Jussi Chydenius katsoo suoraan kameraan.
– Joskus tuntuu, että äitiä jopa vähän harmittaa, että kumpikin meistä veljeksistä valitsi isän alan, musiikin, emmekä hänen rakasta teatteriaan, Jussi Chydenius sanoo.
Julkkikset

Jussi Chydenius uudessa liitossa vaikean eron jälkeen: ”Nyt tiedän, kuinka helppoa on ymmärtää toinen väärin”

Muusikko Jussi Chydenius, 46, oppi avioerostaan sen, että toista ihmistä ei koskaan pidä ottaa itsestäänselvyytenä. Pitää arvostaa ja huomata toinen koko ajan. – Oikeastaan sama pätee kaikessa muussakin. Mikään elämässä ei ole itsestäänselvyys.
Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Sampo Korhonen

Jussi Chydeniuksella on uutisia. On marraskuu, ja Rajaton on kiertueella Japanissa. Jussi sen sijaan mittailee näkymiä Helsingin keskustassa. Olo on hiukan haikea, mutta Jussi lohduttautuu sillä, että hän tavallaan harjoittelee tulevaa varten. Japanissa hänen paikallaan bassoa laulaa nimittäin mies, joka sijaistaa häntä piakkoin puoli vuotta.

– Minulla on puolivuotias vauva ja asunnonhankinta siihen päälle. Ajatus siitä, että puolisoni olisi nyt yksin vauvan kanssa ja minä jossain kaukana, ei tuntunut hyvältä, hän sanoo.

Ensi huhtikuussa Jussin puoliso Pauliina Saares palaa viestintätoimistoon töihin ja Jussi jää vanhempain­vapaalle.

– Olen kiertänyt keikoilla niin paljon, etten jää mistään pahasti paitsi. Uskon sukupuolten tasa-arvoon, ja päivittäinen arki vauvan kanssa vahvistaa varmasti suhdetta lapseen.

Jussin vanhin poika on jo 20- ja keskimmäinen 15-vuotias. Nyt nuorimmaisen kanssa hän on kokeneempi ja rennompi, hän haluaa olla entistä läsnäolevampi isä.

– Koti-isyys on todennäköisesti myös haastavaa. Töölön hiekkalaatikot tulevat varmaan tutuiksi.

Jussi on palaamassa lapsuudenmaisemiinsa. Hän on puolisonsa kanssa myynyt edellisen asuntonsa Itä-Helsingissä, ja uutta kotia etsitään Töölön suunnalta.

Kuuntelija

”Uusperheeseeni kuuluvat puolisoni, minä ja vauva sekä puolet ajasta puolison kuusivuotias poika ja oma keskimmäinen poikani. Vanhin poikani asuu jo omillaan. Ensimmäiseen liittoon mennessäni olin nuori mutta tämän suhteen alkaessa olin kokeneempi. Suhtaudun yhdessäoloon aikuisemmin ja analyyttisemmin. Osaan entistä paremmin sanoa asiat suoraan ja maltan myös kuunnella toista osapuolta. Nyt ymmärrän puhumisen tärkeyden ja erityisesti sen, kuinka helppoa on ymmärtää toinen väärin. Yritän muistaa kysyä, mitä tarkoitit, tarkoititko kenties tätä. En jää arvailemaan sanojen takana olevia merkityksiä ja suurentele niitä mielessäni.

Isoin oppi erosta on ollut se, että toista ihmistä ei koskaan pidä ottaa itsestäänselvyytenä. Pitää arvostaa ja huomata toinen koko ajan. Pitää muistaa sanoa, että tarvitsee ja rakastaa. Oikeastaan sama pätee kaikessa muussakin. Mikään elämässä ei ole itsestäänselvyys.

Tarvitsen elämääni kumppanin, johon voi aina luottaa ja nojata silloin, kun tarvitsen tukea. Tämän lisäksi arvostan puolisossani hänen viisauttaan ja empatiakykyään. On ihanaa, että vierellä on joku, jota rakastaa.”

