenkin.
– Itsetuntoni on kohentunut pikkuhiljaa ammattitaidon ansiosta.
Näyttelijä Heidi Herala, 63, on pessimisti ja edeltäpäin pelkääjä. –Toisaalta niin pessimisti en ole, että luovuttaisin. Ajattelen aina, että yritä edes, koita nyt kuitenkin.
Ai jos olisi ihan pakko valita jokin muu ammatti. Se olisi jotakin visuaalista, kauneuteen tai sisustukseen liittyvää. Tykkään vaihdella sohvan paikkaa, asetella tavaroita ja katsella, miltä kokonaisuus näyttää… Ehkä voisin olla esteettinen tuijottelija. Näyttelijä Heidi Herala innostuu keksimästään ammattinimikkeestä.
– Esteettinen tuijottelu tulee minulle äidin perintönä. Se on niin rakasta, että välillä tulee tuijoteltua liikaakin. Kun jäisin eläkkeelle, jatkaisin freenä, sillä esteellinen tuijottelu on tärkeä osa identiteettiäni…
Istumme Heidin pitkäaikaisen työpaikan Helsingin kaupunginteatterin takahuoneessa. Edessä on kevättalvi häpäistynä Irenenä Lapin sodasta kertovassa näytelmässä Ei kertonut katuvansa. Rankka rooli, rakasta näyttelijän työtä.
– Olin äärettömän epävarma lapsi, mutta erittäin esiintymishaluinen. Näytteleminen oli tavallaan pakoa, sain hetken olla joku toinen ja tuntea kaikki mahdolliset tunteet.
Heidi pääsi aikoinaan ensi yrittämällä teatterikouluun, mutta opiskelu ei poistanut epävarmuutta ja itsetunto oli lujilla. Hän tunsi olevansa jatkuvasti kuuluisien näyttelijöiden, Marja Korhosen ja Helge Heralan lapsi.
– Vertasin koko ajan itseäni vanhempiini, ja niin vertasivat muutkin. Jouko Turkka vaati minua yhtenä päivänä olemaan analyyttinen kuin äitini ja toisena heittäytyvä kuten isäni. Sitten hän valitti, että niin ison työn kun tein sun kanssa, että olisit oma ittes, niin nyt näytät molemmilta.
”Outoa että 63 on ikäni, se kuulostaa pikemminkin Paloheinän bussin numerolta”
”Kun joku sanoo, että mitä sinä kokeneena näyttelijänä ajattelet tästä, minä katselen sivuille, että kenelle puhutaan. On hämmentävää olla kokenut ja vanhempi. Miten tämä nyt näin nopsaan meni.
Yli kuusikymppisenä kuuluisi olla rauhoittunut ja viisas, mutta tunnen että huitelen henkiseltä iältäni jossain 15–50 ikävuoden välillä. Outoa että 63 on ikäni, se kuulostaa pikemminkin Paloheinän bussin numerolta.
Olen ikuisesti utelias ja kaikesta kiinnostunut, aika lapsellinenkin.
Näytteleminen on sikäli terapeuttinen ammatti, että saan olla tekemisissä eri-ikäisten kanssa ja esittää yhtä lailla nuoria kuin vanhoja. Itse asiassa vanhempana on helpompi esittää itseään nuorempaa, kun tietää jo, miltä se vaihe tuntui.
En juuri mieti ikääni, mutta on toki kiva, jos joku luulee nuoremmaksi, ja tietysti harmittaa, jos kuva on valaistu huonosti tai otettu sellaisesta kulmasta, että rypyt korostuvat.
Nuorena, alle 18-vuotiaana, halusin ehdottomasti vaikuttaa ikääni vanhemmalta. Kun kokeilin tupakanpolttoa 13-vuotiaana, likkakaverini kehui, että nyt sä näytät paljon vanhemmalta. Se kuulosti ihanalta.”
Heidi Herala: ”Otan paikkani parisuhteessa ja perheessä, välillä liiankin dramaattisesti”
”Olen ollut mieheni Seppo Maijalan kanssa yhdessä yli 40 vuotta. Kun kohtasimme, olin parikymppinen tyttö ja hän oli 36-vuotias naimisissa oleva näyttelijä, jolla oli jo tytär.
