Hannu Paloniemi menetti äitinsä 10-vuotiaana, mutta kohtasi tunteensa vasta keski-iässä: ”Sisälleni oli koteloitunut hirveä määrä pelkoa, häpeää ja vihaa”

Hannu Paloniemi oli pikkupoika, kun äiti kuoli. Suru koteloitui sisimpään vuosikausiksi. Vasta viisikymppisenä Hannu uskalsi viimein kohdata varhaiseen menetykseen liittyvät kipeät tunteet.

Uni toistui vuodesta toiseen. Siinä Hannu Paloniemi kyyhötti luolassa suuren lumimassan sisällä. Joskus onkalossa oli hämärää, joskus tilaa valaisi kynttilä, ja lumen harsoinen seinä hehkui kuin valkokangas. Joka kerta Hannu mietti, mitä minä täällä taas teen.

Uni perustui todelliseen tapahtumaan marraskuisena aamuna 1978. Kerrostalon piha oli tyhjä, kaikki muut lapset olivat koulussa. Kymmenvuotias Hannu oli poikkeuksellisesti saanut luvan jäädä kotiin.

Katerpillari oli yön aikana puskenut keinujen kylkeen lumikeon. Hetken mielijohteesta hän alkoi kaivaa lumen sisään tunnelia ja käpertyi lopulta sen perälle. Äänet ja talvipäivän valo siilautuivat luolaan pehmeinä, aikuisten askeleet narskuivat pihatiellä.

Kun Hannu tunteja myöhemmin kömpi kohmeisin raajoin ulos kammiostaan, hän kohtasi naapurin tytön. Tyttö tiedusteli, tietääkö Hannu, miksi lippu on taloyhtiön salossa puolitangossa.

– Tiedän, tämä vastasi. – Meidän äiti kuoli eilen.

Tunteiden voima yllätti, kun Hannusta tuli isä

Pitkään Hannu yritti aktiivisesti unohtaa tuon lapsuutensa surullisimman päivän. Ja melkein onnistuikin. Hän eli päällisin puolin tavallista elämää: opiskeli, valmistui kotimaisen kirjallisuuden maisteriksi, aloitti työn opettajana, perusti perheen.

Mutta kaikenlaista tunteista puhumista Hannu vierasti. Mistä ne oikein vouhkasivat? Omassa sisimmässä kohisi epämääräinen tyhjyys. Hannu ratkaisi asiat mieluummin järjellä, viileän analyyttisesti.

Tunteiden voima yllätti, kun hän 39-vuotiaana tuli ensi kertaa isäksi: se väkevä rakkaus ja yli hyökyvä suojelunhalu. Oli myös tunteita, joita hän ei hallinnut lainkaan. Kun poika sai lapsille tyypillisen kiukkukohtauksen, isä meni tolaltaan.

– En käsittänyt, mistä se johtui. Sisälleni oli koteloitunut hirveä määrä pelkoa, häpeää ja vihaa. En ollut tajunnut, miten syvältä lapsuuden trauma oli minua kouraissut.

Vuosien varrella Hannu oli useasti yrittänyt kirjoittaa kokemuksistaan. Mutta aika ei ollut vielä kypsä – tai Hannu ei ollut. Teksteistä tuli ”pateettista vuodatusta, josta puuttui ymmärrys ja lämpö”. Vasta liki viisikymppisenä hän uskalsi lähestyä sisälleen koteloitunutta kipua.

Näin saat käyttöösi kaikki upeat edut

Annan tilaaja pääsee käsiksi kaikkiin klubietuihin.

Tilaaja: Kirjaudu tai luo tili tästä.

Kirjaudu

Mikäli et ole vielä tilaaja, tilaa Anna tästä.

Tilaa

Pulmatilanteissa ole yhteydessä asiakaspalveluun.