Lue myös: Jussi Chydenius ajatteli pitkään, että onnellisuus olisi jonkin asian lopputulos: ”Olen oivaltanut, että pysyvä onnellisuus on mahdottomuus, joten miksi tavoitella sitä”

Hidas ero

”Tapasin ex-vaimoni jo alle parikymppisenä. Olimme yhdessä 21 vuotta. Avioero seitsemän vuotta sitten oli minulle kova paikka. Tunsin epäonnistuneeni, ja minulla oli huoli siitä, kuinka pojat ottavat eron.

Isä ja äiti (säveltäjä Kaj Chydenius ja ohjaaja Kaisa Korhonen) erosivat, kun olin 15-vuotias. En muista vanhempieni eroa erityisen traumaattisena. Oma eroni sen sijaan oli vaikeinta, mitä olen toistaiseksi joutunut kokemaan. Elämänkumppanin menettäminen vei turvallisuudentunteen, joka on minulle erittäin tärkeä. Joku on verrannut eroa läheisen kuolemaan, ja on sanottu, että pitkän liiton jälkeen erosta toipumiseen voi mennä monta vuotta.

Minulta toipumiseen meni varmaankin viisi vuotta. Tietysti se oli aaltoliikettä: hetkittäin oli paremmin, toisinaan huonommin. Mietin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Teinkö liikaa töitä? Olinko liikaa poissa kotoa? Välillä syytin itseäni, välillä toista.

Eron jälkeen jaoimme lasten huoltajuuden. Asuin kolmistaan poikieni kanssa heidän ollessaan minulla. Jossain vaiheessa säikähdin, että olenko turhankin kiinni lapsissa. Pelkäsin hetkiä, jolloin olin yksin kotona ilman lapsia. Mietin myös, kuinka tyhjää elämäni olisi, kun pojat muuttaisivat omilleen. Onneksi tiedostin tilanteen. Pahinta nimittäin on, jos aikuinen siirtää vastuun hyvinvoinnistaan lapsilleen.

Aika auttaa, ja asioilla on taipumus järjestyä. Minua helpotti, kun pystyin käymään eroon ja itseeni liittyviä asioita läpi terapeutin kanssa.”

Jussi Chydenius katsoo kaukaisuuteen.

– Muissa ihmisissä pidän eniten siitä, että he nauravat minun jutuilleni – ei sentään, vitsi, vitsi. Oikeasti arvostan eniten sivistystä ja hyvää käytöstä, sitä, että ihminen ottaa muut huomioon, sanoo Jussi Chydenius.

Veljen suojassa

”Kerran lapsena menin kaverini luo suoraan koulusta, ja hänen äitinsä oli kotona ja teki meille makkaravoileipiä. Olin aivan ihmeissäni. Tällaistakin voi kotona olla. Isä ja äiti tekivät paljon töitä, eikä meitä lapsia liikoja passattu tai patistettu mihinkään harrastuksiin.

Veljeni Kalle on minua kaksi ja puoli vuotta vanhempi, ja vanhempani pakottivat hänet ottamaan minut mukaan joka paikkaan. Hän oli minun idolini, ja pidin hänen kavereitaan myös omina kavereinani. Yläasteella, kun Kalle ei enää hyväksynyt minua porukkaansa, olin jossain vaiheessa aika yksinäinen. Oikeat omat kaverini löysin vasta musiikkilukiosta.

Olen yhä läheinen Kallen kanssa, vaikka emme ehdi tavata kovin usein. Hänkin on musiikkialalla, tuottajana. Lapsuuden- ja nuoruudenaikaisia ystäviä minulla on säilynyt muutama. Olen kehno pitämään yhteyttä ihmisiin, mutta tiedän, että saisin heiltä apua tarvittaessa.”