Eihän se ollut yksinkertaista, enkä halua vieläkään arvioida kuka teki oikein tai väärin. Kaikesta voi jossitella, mutta niin vain kävi.
Myöhemminkin on ollut vuoroin myrskyjä, vuoroin tyyntä, mutta yhdessä olemme jatkaneet.
Samalla kun olen oppinut luottamaan itseeni ammatti-ihmisenä, myös rohkeuteni kaikissa ihmissuhteissa on kasvanut. Otan kyllä paikkani parisuhteessa ja perheessä, välillä liiankin dramaattisesti ja äänekkäästi.
Sain esikoispoikani 26-vuotiaana, ja sen jälkeen tulivat poika ja tytär, koko ajan on ollut joku kasvamassa. Kuopus eli neljäs lapsi on nyt 19-vuotias, ja yritän sopeutua ajatukseen, että hänkin on pian muuttamassa pois kotoa. Alkaa uusi elämänvaihe.
Sitä en allekirjoita, että ensimmäinen lapsi olisi harjoituskappale. Ehkä esikoinen pikemminkin saa jakamattoman huomion. Nuorimmaista on puolestaan lellitty joissakin asioissa, mutta toisaalta olen myös vanhemmiten laiskistunut huolehtimisen suhteen. En enää moneen vuoteen ole esimerkiksi herännyt keittämään hänelle aamupuuroa.
Äitinä olen yrittänyt parhaani, mutta kehujen lisäksi olen saanut lapsiltani myös palautetta, että en malta kuunnella tarpeeksi. Älä ole niin ratkaisukeskeinen, he sanovat. Siinä on totuuden perä, sillä olen toimeen tarttuva ja haluan hoitaa asiat suit sait sukkelaan.
Aikuiset lapset kulkevat omia teitään ja valitsevat polkunsa. Välillä heitä haluaisi auttaa, muttei aina voi, ja pitää vain yrittää kannustaa ja olla huolehtimatta liikaa. Kaikki neljä lasta ovat yhtä rakkaita, oli kunkin pettymysten ja onnistumisten summa mitä tahansa.”
”Aikoinaan häpesin nenääni”
”Aikoinaan häpesin nenääni. Ehkä joku hullu tai humalainen oli kutsunut sitä rumaksi, en muista tarkkaan. Samoin minulla oli nuorena mielestäni liian pienet rinnat.
Olin aika dramaattinen kaikissa ulkonäkökriiseissäni, mutta äiti suhtautui kauneusasioihin realistisesti ja sanoi, että älä turhia rutise, vaan ole kiitollinen, hyvältä sinä näytät. Ja kun katson nuoruudenkuviani, näen että ihan tavallisen nätti minä nykysilmin olin.
Viime vuosina olen jonkin verran lihonut, mutta silti olen kohtuullisen tyytyväinen ulkonäkööni. Jos tulee mieleen valittaa kiloista tai rypyistä, yritän muistuttaa itseäni, että voi hyvät hyssykät, eikö elämässä nyt ole yhtään tärkeämpiä murheita. Nenäkin on oikein hyvä.
Olen ollut aika terve, mitä nyt astmaa on sekä vähän verenpainetta. Mieheni on 78-vuotias, ja hän aina vitsailee, että nuorikolla on enemmän lääkkeitä kuin hänellä.
Selkäni ja toinen polvi kipuilevat välillä, mutta niihin auttavat täsmäliikkeet, jotka pitää vain jaksaa säännöllisesti suorittaa.
Näytteleminen on fyysistä työtä, joten minun on pakkokin harrastaa liikuntaa pysyäkseni kunnossa. Käyn viikoittaisilla jooga- ja tanssitunneilla ja tykkään tehdä kävelylenkkejä. Kehoni kanssa olen melko lailla sinut, mutta mielen kanssa on yhä ajoittain vaikeampaa. Äiti sanoi aina, että minä olen kuulemma kuin vanamon kukka, niin hauras.
Heidi Herala kokee äidin ja isoäidin periytyvät paineet
”Rakastan näyttelemistä, mutta olen ollut välillä aika hukassa ja etsinyt paikkaani ja omaa ääntäni. Itsetuntoni on ollut hyvin haavainen. Olen yrittänyt pärjätä matkimalla ja kuuntelemalla auktoriteetteja, mutta helppoa ei ole ollut.