Halaava isä

”Isänä olen sikäli samanlainen kuin oma isäni, että en ole väkisin patistanut poikiani mihinkään harrastuksiin. Esikoinen soittelee kitaraa omaksi ilokseen ja keskimmäinen oli koulussa musiikkiluokalla, mutta sen enempää he eivät näytä seuraavan minun tietäni. Liikuntaa olen yrittänyt heille tyrkyttää. Joukkuepelit opettavat sosiaalisuutta, jota tarvitaan yhä enemmän. Haluan, että lapsistani kasvaa hyviä tyyppejä, jotka pärjäävät porukassa.

Omaan isääni verrattuna olen mielestäni huomattavasti kannustavampi ja läsnäolevampi. Halaan poikiani paljon ja minun on helppo sanoa, että rakastan.

Nuorempana ajattelin pitkään, että minun pitää lunastaa paikkani isän silmissä. Hyvän palautteen antaminen ei ollut hänen vahvuutensa. Nyt ajattelen, että olen omat kannukseni ansainnut, ja suhtaudun isään neutraalimmin. Minulla on läheiset välit isääni ja äitiini, ja ihailen heidän intohimoaan työhönsä. Lapsena olin aivan varma, että ainakaan isän tai äidin uralle en lähde. Tekisin mitä muuta tahansa kuin musiikkia tai teatteria. Kiinnostuin kuitenkin rumpujen soittamisesta 14-vuotiaana ja pääsin musiikkilukioon.

Soitin jo yläasteella Kalle Aholan kanssa, ja perustimme 1989 Don Huonot -yhtyeen. 1990-luvun lopussa elämässäni oli aika täyttä. Menin naimisiin, esikoispoika syntyi, kiinnostuin kunnallisesta vaikuttamisesta ja myös Rajaton-yhtye aloitti.

Olin laulanut kuorossa harrastusmielessä ja opiskelin ammattikorkeakoulussa liiketaloutta. Ehkä opinnoistani johtuen ajattelin Rajaton-joukkoakin yrityksenä, korostin menestystä ja tuloksen tekemistä. Nyt tajuan, että asetin bändin menestymisen ihmissuhdetason edelle. Se oli minun missioni, enkä ajatellut kylliksi muita. Rajaton löi läpi ja yhtye menestyi, mutta meillä on ollut paljon vaikeita tilanteita, jotka henkilöityivät minuun, koska olen ollut tavallaan bändin vetäjä ja ehkä liian ehdoton mielipiteissäni.

Olen kuitenkin ylpeä siitä, että Rajaton on pysynyt yhdessä 22 vuotta ja olemme osanneet selvittää ongelmamme. Mielestäni on vahvuutta uskaltaa hakea apua. Olemme käyneet yhdessä terapiassakin, ja ainakin minä olen nyt aika paljon viisaampi ja herkempi kuuntelemaan muita.

Myös uusi periodiajattelu on auttanut meitä. Suunnittelemme nykyisin työt niin, että ihmisille jää aikaa muuhunkin kuin Rajattomaan. Palautteen antaminen ja vastaanottaminen on ollut vaikeaa, mutta olen opetellut sitä kaikissa ryhmissä, niin työssä kuin perheessäkin.”

”Rajaton löi läpi ja yhtye menestyi, mutta meillä on ollut paljon vaikeita tilanteita, jotka henkilöityivät minuun.”

Kunnon isä

”Poltin nuorempana tupakkaa ja vielä viime vuosiin asti satunnaisesti sikaria. Onneksi en ole hirveän addiktoituvaa tyyppiä ja esimerkiksi lasteni nähden en ole polttanut koskaan. Sittemmin jätin sikaritkin, sillä minulle ääni on sentään työkalu.

Ikä näkyy siinä, että kunto rapistuu, jos siitä ei huolehdi. Aika ei ole enää rajaton. Tiedän, että elinajan ennusteen mukaan minulla on enemmän vuosia takana kuin edessä, joten vanheneminen on vääjäämätöntä. Huomaan miettiväni, mitä elämältäni vielä odotan ja haluan.

Olin 26-vuotias, kun sain esikoiseni, enkä halua tuntea itseäni vanhaksi isäksi kuopuksenikaan kanssa. Kun hän menee kouluun, on selvää, että näytän vanhemmalta kuin hänen kaveriensa isät. Olen valmistautunut siihen, että hän tulee häpeämään minua, mutta voin ehkä vaikuttaa häpeän määrään pitämällä kunnostani huolta.

Minulla on projekti, että olisin viisikymppisenä paremmassa kunnossa kuin neljävitosena. Aion pudottaa painoa ja opetella käymään kuntosalilla. Tähän asti olen pitänyt salitreeniä todella tylsänä. Olen perusluonteeltani aika laiska, enemmän penkkiurheilija kuin sporttityyppi.

Olen pelannut joukkuepelejä, mutta esimerkiksi lenkkeileminen on mielestäni tylsää. Muutama vuosi sitten löysin frisbeegolfin ja tykkään siitä.

Olen 192-senttinen, ja pituuden vuoksi selän kanssa on aina ollut ongelmia, mutta muuten – ehkä kiitos geenien – olen ollut terve. Kun katson peiliin, tunnen olevani hyvinkin ikäiseni, joulukuussa 47-vuotias. En ole kokenut ikäkriisejä enkä halua olla uudestaan nuori, mutta olen yhä aika lapsellinen.

Minulla on kotoa peritty vahva taipumus sanalliseen huumoriin. Meillä harrastettiin kaikenlaisia vitsejä ja sanaleikkejä ja aamuisin etsittiin Hesarista kirjoitusvirheitä tai irvailun juurta. Yhä jos huomaan pienenkin mahdollisuuden tarttua johonkin sanaan tai heittää vitsiä, minähän käytän sen. Rakastan kaiken tasoisia sananmuunnoksia kuten vaikka hurmaava kimalainen. Opin jo varhain, että puhumalla pärjää. Huumori on välillä vaikea laji. Yritän olla möläyttelemättä koko ajan ihan mitä tahansa.”

Uutta kohti

”Olen aina pitänyt itseäni ateistina. Uskon tieteeseen enemmän kuin jumalaan. Nuorempana olin aika jyrkkäkin mutta sittemmin olen viisastunut. Ymmärrän, että me kaikki tarvitsemme ajatusta itseämme suuremmasta. Eri asia on, miksi sitä kukakin kutsuu ja minkä verran lohtua siitä saa. Sitä en hyväksy, että uskonnon nimissä noustaan toisten yläpuolelle tai tuomitaan muita.

Eniten uskon sattumaan. Se ei ole sama kuin kohtalo, johon sisältyy jo ajatus jostakin järjestelevästä voimasta. Minunkin elämässäni moni asia on ollut sattumaa. Se täytyy hyväksyä.

Läksin aikoinaan mukaan politiikkaan kirkasotsaisesti. Rakastan kotikaupunkiani Helsinkiä ja halusin vaikuttaa yhteisiin asioihin. Pääsin kaupunginvaltuustoon sitoutumattomana vihreiden listalta ensiyrittämällä. Sokki oli valtava, kun tajusin, että peli on aika kovaa. Paras argumentti ei voita, eikä aina tehdä viisaita päätöksiä. Aatteet ovat välillä tärkeämpiä kuin asiat.

Olen nyt viidettä kautta mukana joko valtuutettuna tai varalla ja olen kokenut voivani vaikuttaa paljon erilaisissa lautakunnissa ja muissa luottamustoimissa. Tapasin puolisonikin politiikan kautta. Jaamme samat vihreät ja urbaanit arvot. Meitä yhdistää myös huoli ilmastonmuutoksesta ja halu toimia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kun kuopus ilmoitti tulostaan, olimme molemmat sitä mieltä, että kumpikin käyttää vanhempainvapaan. Silti tuleva vuosi jännittää minua. Olen hyvin työorientoitunut enkä oikein vielä näe itseäni koti-isänä. Uskon kuitenkin, että kokemus on antoisa. Suosittelen samaa muillekin, kaikenikäisille isille.”

Juttu on julkaistu Annassa 49/2019.

X