Äidilläni oli sama ongelma. Hänen äitinsä, isoäitini Heidi Blåfield oli 1920-luvun valovoimaisimpia näyttelijöitä ja todellinen kaunotar. Tähteyttä kirkasti vielä se, että hän kuoli jo 31-vuotiaana. Kaikki muistivat hänet vain nuorena ja kauniina. Myös äidinisä Jaakko Korhonen oli Kansallisteatterin näyttelijä. Hänkin kuoli jo 45-vuotiaana, joten en koskaan tavannut heistä kumpaakaan.
En ole uskonut itseeni ja olen ollut huolissani milloin mistäkin, kuten siitä, ettei ole ollut niin monia elokuvarooleja ja tuskaillut sitä, etten muka kelpaa. Ja jos näyttelemistäni on kritisoitu tai se on arvioissa ohitettu, tietysti se on sattunut.
Minua on lohdutettu, että sehän on vain yksi mielipide. Olkoon, mutta niinhän kehukin on.
Itsetuntoni on kohentunut pikkuhiljaa ammattitaidon ansiosta. Nykyisin osaan jo useimmiten ajatella, että nämä ovat makukysymyksiä. Taide on harvoin yksiselitteisesti hyvää tai huonoa, yksi tykkää, toinen ei.
Minua on vahvistanut jokainen ihminen, joka on uskonut minuun, aikoinaan vanhempani ja tietysti aviomieheni Seppo sekä myös moni työtoveri ja tuntematonkin ihminen.
Jossakin vaiheessa, kun teatterirooleja on ollut vähemmän, olen tehnyt omia töitäni, ja ne ovat olleet tärkeitä itsetunnon nostajia.
Myös huumori auttaa, se että elämässä, niin kotona kuin työssäkin on paljon kuplivaa iloa ja kepeyttä.
Olen esittänyt Sinikka Nopolan hauskoja tekstejä, muun muassa Eilaa ja Rampea. Niitä tilattaisiin minulta vieläkin, mutta Sinikan kuoleman jälkeen en ole oikein kyennyt. Niistä vain hävisi jotain.
Isäni ja äitini ovat kuolleet ja olen menettänyt useitakin tuttuja sekä ystäviä, mutta Sinikan lähtö jätti erityisen ison aukon. Hän oli niin hauska, lämmin ja terävä, ja hän kuoli kohtuuttoman varhain.
Ikä ja ammattitaito auttavat, ja nykyisin olen aika sovinnossa oman kelpaamiseni kanssa enkä juurikaan vertaile itseäni muihin. Kouluarvosanoilla itsetuntoni voisi olla kasi. Eikä sen enempää tarvitse ollakaan. Kun ei ole liian hyvä, motivaatio ja innostus säilyvät.”
”Jarkon kuolemasta ei perheessä vaiettu, mutta sitä ei osattu käsitellä”
”Muutimme viime vuonna Munkkiniemeen, ja laitoin uuden kotimme seinälle valokuvan edesmenneestä veljestäni, 21-vuotiaana kuolleesta Jarkosta.
Äiti oli onnettomuusiltana Kansallisteatterissa näyttelemässä Niskavuoren Hetaa, ja hän sai väliajalla puhelun isältä. Jarkko oli loukkaantunut vakavasti ja viety sairaalaan.
Äiti pinnisteli esityksen loppuun ja kiitti selviytymisestään kanssanäyttelijä Pia Hattaraa, joka oli myös kova ammattilainen. ’Jos olisin nähnyt hänen katseessaan häivähdyksenkin myötätuntoa, olisin romahtanut’, äiti kertoi.
Jarkko kuoli yöllä, ja minä kuulin uutisen aamulla. Olin 14-vuotias, ja minulla oli historiankoe koulussa. Isä sanoi, että kulta, voit jäädä kotiin. Yritin kuitenkin mennä kouluun, mutta romahdin kesken kokeen.
Jarkon kuolemasta ei perheessä vaiettu, mutta sitä ei osattu oikein käsitellä. Jotain kertoo sekin, että vanhempani eivät pystyneet järjestämään mitään kunnon muistotilaisuutta.
Minulla repeämä lapsuuden traumassani tapahtui vuonna 2017, kun olin katsomassa esikoiseni Lauri Maijalan ohjaamaa ja Eeva Soivion esittämää Mustarastas-näytelmää Kom-teatterissa.
Kadonneen veljen tarina osui ja upposi. Järkytyin täysin, en saanut henkeä ja olin aivan palasina. Kun menin esityksen jälkeen kiittämään Eevaa ja hän sanoi, että sieltä tulee äiti, korjasin, että ei – täältä tulee pikkusisko. Itkin sinä iltana ulos ison osan sitä surua, jota olin kantanut yli neljäkymmentä vuotta.”
Heidi Herala on nuoresta asti herännyt kauhukohtauksiin
”Olen aina nukkunut huonosti, sillä minua vaivaavat toistuvat painajaiset. Niitä tulee välillä viikoittain, joskus harvemmin
Luin äskettäin äitini vanhoja päiväkirjoja nuoruusvuosiltani. Hän oli kirjoittanut, että tuolla tuo Heidi rukka taas huutaa.
Viimeksi heräsin muutama päivä sitten huutooni ja näin silmissäni kuolleen veljeni kuvan, joka tuntui kutistuvan pienemmäksi ja pienemmäksi. Sydämeni hakkasi valtavan lujaa, ja Seppo yritti rauhoitella minua.
Minun oli pakko nousta ylös ja herätä kunnolla. Tein voileivän ja join lasin piimää ennen kuin uskaltauduin uudelleen petiin.
Myös lapseni ovat tottuneet öisiin kohtauksiini, ja nuorina he varoittivat yökylässä olleita kavereitaan, että älkää säikähtäkö, äiti saattaa huutaa öisin.
Olen kokeillut painajaisiini liittyen monenlaista terapiaa, ja minut on fyysisesti tutkittu perin pohjin. Jälkimmäisestä oli se hyöty, että kymmenkunta vuotta sitten aivoistani löydettiin hyvänlaatuinen kasvain, joka leikattiin.
Sairastimme Sepon kanssa molemmat koronan marraskuussa, ja tautivuoteella tuli mieleen, että kuinkahan iso kasvain olisi nyt, jos se olisi saanut kasvaa.
Uniongelmiini kasvaimen poistolla ei ollut vaikutusta, enkä vieläkään tiedä, liittyvätkö kauhut veljeni kuolemaan vai mihin. Ehkä vielä joskus, vanhoilla päivilläni, pystyn nukkumaan yöni rauhallisesti.”
Eläkkeelle jääminen tulee olemaan iso muutos
”Olen pessimisti ja edeltäpäin pelkääjä. Toisaalta niin pessimisti en ole, että luovuttaisin. Ajattelen aina, että yritä edes, koita nyt kuitenkin.
Siitä seuraa, että asiat sujuvat usein paremmin kuin arvelin, ja voin ilahtua, että eihän se niin paha paikka ollutkaan.
En ole päättänyt eläkkeelle jäämispäivää, mutta se tulee olemaan iso muutos. Ei ole enää työkavereita, ei työterveydenhoitoa eikä järjestettyä liikuntaa. Toivon toki, että voisin jatkaa töitä freenä senkin jälkeen.
Mieheni on ollut jo pitkään eläkkeellä, ja sitä kautta olen saanut esimakua tulevasta. On hänellä silloin tällöin töitäkin, mutta enimmäkseen hän keskittyy sudokuihin ja välillä kuskailee minua sekä osallistuu mielellään kaikkeen, mitä ehdin järjestää.
Vapaa-aikana tunnen toisinaan olevani Heralan ohjelmatoimisto, kehittelen milloin mitäkin yhteistä toimintaa, ehdotan, että mennään museoon tai vaikka uuteen kahvilaan.
Rakkaus on mielestäni luottamusta ja lämpöä sekä yhä enemmän myös toisen huomioonottamista ja myötätuntoa. Näin me jatkamme toistamme tukien.
Onnellisimmillani olen näyttämöllä hyvän läpimenon jälkeen. Olo on kuin olisi kunnon saunan löylyissä pehmitetty, läpeensä tyytyväinen.
Yksityiselämässä minulla ei ole erityisiä haaveita, toivon vain, että perheellä, miehellä ja lapsilla olisivat asiat hyvin. Kun läheisillä on kaikki kunnossa, voiko sitä ihminen enempää toivoa.”
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous